Kohtaamisia
Vanhemmuus on herkkä laji. Sen olen todennut moneen kertaan työssäni lasten ja perheiden kanssa, mutta ennen kaikkea vanhempana.
Lapsemme sairastui 8-vuotiaana ja on nyt 10-vuotiaana toipumaan päin. Ammattilaisten avulla ja omia keinoja oppineina, lukemattomien yritysten ja erehdysten kautta, olemme jatkaneet elämää niillä mahdollisuuksilla mitä meille on annettu. Naurua ja huumoria on paljon, mutta niin on kyyneleitäkin.
Ulkoapäin katseltuna perhetilanteemme saattaa äkkiä näyttää idylliseltä, lähempää katsottuna ihmeteltävää voi riittää enemmänkin. Meillä on perheenä varmasti todella kummallisia tapoja toimia. Niille omituisuuksille on paikkansa, eivätkä ne ole syntyneet sattumalta ja itsekseen.
Kesken seurapuheen peräkonttiin lepäämään menevä lapsi on siellä yhteisellä suunnitelmalla. Autossa on lämmintä ja rauhallista, siellä on painopeitto ja nippu Aku Ankkoja, sekä puhelin, jolla saa vanhemman paikalle tarvittaessa. Suunnitelma on mahdollistanut koko perheen pääsyn liikenteeseen tällä kertaa. Useammin osa perheestä on jäänyt kotiin.
Vanhempana tulee välillä luvattua lapsille enemmän mukavuuksia kuin olisi tarpeen, koska tietää, miten paljon he ovat joutuneet joustamaan. Pitkä sairaus on vaatinut kekseliäisyyttä, sopeutumista ja jaksamista kaikilta. Kaikki toimintamallit eivät varmasti ole aina kovinkaan laadukkaita näistä syistä. Usein näitä kummallisuuksia tekisi mieli selitellä ympäristölle ja muiden vilpittömätkin kysymykset asiasta tuntuvat herkästi arvostelulta.
Otin asian puheeksi ystävieni kanssa, joilla on erityislapsia. He elävät arkea, jossa lapsen erityisyys vaikuttaa koko perheeseen ja vaatii vanhemmuudelta paljon. Onneksi kysyin heidän ajatuksiaan! Vaikka tilanteemme ovat erilaiset, sain huomata, että vanhempina joudumme painimaan samantapaisten asioiden kanssa. Erityinen lapsi vaatii erityisen paljon. Ja onneksi kysyin, koska huomasin itsekin olleeni ymmärtämätön heitä ja näitä lapsia kohtaan! Teki mieli kirjoitella seinille heidän avartavia ajatuksiaan. Miten tärkeää on kertoa kokemuksiaan muille. Meillä tuskin ikinä voi olla liikaa ymmärrystä toisiamme kohtaan.
Ystäväni sanoittivat koskettavasti ja ymmärrettävästi sitä, millaisia kokemuksia heillä on erityislasten vanhempina: ”Herkästi saattaa tulla kommenttia, hyvää tarkoittavia, mutta kurjalta tuntuvia… että lapsi pompottaa vanhempia ja perheitä, kun joitakin tilanteita täytyy vain katsoa sormien läpi, että saa isossa kuvassa tärkeimmät asiat menemään. Aika usein totean johonkin tilanteeseen, että tätä meillä vielä harjoitellaan. Se selittää kuulijalle, ettei nyt omastakaan mielestä oikein hyvin mennyt, mutta kertoo, että lapsi opettelee sitä taitoa yhdessä vanhemman kanssa. Tämä on ollut iso ja pitkä luopumisprosessi, kaikkea ei pystytä eikä ole järkeä tehdä. Aina ei ole mennyt niin kuin olisi itse toivonut.”
Toinen ystäväni taas kertoi: ”Kuormituksen säätely aikuisen toimesta on pakollista, koska lapsi ei itse vielä hoksaa kaikkea. Vaatiihan se töitä ja välillä hermostuttaa valtavasti tämä elämän työläys. Ja just tuo ”periksi antaminen” muun maailman näkökulmasta. Sormien läpi katsominen monessa tilanteessa on silti lopulta parasta mitä voi erityiselle tarjota, jos hänellä meinaa kuppi olla liian täysi. Ja herkästi tulee tosiaan selitettyä heti kärkeen, että lapsi on vähän spesiaali joissain asioissa, että hän saisi ymmärrystä osakseen.”
Minut nämä ystävieni ajatukset saivat nöyräksi. Vähänpä me tiedämme toistemme taisteluista. Vaativissa tilanteissa hyvää tarkoittavakin kysymys voi satuttaa. Toisaalta emme voi alkaa hyvää tarkoittavia kysymyksiä pelätäkään. Ystäväni sen hienosti sanoikin: ”Pääasia on, että kysyjän lähtökohtana on arvostus, eikä arvostelu. Ja mieluummin kohtaamista ja kysymistä, kuin välttelemistä ja yksin jättämistä. Lopulta me olemme kaikki omanlaisia, juuri oikeanlaisia, Luojan luomia ihmeitä.”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys