JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Ki­pua ja kii­tol­li­suut­ta

Vesterinen Raija
Aiemmat blogit
11.10.2016 6.11

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420161011061100

Vii­me viik­koi­na oma ul­ko­puo­li­suus työ­e­lä­mäs­tä on taas mo­nes­sa yh­tey­des­sä nous­sut mie­leen ja tun­te­muk­siin. Nuo­rim­man lap­sem­me en­sim­mäi­se­nä kou­lu­päi­vä­nä saat­te­lin hän­tä kou­luun. Kou­lun pi­hal­la kävi iloi­nen hä­li­nä ja pu­heen­so­ri­na, kun lap­set aset­tui­vat oman luok­kan­sa jo­noon ja opet­ta­jat oh­jeis­ti­vat hei­tä. Las­ten men­tyä si­säl­le jäim­me vie­lä ai­kuis­ten kans­sa ju­tus­te­le­maan pi­hal­le. Moni heis­tä läh­ti kou­lun pi­hal­ta töi­hin tai opis­ke­lui­den pa­riin. Minä läh­din ko­tiin. Koti tun­tui tyh­jäl­tä ja mie­li hai­ke­al­ta.

Mi­nul­la oli päi­vä­ko­dis­sa työs­ken­nel­les­sä­ni suun­ni­tel­mia ja haa­vei­ta sii­tä, mitä ha­lu­ai­sin vie­lä opis­kel­la ja teh­dä työ­e­lä­mäs­sä. Olin jo ha­ke­nut yli­o­pis­toon jat­ko-opin­toi­hin, mut­ta siir­sin opin­to­jen aloit­ta­mis­ta tuon­nem­mak­si. Kaik­ki nämä haa­veet ha­jo­si­vat on­net­to­muu­den tul­les­sa. Piti al­kaa ra­ken­ta­maan uu­den­lais­ta asen­noi­tu­mis­ta tu­le­vai­suu­den suh­teen. Tär­keim­mäk­si ta­voit­teek­si tuli oman hei­ken­ty­neen toi­min­ta­ky­vyn yl­lä­pi­tä­mi­nen ja mah­dol­li­nen kun­tou­tu­mi­nen.

Ke­sän lop­pu­puo­lel­la ka­ve­ri­ni te­ki­vät Fa­ce­boo­kis­sa päi­vi­tyk­siä lo­man lop­pu­mi­ses­ta ja työn tai opis­ke­lun al­ka­mi­ses­ta, osa hai­ke­a­na ja osa in­nois­saan uu­sis­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta. Minä mie­tin, mi­ten saan oman ai­ka­ni vie­tet­tyä par­haal­la mah­dol­li­sel­la ta­val­la. Kun­tou­tus­käyn­nit fy­si­o­te­ra­pi­as­sa ja neu­rop­sy­ko­lo­gi­ses­sa kun­tou­tuk­ses­sa loi­vat poh­jan viik­ko-oh­jel­maa­ni. Nii­den li­säk­si oman hen­ki­lö­koh­tai­sen avus­ta­ja­ni kans­sa so­vim­me päi­vät, mil­loin teem­me yh­des­sä eri­lai­sia as­ka­rei­ta, joi­ta en il­man apua enää pys­ty te­ke­mään. Sa­mal­la ka­pi­noin mie­les­sä­ni tätä ku­vi­o­ta. Pal­jon mie­luum­min oli­sin it­se työs­ken­te­le­mäs­sä tois­ten hy­väk­si kuin jou­tui­sin avun tar­vit­si­jak­si. Ka­pi­noin­ti ei ole aut­ta­nut, on pi­tä­nyt nöyr­tyä tä­hän. Ja sa­mal­la on pi­tä­nyt et­siä mie­le­käs­tä asen­net­ta täl­lai­seen ”slow-li­feen”, hi­taa­seen elä­mään.

Syk­syl­lä pää­sin pit­käs­tä ai­kaa nis­ka­vam­ma­kun­tou­tuk­seen Hel­sin­kiin. Tun­tui hy­väl­tä, kun sai ta­va­ta osaa­via am­mat­ti­lai­sia, jot­ka tie­si­vät hy­vin ti­lan­tee­see­ni liit­ty­vät ter­vey­del­li­set ja ta­lou­del­li­set haas­teet. He osa­si­vat näh­dä hy­my­ni taak­se kät­key­ty­vän ki­vun ja kär­si­myk­sen ja sil­ti heil­lä oli tai­toa kan­nus­taa eteen­päin. Tuli tur­val­li­nen olo. Kui­ten­kin oma hau­raus tun­tui ki­pe­äl­tä. Mik­si mi­nun pi­ti­kään me­net­tää ter­vey­te­ni? Ei­kö mi­nus­ta oli­si enem­män hyö­tyä työ­e­lä­mäs­sä?

En­sim­mäi­sen kun­tou­tus­päi­vän ta­paa­mis­ten pää­tyt­tyä me­nin kä­ve­lyl­le lä­hei­seen Kes­kus­puis­toon. Ohit­se­ni vii­let­ti ur­hei­lul­li­sia ih­mi­siä lä­hes ruuh­kak­si as­ti. Osa heis­tä juok­si, toi­set taas pyö­räi­li­vät vauh­dil­la pit­kin met­sä­tei­tä. Tois­ten vauh­tia kat­sel­les­sa­ni huo­ma­sin omien as­ke­lei­de­ni hau­rau­den. Vas­ta sit­ten tuli it­ku. En­sin yk­sit­täi­set kyy­ne­leet vie­ri­vät pos­ki­a­ni, koh­ta niil­le ei ol­lut tul­la lop­pua.

Ha­vah­duin vie­rel­tä­ni kuu­lu­vaan tsäk­sät­tä­vään ää­neen. Et­sin kat­seel­la­ni lä­hiym­pä­ris­töä ja huo­ma­sin ora­van ai­van lä­hi­ok­sal­la na­pit­ta­mas­sa mi­nua kat­seel­laan ys­tä­väl­li­ses­ti. Py­säh­dyin ja kat­se­lim­me toi­si­am­me pit­kän ai­kaa. Lo­pul­ta se huis­kaut­ti hän­tään­sä ja jat­koi mat­kaan­sa. Joku mi­nut­kin huo­ma­si tääl­lä suur­kau­pun­gin syk­kees­sä!

Kun­tou­tus­jak­son jäl­kei­se­nä vii­kon­lop­pu­na kä­vin taas Hel­sin­gis­sä, täl­lä ker­taa rau­ha­nyh­dis­tyk­sen kes­kus­te­luil­las­sa. Is­tah­din sa­lin ta­ka­o­saan nuo­rim­man lap­se­ni kans­sa ja koh­ta vie­reem­me tuli myös van­hin lap­se­ni, joka oli jo muut­ta­nut pois ko­toa. Tun­tui hy­väl­tä is­tua siel­lä yh­des­sä. Kuun­te­lim­me alus­tus­ta, joka kä­sit­te­li suh­tau­tu­mis­ta lä­him­mäi­siin ja myös pa­ko­laisk­rii­siin. Raa­ma­tun esi­merk­kien poh­jal­ta kuu­lim­me, mi­ten mei­dän on hyvä suh­tau­tua toi­siin ih­mi­siin ar­vos­ta­en ja mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan aut­ta­en. Kes­kus­te­lu­pu­heen­vuo­rois­sa kuu­lim­me esi­merk­ke­jä sii­tä, mi­ten eri ih­mi­set oli­vat ko­ke­neet ti­lan­tei­ta, jois­sa he oli­vat koh­dan­neet muu­al­ta maa­il­mas­ta Suo­meen tul­lei­ta ih­mi­siä.

Mie­lee­ni nou­si vah­vas­ti oma muis­to­ni sil­tä ajal­ta, kun työs­ken­te­lin pää­kau­pun­ki­seu­dul­la päi­vä­ko­dis­sa, jos­sa oli pal­jon maa­han­muut­ta­ja­per­hei­den lap­sia. En kui­ten­kaan roh­jen­nut men­nä sa­lin eteen käyt­tä­mään pu­heen­vuo­roa, mut­ta voi­sin täs­sä ly­hy­es­ti ker­toa sii­tä muis­tos­ta. Sil­loi­seen työ­yh­tei­söö­ni kuu­lui suo­ma­lais­ten työ­ka­ve­rei­den li­säk­si nai­sia eri mais­ta ja eri us­kon­nol­li­sis­ta taus­tois­ta. Las­ten ol­les­sa päi­vä­le­po­het­kel­lä oli gha­na­lai­nen nai­nen yh­des­sä huo­nees­sa lu­ke­mas­sa ää­neen Raa­mat­tua ja seu­raa­vas­sa huo­nees­sa oli so­ma­li­nai­nen pi­tä­mäs­sä omaa ru­kous­het­ke­ään Mek­kaan päin ku­mar­tu­nee­na.

Meil­lä oli mo­nia mie­len­kiin­toi­sia kes­kus­te­lu­ja näi­den nais­ten kans­sa työn ohes­sa. Ky­se­lin hei­dän ta­vois­taan ja nä­ke­myk­sis­tään ja hei­tä kiin­nos­ti myös tie­tää mi­nun taus­tois­ta­ni, kun he kuu­li­vat, et­tä olin ison per­heen äi­ti ja mi­nul­la on eri­lai­nen us­ko kuin val­ta­o­sal­la suo­ma­lai­sis­ta. Jos­sain vai­hees­sa kes­kus­te­lua so­ma­li­nai­nen to­te­si, et­tä ”meil­lä­hän on mel­kein sa­man­lai­nen us­ko”. Mi­nua ih­me­tyt­ti, kos­ka it­se koin is­la­mi­nus­kon ja kris­ti­nus­kon ai­ka eri­lai­sik­si.

Ky­syin hä­nel­tä, mitä hei­dän us­kon­ton­sa opet­ti Jee­suk­ses­ta. Nai­nen vas­ta­si, et­tä Jee­sus oli pro­feet­ta Mu­ham­me­din jäl­keen seu­raa­vak­si tär­kein pro­feet­ta. Ky­syin hä­nel­tä li­säk­si: ”Mi­ten tei­dän us­kon­nos­san­ne ope­te­taan ja toi­mi­taan, jos ih­mi­nen te­kee vää­rin eli syn­tiä?” Nai­nen vas­ta­si, et­tä jos ih­mi­nen va­ras­taa, niin hän me­net­tää kä­ten­sä ja jos te­kee avi­o­ri­kok­sen, niin voi ol­la, et­tä me­net­tää myös hen­ken­sä. Ker­roin nai­sel­le, et­tä me us­kom­me Raa­ma­tun mu­kaan niin, et­tä Jee­sus oli Ju­ma­lan poi­ka ja eli koko elä­män­sä te­ke­mät­tä yh­tään syn­tiä. Hän kuo­li ris­til­lä ja so­vit­ti mei­dän syn­tim­me. Mei­dän ei tar­vit­se kuol­la syn­tiem­me täh­den, vaan saam­me Jee­suk­sen so­vi­tus­työn kaut­ta us­koa ne an­teek­si ja ol­la taas va­pai­ta. Nai­nen kuun­te­li ih­meis­sään.

Jat­koin kes­kus­te­lua ky­sy­mäl­lä, mi­ten heil­lä ope­te­taan avi­o­lii­tos­ta. Nai­nen vas­ta­si, et­tä mie­hel­lä voi ol­la 1-4 vai­moa, mut­ta nai­sel­la voi ol­la vain yk­si avi­o­mies. Ker­roin, et­tä Raa­ma­tun ope­tuk­sen mu­kaan, kun mies ja nai­nen avi­oi­tu­vat, niin he ovat yh­des­sä kuo­le­maan as­ti. Mie­hel­lä on vain yk­si vai­mo ja nai­sel­la vain yk­si mies. Nai­nen oli en­tis­tä häm­mäs­ty­neem­pi. Hän to­te­si: ”Kyl­lä teil­lä on hyvä us­ko!”

Kes­kus­te­luil­las­sa nuo muis­tot työ­e­lä­mäs­tä nou­si­vat voi­mak­kaas­ti mie­lee­ni. Tuli kii­tol­li­nen mie­li men­neis­tä ko­ke­muk­sis­ta. Ko­ti­mat­kal­la mie­tin, et­tä elä­mä­ni on sit­ten­kin ol­lut ai­ka ri­kas­ta eri­lai­si­ne vai­hei­neen ja koh­taa­mi­si­neen. Päi­vä­ko­ti­työs­sä pää­sin ja­ka­maan hy­vin lä­hel­tä eri­lais­ten ih­mis­ten ja per­hei­den ar­kea. Eh­kä voin nii­tä ko­ke­muk­sia vie­lä jos­sain vai­hees­sa hyö­dyn­tää esi­mer­kik­si va­paa­eh­tois­työn puit­teis­sa.

Jäin vie­lä miet­ti­mään si­tä­kin, mi­ten voi­ma­kas­ta ys­tä­vyyt­tä ja yh­teen­kuu­lu­vuut­ta sain ko­kea näi­den muu­al­ta Suo­meen tul­lei­den nais­ten kans­sa. Ku­kaan ei ol­lut tois­ta pa­rem­pi tai huo­nom­pi, vaan kai­kil­la oli jo­tain an­net­ta­vaa yh­des­sä­o­loon ja yh­tei­siin kes­kus­te­lui­hin. Saim­me ol­la lä­him­mäi­siä toi­sil­lem­me, vaik­ka meil­lä oli eri­lai­nen us­ko.

Ko­tiin pa­la­tes­sa­ni tun­sin kii­tol­li­suut­ta sii­tä, et­tä saan täl­lai­se­na heik­ko­na­kin kuu­lua tä­hän Ju­ma­lan las­ten jouk­koon. Vaik­ka Ju­ma­la on ko­e­tel­lut mi­nua ja per­het­tä­ni mo­nel­la ta­val­la, niin sil­ti olem­me saa­neet ko­kea myös Ju­ma­lan siu­naus­ta elä­mäs­säm­me. Mo­nes­ti vai­ke­a­na ja ah­dis­ta­va­na het­ke­nä olen tun­te­nut Ju­ma­lan läs­nä­o­lon ja loh­du­tuk­sen. Hän oh­jaa elä­määm­me ja nä­kee as­ke­leem­me syn­ty­mäs­täm­me ai­van elä­mäm­me lop­puun saak­ka. Hän tie­tää, mik­si mi­nun­kin on pi­tä­nyt nämä vai­heet ko­kea ja ras­kaat as­ke­leet kul­kea. Eh­kä mi­nun elä­mäl­lä­ni on joku muu tar­koi­tus kuin työ­e­lä­män haas­teet ja suo­ri­tuk­set. Kun­pa osai­sin sii­tä­kin kiit­tää ja iloi­ta. Elä­män lah­jas­ta.

RaijaVesterinen
Tapaturman aiheuttama vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus, odottamaton kohtaaminen, arjen sattumukset. Kuvaan blogissani elämän ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa. raija.vesterinen@kolumbus.fi
2.7.2020

Minä kuu­lun si­nul­le. Pe­las­ta mi­nut! Si­nun sää­dös­te­si mu­kaan minä tah­don elää. Minä olen kuin ek­sy­nyt lam­mas. Et­si mi­nut! Si­nun käs­ky­jä­si minä en unoh­da. Ps. 119:94,176

Viikon kysymys