Huo­let­taa­ko si­nua jos­kus huo­mi­nen? Ky­se­let­kö toi­si­naan, mi­tä­hän tu­le­vai­suus tuo tul­les­saan? Eri­tyi­ses­ti ti­lan­teis­sa, jois­sa kaik­ki ei ole men­nyt omien suun­ni­tel­mien mu­kaan, saa­tam­me ah­dis­tu­nee­na ky­sel­lä, mi­ten­kö­hän täs­sä käy.

Ajas­sam­me mo­nen ih­mi­sen elä­mää lei­maa­vat epä­var­muus ja huo­li tu­le­vai­suu­des­ta. On pal­jon nii­tä, jot­ka ovat me­net­tä­neet työ­paik­kan­sa. Huo­leh­dit­ta­va­na saat­taa ol­la it­sen­sä li­säk­si per­he. Jon­kun miel­tä voi pai­naa huo­li sii­tä, mi­ten saa hoi­de­tuk­si asun­to­ve­lat. Joku toi­nen kan­taa huol­ta lä­heis­ten ih­mis­ten koh­taa­mien ko­et­te­le­mus­ten vuok­si. Ku­ka­pa meis­tä ei oli­si ko­ke­nut omas­sa elä­mäs­sään jo­tain täl­lais­ta?

Tä­nään em­me tie­dä, mitä huo­mi­nen tuo tul­les­saan. Eräs hyvä ys­tä­vä­ni loh­dut­ti ker­ran: ”äl­kää läh­te­kö kä­ve­le­mään huo­mi­sen huo­lia vas­taan.” Voi, mi­ten osu­vak­si tuo ys­tä­vän kan­nus­tus elä­mäs­sä­ni on osoit­tau­tu­nut­kaan!

Vi­hol­li­nen ta­ka­na ja edes­sä

Is­ra­e­lin kan­sal­la­kin oli vai­keu­ten­sa. He oli­vat jät­tä­neet Egyp­tis­sä vie­te­tyn ah­dis­ta­van ajan taak­seen ja läh­te­neet toi­veik­kai­na ja iloi­si­na mat­kal­le, jon­ka mää­rän­pää­nä oli lu­vat­tu maa. Koh­ta läh­dön jäl­keen tu­li­vat kui­ten­kin suu­ret epäi­lyk­set. Huo­li täs­tä päi­väs­tä ja huo­mi­ses­ta ah­dis­ti: voi­si­ko ti­lan­tees­ta yli­pää­tään sel­vi­tä? Kan­sal­la oli edes­sään pit­kä ja tun­te­ma­ton mat­ka. Vi­hol­li­sia oli ta­ka­na ja edes­sä. Tä­män li­säk­si hei­tä huo­let­ti, mis­tä saa­tai­siin ruo­kaa mat­kal­le.

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan, et­tä au­ti­o­maas­sa kan­sa al­koi nu­ris­ta Moo­ses­ta ja Aa­ro­nia vas­taan: ”Kun­pa Her­ran käsi oli­si lyö­nyt mei­dät kuo­li­aak­si Egyp­tis­sä, kun vie­lä olim­me li­ha­pa­to­jen ää­res­sä ja saim­me ruo­kaa kyl­lik­sem­me. Mut­ta te olet­te tuo­neet mei­dät tän­ne au­ti­o­maa­han tap­paak­sen­ne näl­kään kaik­ki nämä ih­mi­set!” (2. Moos. 16:3.) Oli­ko Ju­ma­la joh­dat­ta­nut oman kan­san­sa on­net­to­muu­teen? Oli­ko Ju­ma­la sit­ten­kin unoh­ta­nut hei­dät?

Ar­mo on ai­na uu­si

Tun­tu­vat­ko is­ra­e­li­lais­ten epäi­lyk­set tu­tuil­ta myös tä­män päi­vän mat­ka­lai­sil­le? Mi­ten mo­nes­ti unoh­dam­me­kaan, et­tä elä­mäs­säm­me ei ta­pah­du mi­tään Tai­vaan Isän huo­maa­mat­ta. Va­pah­ta­jam­me it­se opet­ti, et­tä Tai­vaan Isä kyl­lä pi­tää huol­ta meis­tä.

Vuo­ri­saar­nas­saan Jee­sus lau­sui tun­ne­tut sa­nan­sa: äl­kää huo­leh­ti­ko, mitä söi­sit­te tai joi­sit­te tai mil­lä it­sen­ne vaa­tet­tai­sit­te. Kat­so­kaa tai­vaan lin­tu­ja: ei­vät ne kyl­vä, ei­vät ne leik­kaa ei­vät­kä ko­koa va­ras­toon, ja sil­ti tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne ruok­kii ne. Olet­te­han te pal­jon enem­män ar­voi­sia kuin lin­nut! Kat­so­kaa ke­don kuk­kia, kuin­ka ne nou­se­vat maas­ta: ei­vät ne näe vai­vaa ei­vät­kä keh­rää. Edes Sa­lo­mo kai­kes­sa lois­tos­saan ei ol­lut niin vaa­te­tet­tu kuin mikä ta­han­sa niis­tä. Kun Ju­ma­la näin pu­kee ke­don ruo­hon, joka tä­nään kas­vaa ja huo­men­na jou­tuu uu­niin, niin tot­ta­han hän teis­tä huo­leh­tii, te vä­hä­us­koi­set. (Matt. 6:25-33.)

Tai­vaan Isä tie­si oman kan­san­sa tar­peet ja huo­leh­ti heis­tä kor­ven mat­kal­la. Jo­kais­ta päi­vää var­ten hän an­toi heil­le ruo­kaa. Hän an­toi ai­na päi­vän an­nok­sen ker­ral­laan, ei huo­mis­ta tai koko lop­pu­mat­kaa var­ten. Jo­kai­nen sai sen ver­ran kuin tar­vit­si. Moo­ses sai loh­dut­taa ja rau­hoit­taa Ju­ma­lan kan­saa: ”Tä­nään il­ta­hä­mä­ris­sä te saat­te li­haa syö­däk­sen­ne ja aa­mul­la lei­pää yl­lin kyl­lin” (2. Moos. 16:12).

Vah­vat lu­pauk­set pi­tä­vät

Is­ra­e­li­lais­ten mat­ka jat­kui. Pai­kal­leen he ei­vät voi­neet jää­dä. Niin kul­jet­tiin yh­des­sä koh­ti uut­ta ko­ti­maa­ta. Ju­ma­la uu­dis­ti lu­pauk­si­aan pit­kin mat­kaa. Vii­mein he pää­si­vät pe­ril­le. He oli­vat syö­neet Ju­ma­lan an­ta­maa man­naa nel­jä­kym­men­tä vuot­ta, sii­hen saak­ka, kun­nes he tu­li­vat Ka­naa­nin­maan ra­joil­le.

Me­kin saam­me luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la tie­tää, mitä mat­kal­la tar­vit­sem­me. Hän tie­tää, et­tä tar­vit­sem­me ian­kaik­ki­sen elä­män li­säk­si myös ajal­lis­ta siu­naus­ta. Mut­ta vaik­ka ajal­li­nen lei­pä on tär­keä, vie­lä tär­ke­äm­pää on elä­män lei­pä, joka on las­ket­tu alas tai­vaas­ta. Sen voi­min saam­me päät­tää mat­kam­me ikui­seen le­poon ja pää­sem­me pe­ril­le lu­vat­tuun maa­han.

Mik­ko Käl­kä­jä

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 26.3.2014