Koh­taa­mi­sia

Ih­met­te­lin, mi­hin ky­nä­o­te oi­kein hä­vi­si sen jäl­keen, kun lu­pau­duin Päi­vä­mie­hen blo­gis­tik­si. Ei lau­seen lau­set­ta, vaik­ka mitä yri­tin. Val­voin ja pyö­rin sän­gys­sä­ni, kun esit­te­ly­teks­ti piti saa­da kir­joi­tet­tua. Jo sen laa­ti­mi­nen tun­tui lii­an vaa­ti­val­ta. Mi­hin ih­mee­seen kaik­ki aja­tuk­set vilk­kaas­ta mie­les­tä­ni oli­vat hä­vin­neet? Täy­tyi ol­la joku nie­lu, joka ne vie. Lo­pul­ta aa­mu­hä­mä­räs­sä sain pie­nen esit­te­lyn laa­dit­tua.

Edel­li­set pari vuot­ta elä­mäs­sä­ni ovat ol­leet mel­ko tii­vii­tä. Ne ovat ku­lu­neet en­nen kaik­kea vau­van hoi­ta­mi­seen sekä kou­lui­käi­sen lap­se­ni kun­tout­ta­mi­seen pit­kä­ai­kai­ses­ta sai­ras­tu­mi­ses­ta.

Nyt, ti­lan­teen hie­man rau­hoi­tut­tua, olen huo­man­nut, et­tä it­sen­sä to­teut­ta­mi­nen ja oman ajan ot­ta­mi­nen pa­laut­ta­vat mie­lee­ni sen, kuka oi­kein olen­kaan il­man äi­ti-roo­lia. Pa­rin tun­nin juok­su­len­kit met­säs­sä, ys­tä­vien kans­sa pe­lai­lu tai it­sek­se­ni kir­joit­ta­mi­nen te­ke­vät mi­nus­ta pal­jon mu­ka­vam­man ih­mi­sen kuin mitä olen il­man nii­tä.

Haas­ta­va ajan­jak­so on vaa­ti­nut uh­rau­tu­mis­ta ja osit­tain omas­ta ajas­ta luo­pu­mis­ta, mut­ta nyt nämä tär­ke­ät asi­at ilok­se­ni pa­laa­vat osak­si ar­kea. Kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut mi­nul­le lap­ses­ta saak­ka tär­keä tapa il­mais­ta it­se­ä­ni ja kä­si­tel­lä eten­kin vai­kei­ta asi­oi­ta. Ai­ka kri­tii­kit­tö­mäs­ti olen na­pu­tel­lut me­ne­mään. Täl­lai­sen jul­ki­sen kir­joit­te­lun edes­sä al­koi­vat sel­väs­ti sor­met tu­tis­ta.

Lo­pul­ta aa­mun en­sim­mäi­si­nä tun­tei­na tu­lin sii­hen tu­lok­seen, et­tä yri­tän kir­joit­taa blo­gis­sa sil­lä sa­mal­la ren­nol­la lin­jal­la kuin olen en­nen­kin kir­joit­ta­nut. Yri­tän täs­sä blo­gis­sa­ni ja­kaa mi­nul­le tär­kei­tä asi­oi­ta ma­ta­lal­la kyn­nyk­sel­lä. Toi­vot­ta­vas­ti se tar­joi­lee teil­le blo­gien lu­ki­joil­le sa­mais­tu­mis­pin­taa ja aja­tel­ta­vaa.