Han­nu In­ke­roi­nen

Mitä si­nul­le nou­see mie­leen, kun ajat­te­let kal­li­o­ta? Omis­sa mie­li­ku­vis­sa­ni kal­lio on jo­tain jär­käh­tä­mä­tön­tä ja py­sy­vää, luo­tet­ta­vaa.

Lap­suu­den­ko­ti­ni lä­hei­syy­des­sä oli ko­mei­ta kal­li­oi­ta, joil­la me po­jat usein lei­kim­me ja kii­pei­lim­me. Sil­loin ne oli­vat tosi laa­jat, mel­kein ää­ret­tö­mät kal­li­oa­lu­eet. Ny­kyi­sin ne ovat kui­ten­kin huo­mat­ta­vas­ti ku­tis­tu­neet ja tun­tu­vat jo mel­ko vaa­ti­mat­to­mil­ta. Kal­lio ei kui­ten­kaan ole muut­tu­nut, vaan oma pers­pek­tii­vi on laa­jen­tu­nut.

Psal­min 31 kir­joit­ta­ja pyy­tää: ”Ole mi­nul­le kal­lio.” Mo­nes­ti tänä ai­ka­na pe­rään­kuu­lu­te­taan peh­mei­tä ar­vo­ja, mu­ka­vuut­ta ja nau­tin­toa. Tämä ei lie­ne vie­ras­ta ke­nel­le­kään: peh­meä soh­va, peh­meä mu­ka­va au­to­kyy­ti, peh­me­ät läm­pi­mät toh­ve­lit ja niin edel­leen. Sil­loin kun elä­mäs­sä on kaik­ki hy­vin ei­kä ole eri­tyis­tä hä­tä­ti­laa tai suu­ria haas­tei­ta, ovat peh­me­ät asi­at mu­ka­via. Jos taas elä­mäs­sä on kol­hu­ja tai jopa krii­si­ti­lan­ne, sil­loin kai­va­taan pe­rik­si­an­ta­ma­ton­ta, jär­käh­tä­mä­tön­tä pe­rus­taa.

Eläm­me maa­il­man­laa­jui­ses­ti hy­vin eri­koi­sia ai­ko­ja. Kul­ku­tau­te­ja on ol­lut ai­kai­sem­min­kin, mut­ta nyt ti­lan­ne tun­tuu jär­kyt­tä­vän mo­nen ih­mi­sen elä­mää pe­rus­tuk­sia myö­ten. Hy­vi­nä ja help­poi­na ai­koi­na voi peh­me­äm­mäl­tä ja hei­kom­mal­ta­kin pe­rus­tuk­sel­ta pon­nis­taa ja pär­jä­tä ihan mu­ka­vas­ti, mut­ta vai­keuk­sien tul­les­sa myös vaa­ti­muk­set pe­rus­tus­ten suh­teen muut­tu­vat.

Moni pe­rus­taa elä­män­sä omaan jär­keen, ih­mi­sen vii­sau­teen, tie­teen saa­vu­tuk­siin, ra­haan tai kuka mi­hin­kin. Näil­lä­kin pe­rus­tuk­sil­la saat­taa tyy­nel­lä il­mal­la jol­lain lail­la pär­jä­tä. Luo­tet­ta­vin pe­rus­tus, jol­le elä­män voi pe­rus­taa, on kui­ten­kin kaik­ki­val­ti­as ja iki­ai­kai­nen Ju­ma­la. Tätä pe­rus­tus­ta kai­pa­si jo Daa­vid ai­ka­naan kir­joit­ta­es­saan psal­mi­aan. Hä­nel­lä oli kyl­lä val­taa ja mam­mo­naa, mut­ta ei sii­tä­kään ol­lut tur­vaa hä­dän het­kel­lä.

Mi­hin minä tur­vaan oman elä­mä­ni? Mi­ten oman elä­mä­ni tur­va ja pe­rus­tus nä­kyy elä­mäs­sä­ni?

Vaik­ka saan­kin ol­la tur­vaa­mas­sa omas­sa elä­mäs­sä­ni Ju­ma­laan ja hä­nen ar­mah­ta­vaan tah­toon­sa, se ei va­li­tet­ta­vas­ti tar­koi­ta sitä, et­tä ul­jaa­na pää pys­tys­sä sai­sin ol­la roh­ke­as­ti kul­ke­mas­sa voi­tos­ta voit­toon elä­mäs­sä­ni. Tämä ei joh­du pe­rus­tuk­sen heik­kou­des­ta, kal­li­on mu­re­ne­mi­ses­ta, vaan omas­ta heik­kou­des­ta­ni ja ereh­ty­väi­syy­des­tä­ni.

Vaik­ka pe­rus­tus on iki­ai­kai­nen, sil­ti sie­lun­vi­hol­li­nen saa usein epäi­le­mään ja pel­kää­mään. Ai­na ei näe Ju­ma­lan mah­dol­li­suuk­sia, vaan en­nem­min oman mah­dot­to­muu­ten­sa.

Jee­sus sa­noi omil­le ope­tus­lap­sil­leen: ”Jos teil­lä oli­si us­koa edes si­na­pin­sie­me­nen ver­ran, te voi­sit­te sa­noa täl­le vuo­rel­le: ’Siir­ry tääl­tä tuon­ne’, ja se siir­tyi­si. Mi­kään ei oli­si teil­le mah­do­ton­ta.” (Matt. 17:20.) Ai­na­kin minä jou­dun tur­vau­tu­maan maan­siir­to­töis­sä ko­nei­siin, sen ver­ran heik­ko olen omas­sa us­kos­sa­ni. Mut­ta pe­rus­tus on niin var­ma ja hyvä, et­tä vaik­ka ih­mi­nen it­ses­sään hor­juu, pe­rus­tus py­syy. Sil­le saa ai­na pa­la­ta.

Kun saa ol­la us­ko­mas­sa epäi­lyk­set ja syn­nit an­teek­si, huo­maa taas kuin­ka var­ma ja hyvä pe­rus­tus on. Pa­ras puo­li tu­lee esiin vii­mei­se­nä päi­vä­nä, sil­lä tä­män pe­rus­tuk­sen pääl­le ra­ken­tu­neel­la us­kol­la pää­see tai­vaa­seen.