Ih­mi­nen on luo­tu Ju­ma­lan yh­tey­teen ja hä­nen rak­kau­ten­sa osal­li­suu­teen. Sen täh­den kaik­ki ih­mi­set tar­vit­se­vat rak­kaut­ta. Il­man sitä elä­mäs­tä puut­tuu tär­kein ”käyt­tö­voi­ma”.

Ko­ke­muk­se­ni mu­kaan rak­kau­den puu­te kuih­dut­taa ja saa usein ai­kaan tyy­ty­mät­tö­myyt­tä ja kat­ke­ruut­ta. Rak­kau­den puu­tet­ta ko­ke­van ih­mi­sen voi ol­la vai­kea us­koa hy­vään tu­le­vai­suu­teen.

Rak­kaus on kuin si­pu­li

On­nel­li­nen ih­mi­nen ko­kee yleen­sä ole­van­sa tär­keä ja ra­kas­tet­tu juu­ri sel­lai­se­na kuin on. Olen huo­man­nut, et­tä rak­kaus syn­nyt­tää vas­ta­rak­kaut­ta, ja ja­ka­mal­la se vain en­ti­ses­tään li­sään­tyy. Rak­kaus pa­nee pon­nis­te­le­maan ja te­ke­mään jopa yli­voi­mai­sen tun­tui­sia te­ko­ja rak­kau­den koh­tei­den puo­les­ta.

Rak­kaut­ta on ver­rat­tu si­pu­liin. Si­pu­li koos­tuu eril­li­sis­tä mut­ta myös toi­siin­sa liit­ty­vis­tä ker­rok­sis­ta. Ker­rok­set muo­dos­ta­vat yh­des­sä laa­jan yh­teen ni­vou­tu­van ko­ko­nai­suu­den.

Myös rak­kau­den voi aja­tel­la ole­van täl­lai­nen yh­teen kie­tou­tu­va ker­rok­sel­li­nen ko­ko­nai­suus. Sii­hen voi se­koit­tua kau­nii­den asi­oi­den li­säk­si myös it­sek­kyyt­tä ja oman edun ta­voit­te­lua.

Ju­ma­lan rak­kaus ih­mis­kun­taan

Rak­kau­den ydin on Ju­ma­lan rak­kaus luo­maan­sa ih­mis­kun­taa koh­taan. ”Sii­nä on rak­kaus – ei sii­nä, et­tä me olem­me ra­kas­ta­neet Ju­ma­laa, vaan sii­nä, et­tä hän on ra­kas­ta­nut mei­tä ja lä­het­tä­nyt Poi­kan­sa mei­dän syn­tiem­me so­vi­tuk­sek­si” (1. Joh. 4:10).

Ju­ma­la an­toi ai­no­an Poi­kan­sa va­pah­ta­maan maa­il­man ian­kaik­ki­seen elä­mään (Joh. 3:16–17). Kos­ka me ih­mi­set olem­me heik­ko­ja ja syn­ti­siä, tai­vaal­li­nen koti on saa­vu­tet­ta­vis­sa ai­no­as­taan us­kon kaut­ta. Il­man us­koa on mah­do­ton­ta kel­va­ta Ju­ma­lal­le. Ju­ma­lan lap­sia ovat kaik­ki ne, joi­ta hal­lit­see Ju­ma­lan Hen­ki (Room. 8:14).

Isä ra­kas­taa kaik­kia

Apos­to­li Paa­va­li mai­nit­see rak­kau­den en­sim­mäi­se­nä ku­va­tes­saan Py­hän Hen­gen he­del­miä (Gal. 5:22). Tai­vaal­li­nen Isä ra­kas­taa kaik­kia ih­mi­siä, mut­ta hän vi­haa syn­tiä. Tä­män ta­kia hän an­toi Poi­kan­sa so­vit­taa ih­mis­ten syn­nit. An­teek­si­an­ta­mus on tar­jol­la kai­kil­le, jot­ka ha­lu­a­vat sen ot­taa vas­taan.

Us­kos­ta vuo­ta­va rak­kaus ei hy­väk­sy Ju­ma­lan sa­nan vas­tais­ta elä­mää. Ar­mo opet­taa us­ko­vaa ja ke­hot­taa pa­ne­maan pois kai­ken syn­nin. Sik­si us­ko­vai­set ha­lu­a­vat vah­vis­taa toi­si­aan evan­ke­liu­mil­la, jos­sa it­se Ju­ma­la an­taa kaik­ki syn­nit an­teek­si. Ju­ma­lan voi­mal­la jak­saa us­koa, ja rak­kaus vah­vis­tuu.

Kä­sit­tä­mät­tö­män suu­ri pal­kin­to

Hy­väs­ti­jät­tö­pu­hees­saan Jee­sus muis­tut­ti, et­tä kes­ki­näi­nen rak­kaus yh­dis­tää us­ko­vai­sia toi­siin­sa ja on tär­keä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan tun­to­merk­ki. Va­pah­ta­ja suo­ras­taan käs­ki ra­kas­ta­maan toi­nen tois­tam­me, niin kuin hän it­se on mei­tä ra­kas­ta­nut (Joh. 15:12).

Rak­kau­den kak­sois­käs­kys­sä Kris­tus opet­ti ra­kas­ta­maan Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä niin kuin it­seä (Matt. 22:37–40). Ju­ma­lan Hen­ges­tä nou­se­va rak­kaus an­taa tä­hän ha­lua ja voi­maa niin, et­tä ko­et­te­le­mus­ten­kin kes­kel­lä saa tun­tea it­sen­sä on­nel­li­sek­si.

Heik­ko us­ko pal­ki­taan ker­ran kä­sit­tä­mät­tö­män suu­rel­la pal­kin­nol­la tai­vaan kirk­kau­des­sa. Sik­si kan­nat­taa us­koa Ju­ma­lan sa­nan lu­pauk­siin tääl­lä ajas­sa. Vie­lä on Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työn ai­ka. Myös ar­mos­ta osat­to­mil­le ju­lis­te­taan rak­kau­den kut­sua pa­ran­nuk­seen ja ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Ai­mo Mik­ko­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 28.2.2018

Ku­vi­tus­ku­va: A.-L. S.