Elä­mäm­me ei ai­na kul­je sil­lä ta­val­la kuin olem­me toi­vo­neet ja aja­tel­leet. Jou­dum­me koh­taa­maan myös pal­jon sel­lais­ta, mitä on vai­ke­aa ym­mär­tää ja hy­väk­syä.

Ru­nos­saan Ajat­te­len pien­tä poi­kaa­ni Pirk­ko Lii­sa Lin­ja­ma ku­vaa tun­to­jaan äi­ti­nä, joka on sai­ras­tu­nut va­ka­vas­ti ja kamp­pai­lee sai­raa­la­vuo­teel­la sai­rau­den, kär­si­myk­sen ja kuo­le­man kans­sa. Lap­set ko­to­na ovat vie­lä pie­niä ja tar­vit­se­vat äi­tiä – ja äi­ti hei­tä.

Olet eh­kä elä­mäs­sä­si jou­tu­nut ko­ke­maan jo­tain vas­taa­vaa. Olet voi­nut me­net­tää ter­vey­te­si, työ­paik­ka­si, elä­män­kump­pa­ni­si, lap­se­si tai muun lä­hei­se­si. Ken­ties koet hä­tää ja epä­var­muut­ta lä­heis­te­si puo­les­ta.

Van­han tes­ta­men­tin van­hurs­kas Job sai osak­seen sai­raut­ta, ki­pua ja kär­si­mys­tä. -Ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä hän jou­tui mo-nien epäi­lys­ten ja ky­sy­mys­ten ää­rel­le. Ky­sy­jän osas­ta hän jou­tui yl­lät­tä­en vas­taa­jan pai­kal­le. Ju­ma­la sa­noi hä­nel­le: ”Minä ky­syn si­nul­ta, ope­ta mi­nua” (Job. 38:3). Ky­sy­myk­set oli­vat niin vai­kei­ta, et­tä Ju­ma­lan pal­ve­li­ja tun­nus­ti nöy­räs­ti pu­hu­neen­sa asi­oi­ta, joi­ta hän ei ol­lut kä­sit­tä­nyt. Hän ha­lu­si kuun­nel­la ja op­pia Ju­ma­laa.

Sa­ven­va­la­jan kä­sis­sä

Myös Je­re­mi­aa Ju­ma­la neu­voi: ”Nou­se ja mene alas sa­ven­va­la­jan huo­nee­seen. Siel­lä tah­don minä si­nun an­taa kuul­la mi­nun sa­na­ni.” Je­re­mia näki, mi­ten as­tia muo­tou­tui juu­ri sel­lai­sek­si kuin sa­ven­va­la­ja tah­toi. Pi­lal­le­kin men­nyt as­tia sai uu­den muo­don. ”En­kö minä myös tai­da teh­dä teil­le, Is­ra­e­lin kan­sa, kuin tämä sa­ven­va­la­ja”, ky­syi Ju­ma­la. (Jer. 18:1–6.) Ky­sy­mys so­pii pait­si ih­mi­se­lä­mään, myös ko­ko­nai­seen kan­saan.

Ny­ky­ään­kin mei­dän on jos­kus vai­kea tyy­tyä ja tur­va­ta Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja hä­nen ar­moon­sa kai­kis­sa elä­mäm­me vai­heis­sa. Se on kui­ten­kin tär­ke­ää, ja vain Ju­ma­la voi an­taa sii­hen voi­man. Sik­si Ju­ma­lan sana neu­voo vä­sy­nyt­tä, epäi­le­vää ja epä­on­nis­tu­nut­ta ih­mis­tä me­ne­mään ”sa­ven­va­la­jan huo­nee­seen” – Ju­ma­lan las­ten yh­tey­teen. Siel­lä tus­kan ja kär­si­mys­ten, epäi­lys­ten ja kiu­saus­ten al­la kul­ke­val­le Asa­fil­le­kin kir­kas­tui hä­nen elä­män­sä suu­rin on­ni: oma­koh­tai­nen us­ko ja Ju­ma­lan per­he­vä­en yh­teys. Sii­tä kiit­tä­en hän ru­koi­li: ”Vaik­ka mi­nun ruu­mii­ni ja sie­lu­ni vai­puis, niin sinä, Ju­ma­la, kui­ten­kin olet mi­nun sy­dä­me­ni us­kal­lus ja mi­nun osa­ni” (Ps. 73:26).

Saam­me tä­nään­kin nöy­räs­ti ja tur­val­li­ses­ti tun­nus­taa: ”Me olem­me savi, sinä olet va­la­jam­me, ja me olem­me kaik­ki si­nun kä­si­a­laas” (Jes. 64:8).

Jari Lat­va­la

Ajat­te­len pien­tä poi­kaa­ni

Aa­mul­la kel­lo kah­dek­san

ti­pat tip­pu­vat so­lis­las­ki­moon.

Vuo­de on siis­ti,

la­bo­ra­to­ri­o­hoi­ta­ja on käy­nyt,

voi­sin vaik­ka lu­kea Bo Car­pe­la­nin ru­no­ja.

Mut­ta ajat­te­len pien­tä poi­kaa,

joka juu­ri nyt

on läh­dös­sä kou­luun.

On­ko syö­nyt mi­tään,

löy­tää­kö vil­la­su­kat,

on­ko ne­nä­lii­na tas­kus­sa,

unoh­taa­ko luis­ti­met ta­hal­laan,

kun ei näin iso­na keh­taa

luis­te­le­maan ope­tel­la.

Hä­nen sil­män­sä ha­lu­ai­sin näh­dä

ja oven ra­os­ta

pi­me­ään aa­muun saa­tel­la

Pirk­ko Lii­sa Lin­ja­ma

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 5.8.2015.