JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Myö­tä- ja vas­toin­käy­mi­sis­sä

Vesterinen Raija
Aiemmat blogit
13.6.2017 6.07

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170613060700

Ke­sä­kuus­sa 21 vuot­ta sit­ten oli yk­si elä­mä­ni mer­kit­tä­vim­mis­tä päi­vis­tä. Olin puo­li vuot­ta ai­kai­sem­min tu­tus­tu­nut mie­heen, jon­ka kans­sa ys­tä­vys­tyim­me, ihas­tuim­me ja ra­kas­tuim­me no­pe­al­la ai­ka­tau­lul­la. Rak­kau­den huu­mas­sa saim­me seu­ra­ta meil­le tar­koi­tet­tua ja vii­toi­tet­tua tie­tä, luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Saim­me viet­tää häi­täm­me erää­nä ke­sä­kuun päi­vä­nä al­ku­ke­sän ol­les­sa he­leim­mil­lään. Päi­vä oli kau­nis, kuk­kien ja lin­nun­lau­lun sä­vyt­tä­mä. Kirk­koa ja hää­paik­kaa ko­ris­ti­vat luon­non­ku­kis­ta sol­mi­tut köyn­nök­set, kim­put ja ase­tel­mat. Myös mor­sius­kim­pus­sa­ni kuk­ki­vat luon­non­ku­kat, ko­ti­pi­han ome­na­puun kuk­ki­vis­ta ok­sis­ta si­dot­tu­na.

Joka vuo­si hää­päi­vä­nä tu­lee se­lat­tua hää­al­bu­mia ja muis­tel­tua tuo­ta tär­ke­ää juh­laa. Al­bu­miin on kir­joi­tet­tu myös vih­ki­ti­lai­suu­des­sa kuul­tu Ko­rint­to­lais­kir­jeen 13. lu­vun teks­ti: ”Rak­kaus on kär­si­väl­li­nen, rak­kaus on lem­peä. Rak­kaus ei ka­deh­di, ei kers­ku, ei pöyh­kei­le, ei käyt­täy­dy so­pi­mat­to­mas­ti, ei et­si omaa etu­aan, ei kat­ke­roi­du, ei muis­te­le kär­si­mään­sä pa­haa, ei iloit­se vää­ryy­des­tä, vaan iloit­see to­tuu­den voit­ta­es­sa. Kai­ken se kes­tää, kai­kes­sa us­koo, kai­kes­sa toi­voo, kai­ken se kär­sii. Rak­kaus ei kos­kaan ka­toa.”

Vih­ki­ti­lai­suu­des­sa pap­pi myös ky­syi meil­tä, sul­ha­sel­ta ja mor­si­a­mel­ta, et­tä tah­dom­me­ko ra­kas­taa hy­vi­nä ja pa­hoi­na päi­vi­nä ai­na kuo­le­maan as­ti. Kyl­lä me tah­doim­me. Oli on­nel­lis­ta ja tur­val­lis­ta läh­teä yh­tei­sel­le mat­kal­le.

Nyt, 21 yh­tei­sen vuo­den jäl­keen, mie­li hil­je­nee ja va­ka­voi­tuu noi­den teks­tien ää­rel­lä. Täl­le yh­tei­sel­le po­lul­le on mah­tu­nut mo­nia hy­viä päi­viä ja jak­so­ja, jol­loin on ol­lut help­po osoit­taa toi­sel­le us­kol­li­suut­ta ja rak­kaut­ta. Las­ten odo­tuk­set ja syn­ty­mät on ko­et­tu yh­des­sä, toi­nen tois­taan tu­kien. Myös per­he­ar­jen ilo ja vai­va on ol­lut yh­tei­nen.

Yh­tei­siin vuo­siin on mah­tu­nut myös mo­nia päi­viä, jol­loin au­rin­ko on ol­lut pak­sun pil­vi­ver­hon ta­ka­na, pii­los­sa. Sil­loin vas­toin­käy­mi­set ja ko­et­te­le­muk­set ovat ol­leet tu­kah­dut­taa yh­tei­sen tah­to­ti­lan ja rak­kau­den. Ko­rint­to­lais­kir­jeen kau­niit sa­nat rak­kau­des­ta ovat ol­leet täy­sin hu­kas­sa ja ta­voit­ta­mat­to­mis­sa. Noi­na het­ki­nä on tul­lut jopa mie­tit­tyä, kan­nat­taa­ko mei­dän enää jat­kaa yh­teis­tä mat­kaa. On tun­tu­nut, et­tä on ajau­dut­tu um­pi­ku­jaan, jos­sa edes­sä ja si­vuil­la on ol­lut pak­su muu­ri, ei­kä tie­tä eteen­päin ole ol­lut nä­ky­vis­sä. Sil­loin, epä­toi­von het­kel­lä, ei ole ol­lut muu­ta mah­dol­li­suut­ta kuin hil­jaa huo­kais­ta Ju­ma­lan puo­leen: ”Hyvä Ju­ma­la, au­ta sinä mei­tä. An­na nöy­ryyt­tä ja voi­maa an­taa ja pyy­tää an­teek­si. Näy­tä tie täs­tä­kin eteen­päin.”

Jos­kus, kun pu­hu­tut sa­nat ei­vät ole ta­voit­ta­neet sa­mo­ja taa­juuk­sia, on tul­lut kir­joi­tet­tua kir­je puo­li­sol­le ja ker­rot­tua mie­les­sä ol­leet aja­tuk­set ja mur­heet. Sii­tä on voi­tu jat­kaa pu­hu­mal­la. Kun pil­vi­ver­hot ovat siu­nauk­sen läm­mös­sä al­ka­neet häl­ve­tä, niin on taas ol­lut help­po hen­git­tää sa­maa il­maa. Ar­mo­au­rin­gon pais­tees­sa on puo­li­so­kin uu­des­taan al­ka­nut näyt­tää rak­kaal­ta ja tär­ke­äl­tä. Yh­tei­nen tie on taas al­ka­nut hah­mot­tua eteen­päin. On hel­pot­tu­nut olo: Täs­tä­kin sel­vit­tiin. Kun­pa jak­sai­sim­me yh­des­sä pe­ril­le saak­ka.

Häis­säm­me nuor­ten mies­ten kuo­ro lau­loi van­han vir­ren:

”Ah, pyhä rak­kaus

on side kes­tä­väi­nen,

on nöy­rä, hil­jai­nen, vi­ko­ja peit­tä­väi­nen,

on ai­na lem­peä, ei kers­kaa mil­loin­kaan,

ei vä­syä se voi, vaan kes­tää kuo­le­maan.

Ja ai­na rak­kaus

myös toi­sen kuor­maa kan­taa,

ei tois­ta syyt­te­le, vaan kaik­ki an­teeks an­taa.

Ei pa­haa muis­te­le, ei ole kat­ke­ra,

ei et­si omaan­sa, vaan tah­too pal­vel­la.

Vaan hei­kot olem­me,

oi Her­ra, it­ses­säm­me,

jos ei sun Hen­ke­si vain asu ty­kö­näm­me.

Siis rak­kau­des­sa vah­vis­ta ai­ni­aan.

Suo voi­maa tiel­lä­si yh­des­sä kul­ke­maan.

Myös kiu­sauk­sis­sa,

oi Her­ra, au­ta mei­tä

ja suo­jaa vaa­rois­sa, vie ai­na tah­tos tei­tä.

Ja mei­dän pel­vos­sas suo tääl­lä va­el­taa

ja koh­ti kul­kea ko­tia oi­ke­aa.”

RaijaVesterinen
Tapaturman aiheuttama vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus, odottamaton kohtaaminen, arjen sattumukset. Kuvaan blogissani elämän ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa. raija.vesterinen@kolumbus.fi
11.7.2020

Tuo­mi­tes­sa­si toi­sen ju­lis­tat tuo­mi­on myös it­sel­le­si, kos­ka sinä, toi­sen tuo­mit­si­ja, teet it­se sa­mo­ja te­ko­ja. Room. 2:1

Viikon kysymys