JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Matkaevääksi

Päi­vän lap­sia

Matkaevääksi
26.3.2014 0.01

Huo­let­taa­ko si­nua jos­kus huo­mi­nen? Ky­se­let­kö toi­si­naan, mi­tä­hän tu­le­vai­suus tuo tul­les­saan? Eri­tyi­ses­ti ti­lan­teis­sa, jois­sa kaik­ki ei ole men­nyt omien suun­ni­tel­mien mu­kaan, saa­tam­me ah­dis­tu­nee­na ky­sel­lä, mi­ten­kö­hän täs­sä käy.

Ajas­sam­me mo­nen ih­mi­sen elä­mää lei­maa­vat epä­var­muus ja huo­li tu­le­vai­suu­des­ta. On pal­jon nii­tä, jot­ka ovat me­net­tä­neet työ­paik­kan­sa. Huo­leh­dit­ta­va­na saat­taa ol­la it­sen­sä li­säk­si per­he. Jon­kun miel­tä voi pai­naa huo­li sii­tä, mi­ten saa hoi­de­tuk­si asun­to­ve­lat. Joku toi­nen kan­taa huol­ta lä­heis­ten ih­mis­ten koh­taa­mien ko­et­te­le­mus­ten vuok­si. Ku­ka­pa meis­tä ei oli­si ko­ke­nut omas­sa elä­mäs­sään jo­tain täl­lais­ta?

Tä­nään em­me tie­dä, mitä huo­mi­nen tuo tul­les­saan. Eräs hyvä ys­tä­vä­ni loh­dut­ti ker­ran: ”äl­kää läh­te­kö kä­ve­le­mään huo­mi­sen huo­lia vas­taan.” Voi, mi­ten osu­vak­si tuo ys­tä­vän kan­nus­tus elä­mäs­sä­ni on osoit­tau­tu­nut­kaan!

Vi­hol­li­nen ta­ka­na ja edes­sä

Is­ra­e­lin kan­sal­la­kin oli vai­keu­ten­sa. He oli­vat jät­tä­neet Egyp­tis­sä vie­te­tyn ah­dis­ta­van ajan taak­seen ja läh­te­neet toi­veik­kai­na ja iloi­si­na mat­kal­le, jon­ka mää­rän­pää­nä oli lu­vat­tu maa. Koh­ta läh­dön jäl­keen tu­li­vat kui­ten­kin suu­ret epäi­lyk­set. Huo­li täs­tä päi­väs­tä ja huo­mi­ses­ta ah­dis­ti: voi­si­ko ti­lan­tees­ta yli­pää­tään sel­vi­tä? Kan­sal­la oli edes­sään pit­kä ja tun­te­ma­ton mat­ka. Vi­hol­li­sia oli ta­ka­na ja edes­sä. Tä­män li­säk­si hei­tä huo­let­ti, mis­tä saa­tai­siin ruo­kaa mat­kal­le.

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan, et­tä au­ti­o­maas­sa kan­sa al­koi nu­ris­ta Moo­ses­ta ja Aa­ro­nia vas­taan: ”Kun­pa Her­ran käsi oli­si lyö­nyt mei­dät kuo­li­aak­si Egyp­tis­sä, kun vie­lä olim­me li­ha­pa­to­jen ää­res­sä ja saim­me ruo­kaa kyl­lik­sem­me. Mut­ta te olet­te tuo­neet mei­dät tän­ne au­ti­o­maa­han tap­paak­sen­ne näl­kään kaik­ki nämä ih­mi­set!” (2. Moos. 16:3.) Oli­ko Ju­ma­la joh­dat­ta­nut oman kan­san­sa on­net­to­muu­teen? Oli­ko Ju­ma­la sit­ten­kin unoh­ta­nut hei­dät?

Ar­mo on ai­na uu­si

Tun­tu­vat­ko is­ra­e­li­lais­ten epäi­lyk­set tu­tuil­ta myös tä­män päi­vän mat­ka­lai­sil­le? Mi­ten mo­nes­ti unoh­dam­me­kaan, et­tä elä­mäs­säm­me ei ta­pah­du mi­tään Tai­vaan Isän huo­maa­mat­ta. Va­pah­ta­jam­me it­se opet­ti, et­tä Tai­vaan Isä kyl­lä pi­tää huol­ta meis­tä.

Vuo­ri­saar­nas­saan Jee­sus lau­sui tun­ne­tut sa­nan­sa: äl­kää huo­leh­ti­ko, mitä söi­sit­te tai joi­sit­te tai mil­lä it­sen­ne vaa­tet­tai­sit­te. Kat­so­kaa tai­vaan lin­tu­ja: ei­vät ne kyl­vä, ei­vät ne leik­kaa ei­vät­kä ko­koa va­ras­toon, ja sil­ti tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne ruok­kii ne. Olet­te­han te pal­jon enem­män ar­voi­sia kuin lin­nut! Kat­so­kaa ke­don kuk­kia, kuin­ka ne nou­se­vat maas­ta: ei­vät ne näe vai­vaa ei­vät­kä keh­rää. Edes Sa­lo­mo kai­kes­sa lois­tos­saan ei ol­lut niin vaa­te­tet­tu kuin mikä ta­han­sa niis­tä. Kun Ju­ma­la näin pu­kee ke­don ruo­hon, joka tä­nään kas­vaa ja huo­men­na jou­tuu uu­niin, niin tot­ta­han hän teis­tä huo­leh­tii, te vä­hä­us­koi­set. (Matt. 6:25-33.)

Tai­vaan Isä tie­si oman kan­san­sa tar­peet ja huo­leh­ti heis­tä kor­ven mat­kal­la. Jo­kais­ta päi­vää var­ten hän an­toi heil­le ruo­kaa. Hän an­toi ai­na päi­vän an­nok­sen ker­ral­laan, ei huo­mis­ta tai koko lop­pu­mat­kaa var­ten. Jo­kai­nen sai sen ver­ran kuin tar­vit­si. Moo­ses sai loh­dut­taa ja rau­hoit­taa Ju­ma­lan kan­saa: ”Tä­nään il­ta­hä­mä­ris­sä te saat­te li­haa syö­däk­sen­ne ja aa­mul­la lei­pää yl­lin kyl­lin” (2. Moos. 16:12).

Vah­vat lu­pauk­set pi­tä­vät

Is­ra­e­li­lais­ten mat­ka jat­kui. Pai­kal­leen he ei­vät voi­neet jää­dä. Niin kul­jet­tiin yh­des­sä koh­ti uut­ta ko­ti­maa­ta. Ju­ma­la uu­dis­ti lu­pauk­si­aan pit­kin mat­kaa. Vii­mein he pää­si­vät pe­ril­le. He oli­vat syö­neet Ju­ma­lan an­ta­maa man­naa nel­jä­kym­men­tä vuot­ta, sii­hen saak­ka, kun­nes he tu­li­vat Ka­naa­nin­maan ra­joil­le.

Me­kin saam­me luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la tie­tää, mitä mat­kal­la tar­vit­sem­me. Hän tie­tää, et­tä tar­vit­sem­me ian­kaik­ki­sen elä­män li­säk­si myös ajal­lis­ta siu­naus­ta. Mut­ta vaik­ka ajal­li­nen lei­pä on tär­keä, vie­lä tär­ke­äm­pää on elä­män lei­pä, joka on las­ket­tu alas tai­vaas­ta. Sen voi­min saam­me päät­tää mat­kam­me ikui­seen le­poon ja pää­sem­me pe­ril­le lu­vat­tuun maa­han.

Mik­ko Käl­kä­jä

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 26.3.2014