JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Artikkelit

Us­kon­puh­dis­ta­ja Mar­tin Lut­her – munk­ki, pro­fes­so­ri, puo­li­so ja isä

Päivämies
Artikkelit
2.9.2017 6.33

Juttua muokattu:

1.1. 11:18
2020010111185420170902063300

Lut­he­rin elä­mäs­sä ta­pah­tui usei­ta kään­ne­koh­tia, jot­ka vei­vät hä­net uu­teen, yl­lät­tä­vään­kin suun­taan.

Mar­tin Lut­her (1483–1546) oli avi­o­pa­ri Hans ja Mar­ga­re­ta Lut­he­rin (tuo­hon ai­kaan Lu­der) van­hin lap­si. Per­hee­seen syn­tyi kaik­ki­aan yh­dek­sän jäl­ke­läis­tä, jois­ta kol­me kuo­li jo var­hain. Hans Lut­her ke­rä­si vuo­sien mit­taan huo­mat­ta­van omai­suu­den kai­vo­sa­lal­la.

Suo­ri­tet­tu­aan pe­ru­so­pin­not Eis­le­be­nin, Mag­de­bur­gin ja Ei­se­nac­hin kou­luis­sa Mar­tin-poi­ka siir­tyi Er­fur­tin yli­o­pis­toon vuon­na 1501. Isä tar­vit­si lii­ke­toi­mis­saan lai­no­pil­li­sia neu­vo­ja, ja po­jas­ta piti tul­la la­ki­mies.

Mar­tin viih­tyi hy­vin yli­o­pis­tos­sa. Hän opis­ke­li no­pe­as­ti ja mää­rä­tie­toi­ses­ti ja suo­rit­ti mais­te­rin­tut­kin­non tam­mi­kuus­sa 1505 luok­kan­sa toi­sek­si par­haa­na op­pi­laa­na. Opis­ke­li­ja­to­ve­reil­taan Lut­her sai li­sä­ni­men Fi­lo­so­fi, kos­ka hän lois­ti tie­doil­laan ja tai­doil­laan jul­ki­sis­sa väit­te­ly­ti­lai­suuk­sis­sa. Hans oli tyy­ty­väi­nen poi­kaan­sa ja kut­sui tätä Mar­tin-mais­te­rik­si.

Sie­lun­hä­tä ei hel­pot­ta­nut luos­ta­ris­sa

Yl­lät­tä­vä ta­paus muut­ti kui­ten­kin nuo­ren opis­ke­li­jan suun­ni­tel­mat täy­sin. Lut­he­rin ker­to­man mu­kaan hän oli kä­vel­len pa­laa­mas­sa ko­to­aan yli­o­pis­toon, kun äk­kiä puh­ke­si uk­kos­myrs­ky. Kuo­le­man­pe­los­sa Mar­tin an­toi lu­pauk­sen ru­ve­ta mun­kik­si.

Pa­lat­tu­aan yli­o­pis­toon hän jär­jes­ti ys­tä­vil­leen jää­hy­väi­sil­lal­li­sen ja liit­tyi Er­fur­tin au­gus­ti­no­lais­munk­kien jouk­koon.

Luos­ta­ri­ai­kaan­sa Lut­her ku­va­si myö­hem­min: ”On tot­ta, et­tä olen ol­lut hurs­kas munk­ki ja olen pi­täy­ty­nyt luos­ta­ri­sään­nöis­sä niin an­ka­ras­ti, et­tä us­kal­lan sa­noa: Jos munk­ki on mil­loin­kaan pääs­syt tai­vaa­seen munk­ki­na viet­tä­män­sä elä­män an­si­os­ta, niin mi­nun oli­si pi­tä­nyt sin­ne pääs­tä. Tä­män to­dis­ta­vat kaik­ki luos­ta­ri­to­ve­ri­ni, jot­ka ovat mi­nut tun­te­neet.”

Lut­he­rin rip­pi-isä­nä toi­mi luos­ta­rin joh­toon kuu­lu­nut Jo­hann von Stau­pitz, joka yrit­ti hel­pot­taa nuo­ru­kai­sen sie­lun­hä­tää. Hän neu­voi ”kat­so­maan ris­tiä”, jon­ka juu­rel­ta ar­mo löy­tyi­si.

Te­o­lo­gi­sia poh­din­to­ja pro­fes­so­ri­na

Uu­si kään­ne­koh­ta Lut­he­rin elä­mäs­sä ta­pah­tui, kun von Stau­pitz lä­het­ti hä­net Wit­ten­ber­gin yli­o­pis­toon hoi­ta­maan te­o­lo­gi­an pro­fes­so­rin vir­kaa. 29-vuo­ti­as munk­ki ei ol­lut ha­lu­kas läh­te­mään luos­ta­ris­ta, mut­ta suos­tui lo­pul­ta pyyn­töön.

Ys­tä­väl­leen osoi­te­tus­sa kir­jees­sä Lut­her ker­toi: ”Mi­nul­la oli­si töi­tä kah­del­le­kin sih­tee­ril­le. En tee pal­jon muu­ta kuin kir­joi­tan kir­jei­tä… saar­naan luos­ta­rin kir­kos­sa, luen ää­neen ate­ri­oil­la… olen seu­ra­kun­nan kir­kos­sa saar­naa­ja­na, opin­to-oh­jaa­ja­na, yh­den­tois­ta luos­ta­rin esi­mie­he­nä, Litz­kaun ka­la­lam­mi­kon val­vo­ja­na, so­vit­te­li­ja­na kun Tor­gaus­sa rä­hi­nöi­dään; lu­en­noin Paa­va­lis­ta, ke­rään ai­neis­toa Psal­mien se­li­tyk­seen ja li­säk­si – ku­ten sa­noin – kir­joi­tan ai­na kir­jei­tä…”

Ajan te­o­lo­gi­al­le omi­nai­nen kä­si­tys van­hurs­kaas­ta Ju­ma­las­ta, joka ran­kai­si epä­van­hurs­kas­ta ih­mis­tä, ajoi Lut­he­rin va­ka­vaan us­kon­nol­li­seen poh­din­taan ja Raa­ma­tun tut­ki­mi­seen.

Kun tar­kas­te­lee Lut­he­rin raa­mat­tu­lu­en­to­ja ja yk­si­tyis­tä kir­jeen­vaih­toa vuo­des­ta 1513 ai­na vuo­teen 1518, huo­maa, kuin­ka hä­nen aja­tuk­sen­sa al­koi­vat muut­tua. Epä­toi­voi­ses­ti van­hurs­kaut­ta ta­voit­te­le­van te­o­lo­gin mie­leen al­koi nous­ta kä­si­tys ar­mol­li­ses­ta Ju­ma­las­ta ja pe­las­tuk­ses­ta, joka on Ju­ma­lan lah­ja us­ko­val­le.

Paa­va­lin sa­nat Roo­ma­lais­kir­jees­sä tii­vis­ti­vät uu­den te­o­lo­gi­an pe­ru­sa­ja­tuk­sen: ”Kat­som­me siis, et­tä ih­mi­nen tu­lee van­hurs­kaak­si, kun hän us­koo, il­man lain vaa­ti­mia te­ko­ja” (Room.3:28).

Mi­ten ih­mi­nen pe­las­tuu?

Mis­tä sit­ten löy­tyy va­pau­tus oman­tun­non tai Ju­ma­lan lain syy­tök­sis­tä? Lut­her vas­ta­si: ”Ei mis­tään muu­al­ta kuin Kris­tuk­ses­ta ja Kris­tuk­ses­sa. Sil­lä jos Kris­tuk­seen us­ko­van sy­dän moit­tii hän­tä ja syyt­tää hän­tä to­dis­ta­en hän­tä vas­taan pa­has­ta te­os­ta, hän koh­ta kään­tyy sii­tä pois ja Kris­tuk­seen päin ja sa­noo: ”Mut­ta tämä on so­vit­ta­nut, tämä on van­hurs­kas, tämä on mi­nun puo­lus­tuk­se­ni, tämä on kuol­lut mi­nun puo­les­ta­ni, tämä on teh­nyt van­hurs­kau­ten­sa mi­nun van­hurs­kau­dek­se­ni ja mi­nun syn­ti­ni syn­nik­seen. Ja jos hän teki mi­nun syn­ti­ni omak­seen, ei mi­nul­la enää ole sitä, vaan olen va­paa.”

Evan­ke­liu­mi-sa­nan mer­ki­tyk­sen Lut­her tii­vis­tää: ”Evan­ke­liu­mi on saar­na, joka an­taa syn­nit an­teek­si.”

”Yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den.” Lut­he­rin us­ko­noi­val­lus oli ris­ti­rii­das­sa ka­to­li­sen kir­kon op­pien ja käy­tän­tö­jen kans­sa, ja nämä poh­din­nat ja vas­ta­väit­teet hän jul­kai­si 31.10.1517. Tuo­ta päi­vää pi­de­tään us­kon­puh­dis­tuk­sen al­ka­mi­sen merk­ki­päi­vä­nä.

Yl­lät­tä­vä avi­oi­tu­mi­nen

Lut­her avi­oi­tui vuon­na 1525 Nimbsc­hen luos­ta­ris­ta ka­ran­neen nun­nan, Kat­ha­ri­na von Bo­ran (1499–1552) kans­sa. Avi­o­liit­to oli yl­lä­tys us­kon­puh­dis­ta­jan tut­ta­va­pii­ril­le ja myös Lut­he­ril­le it­sel­leen, jon­ka mu­kaan ”Ju­ma­la oli yl­lät­tä­en sy­sän­nyt hä­net avi­o­liit­toon”. Nimbsc­hen luos­ta­ris­ta oli pa­en­nut kaik­ki­aan kak­si­tois­ta nun­naa, jot­ka seu­raa­vien kah­den vuo­den ai­ka­na oli­vat va­kiin­nut­ta­neet ase­man­sa joko pa­laa­mal­la su­ku­lais­ten­sa luo tai avi­oi­tu­mal­la, ja Lut­her nai jou­kon vii­mei­sen nei­don.

Mi­ten Lut­her it­se se­lit­tää yl­lät­tä­vän avi­oi­tu­mi­sen­sa? Hä­nen mu­kaan­sa tär­kein syy oli se, et­tä hän tah­toi ol­la kuu­li­ai­nen isäl­leen, joka toi­voi jat­ka­jaa su­vul­le. Toi­sek­si Lut­her mai­nit­see ha­lun­neen­sa te­ol­laan är­syt­tää pa­ho­lais­ta, joka usein kiu­sa­si us­kon­puh­dis­ta­jaa. Ja lo­pul­ta­kin: en­ti­sen mun­kin ja ka­ran­neen nun­nan avi­o­liit­to oli ai­ka­moi­nen nä­päy­tys ka­to­li­sel­le kir­kol­le ja osoi­tus muul­le maa­il­mal­le sii­tä, et­tä avi­o­liit­to on Ju­ma­lan tah­to.

Kat­ha­ri­na von Bo­ran ja Mar­tin Lut­he­rin liit­to oli jär­ki­a­vi­o­liit­to. Lu­her it­se ker­toi tun­teis­taan seu­raa­vas­ti: ”En ole ra­kas­tu­nut en­kä pa­la­vis­sa­ni, mut­ta pi­dän vai­mos­ta­ni.” Ajan ku­lu­es­sa pa­ris­kun­ta op­pi ra­kas­ta­maan ja ar­vos­ta­maan toi­si­aan.

Huo­leh­ti­va per­hee­ni­sä

Avi­o­pa­ri asui ”Mus­tas­sa luos­ta­ris­sa”, jos­sa hei­dän li­säk­seen asui opis­ke­li­joi­ta vuok­ra­lai­si­na, ys­tä­viä ja tut­ta­via, sa­tun­nai­sia vie­rai­li­joi­ta ja luon­nol­li­ses­ti pa­ris­kun­nan omat lap­set sekä su­ku­lais­ten or­voik­si jää­nei­tä lap­sia.

Kat­ha­ri­na huo­leh­ti suur­ta­lou­des­ta, puu­tar­has­ta, ka­la­lam­mi­kos­ta, kar­jas­ta, val­mis­ti lääk­kei­tä, piti hal­lus­saan per­heen raha-asi­at sekä joh­ti ra­ken­nuk­sen re­mon­toin­ti­töi­tä. Kat­ha­ri­na ja Mar­tin ja­koi­vat sa­man­kal­tai­sen us­ko­nym­mär­ryk­sen. ”Kun mi­nul­la on ol­lut kiu­sauk­sia ja pel­ko­ja, niin Phi­lip­pus Me­lancht­hon tai D. Pom­mer (Lut­he­rin lä­hei­siä ys­tä­viä) tai vai­mo­ni ovat loh­dut­ta­neet mi­nua Ju­ma­lan sa­nal­la”, mies ker­toi.

Per­hee­seen syn­tyi kuu­si las­ta. Ty­tär Eli­sa­bet kuo­li kah­dek­san kuu­kau­den ikäi­se­nä ja Mag­da­le­na 13-vuo­ti­aa­na. Mar­ga­ret­he eli täy­si-ikäi­sek­si ja pe­rus­ti per­heen. Jo­han­nes-ni­mi­nen poi­ka opis­ke­li oi­keus­tie­tei­tä ja toi­mi la­ki­mie­he­nä. Isän­sä kai­ma Mar­tin opis­ke­li te­o­lo­gi­aa, mut­ta ei saa­nut opin­to­jaan kos­kaan pää­tök­seen. Per­heen kol­man­nes­ta po­jas­ta Pau­lis­ta tuli ar­vos­tet­tu lää­kä­ri.

Mar­tin-isä ra­kas­ti ja ar­vos­ti lap­sia ja las­ten hoi­ta­mis­ta. Hän neu­voi van­hem­pia: ”Te van­hem­mat, suo­kaa lap­sil­len­ne tar­peek­si huo­len­pi­toa ja hoi­toa, niin teet­te Ju­ma­lal­le otol­li­sim­man työn.”

Lut­her kuo­li 63-vuo­ti­aa­na ol­les­saan työ­mat­kal­la en­ti­ses­sä ko­ti­kau­pun­gis­saan Eis­le­be­nis­sä. Kat­ha­ri­na von Bora ku­vaa ras­kas­ta me­ne­tys­tään: ”En voi syö­dä, en juo­da, en­kä nuk­kua. Jos oli­sin omis­ta­nut ruh­ti­nas­kun­nan tai kei­sa­ri­kun­nan, ei sen me­net­tä­mi­nen oli­si tun­tu­nut niin pa­hal­ta kuin se, et­tä Ju­ma­la on ot­ta­nut tä­män rak­kaan ja kal­liin mie­hen mi­nul­ta, ei­kä ai­no­as­taan mi­nul­ta, vaan koko maa­il­mal­ta.”

Pirk­ko Jur­ve­lin, fi­lo­so­fi­an mais­te­ri

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 30.8.2017

1.4.2020

Ju­ma­la on Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, hä­nen ve­res­sään, tuo­nut lä­hel­leen tei­dät, jot­ka en­nen olit­te kau­ka­na hä­nes­tä. Ef. 2:13

Viikon kysymys