Mik­ko Pi­si­lä

”Ker­ro mi­nul­le, mitä pel­käät, niin minä ker­ron si­nul­le, kuka olet.” Sa­non­ta osoit­taa, mi­ten pal­jon pel­ko ja pe­lot­to­muus mää­rit­tä­vät mei­tä ih­mi­si­nä. Nii­den kaut­ta voim­me op­pia tun­te­maan it­se­äm­me ja toi­si­am­me. Raa­ma­tun mu­kaan myös Ju­ma­lan tun­te­mi­nen kyt­key­tyy pel­koon: ”Her­ran pel­ko on vii­sau­den al­ku, Py­hän tun­te­mi­nen on ym­mär­ryk­sen pe­rus­ta (Sa­nanl. 9:10).

Jos oi­kea Her­ran pel­ko puut­tuu, myös ih­mi­sen ym­mär­rys hä­mär­tyy. Je­sa­jan kir­jas­sa on Her­ran sana: ”Kos­ka tämä kan­sa lä­hes­tyy mi­nua vain suul­laan ja kun­ni­oit­taa mi­nua vain huu­lil­laan, kos­ka sen sy­dän on ve­täy­ty­nyt mi­nus­ta kau­as ja kos­ka sen kuu­li­ai­suus mi­nua koh­taan on vain opit­tu­jen ih­mis­käs­ky­jen nou­dat­ta­mis­ta, niin minä teen täl­le kan­sal­le ih­meel­li­siä, häm­mäs­tyt­tä­viä ih­me­te­ko­ja, ja sen vii­sai­den vii­saus hä­vi­ää ja se ym­mär­tä­väis­ten ym­mär­rys ka­to­aa” (Jes. 29:13–14).

Pro­fe­ti­an uu­sin raa­ma­tun­kään­nös kään­tää kuu­li­ai­suu­dek­si sa­nan, joka van­hem­mis­sa kään­nök­sis­sä tul­kit­tiin sa­na­tar­kem­min pel­ko­na.

Nämä sa­nat ovat­kin ys­tä­viä kes­ke­nään: Kuu­li­ai­suus mer­kit­see sa­mal­la kun­ni­oit­ta­mis­ta. Kun­ni­oi­tus on myös sana, joka ku­vaa hy­vin Raa­ma­tus­sa ku­vat­tua tur­val­lis­ta pel­koa: ”Her­ran pel­ko tur­vaa elä­mä­si: nu­kut tyy­nes­ti, säik­ky­mät­tä pa­haa.” (Sa­nanl. 19:23.)

Raa­mat­tu ku­vaa mo­nin ta­voin eroa sy­dä­mel­li­sen ja ul­ko­koh­tai­sen Ju­ma­lan kun­ni­oit­ta­mi­sen vä­lil­lä. Jee­sus opet­ti: ”Ei jo­kai­nen, joka sa­noo mi­nul­le ’Her­ra, Her­ra’, pää­se tai­vas­ten val­ta­kun­taan. Sin­ne pää­see se, joka te­kee tai­vaal­li­sen isä­ni tah­don.” (Matt. 7:21.) Hän opet­ti omi­aan to­teut­ta­maan Ju­ma­lan tah­toa pa­rem­min kuin lai­nop­pi­neet ja fa­ri­seuk­set, jot­ka nou­dat­ti­vat opit­tu­ja ih­mis­käs­ky­jä (Matt. 5:20). Tämä pa­rem­pi van­hurs­kaus on täy­del­lis­tä rak­kaut­ta, joka et­sii kai­kes­sa lä­him­mäi­sen pa­ras­ta ja Ju­ma­lan val­ta­kun­taa (Matt. 5:48, 6:33, 7:12).

Lai­nop­pi­nei­den ja fa­ri­seus­ten kuu­li­ai­suus oli kuu­li­ai­suut­ta ih­mi­sil­le. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mi ker­too: ”Mo­net hal­li­tus­mie­his­tä­kin us­koi­vat Jee­suk­seen. Fa­ri­seus­ten pe­los­sa he ei­vät kui­ten­kaan tun­nus­ta­neet sitä, et­tei hei­tä ero­tet­tai­si sy­na­go­gas­ta. Ih­mis­ten an­ta­ma kun­nia oli heil­le rak­kaam­pi kuin Ju­ma­lan an­ta­ma.” (Joh. 12:42–43)

Paas­to­nai­ka kut­suu ih­mis­tä poh­ti­maan us­ko­aan ja elä­mään­sä. Oh­jaa­vat­ko nii­tä ih­mis­ten odo­tuk­set vai Her­ran tu­le­mi­sen odo­tus?

Vir­ren­te­ki­jä neu­voo ja loh­dut­taa: ”Pois ih­mis­pel­ko hei­tä ja pel­kää Ju­ma­laa. Ken kul­kee Her­ran tei­tä, hä­nel­tä avun saa. Maa­il­man nyt­kin voit­taa vain us­ko Kris­tuk­seen, hän an­taa ar­mon koit­taa, tuo rau­han kan­sal­leen.” (VK 176:2.)

Myös Je­sa­ja näki, kuin­ka Mes­si­aan val­ta­kun­nas­sa ja Her­ran vuo­rel­la on täy­del­li­nen rau­ha, ei­kä sen asuk­kai­den tar­vit­se pe­lä­tä toi­si­aan. Tuon vuo­ren hal­lit­si­ja kut­suu luok­seen kaik­kia kan­so­ja. (Jes. 11:9–10.) Hän on myös kuu­li­ai­suu­den esi­ku­va: ”Hä­nen ilon­sa on to­tel­la Her­raa.” (Jes. 11:3) Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mi an­taa tä­nä­kin päi­vä­nä us­ko­jal­leen rau­han ja uu­den kuu­li­ai­suu­den.

Jee­sus opet­ti omi­aan lä­hes­ty­mään Ju­ma­laa hil­jai­suu­des­sa (Matt. 6:6). Il­ta­vir­res­sä yh­dym­me luo­ma­kun­nan hil­jai­seen lau­luun: ”Maat, met­sät hil­jen­nei­nä, ja me­ret tyyn­ty­nei­nä kiit­tä­vät Ju­ma­laa. On laan­nut voi­ma tuul­ten. Vai­ke­ne, puhe huul­ten, vain sy­dän pu­hua nyt saa.” (VK 560:1.)