Hil­jat­tain tut­ta­va­ni ker­toi, mi­ten su­ku­juh­lia jär­jes­tä­es­sään joi­den­kin su­ku­lais­ten asen­ne us­ko­vai­sia koh­taan oli yl­lät­tä­nyt.

Eräs oli to­den­nut suo­raan, et­tä us­ko­vai­set pi­tä­vät it­se­ään mui­ta ih­mi­siä pa­rem­pi­na. Mitä Ju­ma­lan sana opet­taa ih­mi­sen hy­vyy­des­tä tai puh­tau­des­ta? Olem­me­ko mui­ta pa­rem­pia?

Uu­si elä­mä Kris­tuk­ses­sa

Me kris­ti­tyt ko­em­me jat­ku­vaa ris­ti­rii­taa sii­nä, et­tä me ha­lu­ai­sim­me elää Ju­ma­lan mie­len mu­kai­ses­ti, mut­ta toi­saal­ta koem­me it­ses­säm­me pa­huut­ta ja syn­ti­syyt­tä. Kun syn­tiin­lan­kee­mus ta­pah­tui, tur­mel­tui ih­mi­ses­sä Ju­ma­lan kuva ja yh­teys Ju­ma­laan sär­kyi. Ih­mi­ses­tä tuli näin syn­ti­nen ja kuo­le­ma tuli ih­mi­sen osak­si.

Uu­den lii­ton vä­li­mies, Jee­sus Kris­tus, Ju­ma­lan Poi­ka, tuli kui­ten­kin ih­mi­sek­si ja val­mis­ti puo­les­tam­me so­vin­non Ju­ma­lan kans­sa. Evan­ke­liu­min us­ko­mi­sen kaut­ta ih­mis­tä kut­su­taan tä­hän so­vin­toon, va­el­ta­maan uu­des­sa elä­mäs­sä.

Uu­des­sa elä­mäs­sä va­el­ta­mi­nen mer­kit­see Kris­tuk­sen yh­tey­des­sä elä­mis­tä. Paa­va­li opet­taa, et­tä van­ha osam­me on ris­tiin­nau­lit­tu yh­des­sä Jee­suk­sen kans­sa, jot­ta syn­ti­nen osam­me me­net­täi­si val­tan­sa niin, et­tem­me enää te­ki­si syn­tiä.

Tais­te­lus­sa syn­tiä vas­taan

Olem­me elä­mäs­säm­me ko­ke­neet, et­tä syn­ti ei ole mei­tä jät­tä­nyt. Päin­vas­toin sen taak­ka uu­vut­taa mei­tä elä­män tiel­lä. Me em­me ole tul­leet omal­ta puo­lel­tam­me py­hik­si. Ju­ma­la, joka it­se on Pyhä, on kui­ten­kin kut­su­nut mei­tä elä­mään py­hi­nä hä­nen Poi­kan­sa vi­at­to­man ve­ren täh­den.

Ju­ma­lan hen­ki vai­kut­taa meis­sä ha­lun elää Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti. Ju­ma­lan tah­to on, et­tä pai­nam­me syn­nin hi­mo­ja alas ja tais­te­lem­me syn­nin hou­ku­tuk­sia vas­taan. Raa­ma­tun mu­kaan se, joka elää syn­nis­sä, kään­tyy Ju­ma­laa vas­taan.

Eläm­me ai­kaa, jos­sa kai­ken­lai­nen si­veet­tö­myys re­hot­taa. Näin oli myös Paa­va­lin ajan Roo­man val­ta­kun­nas­sa. Ai­van ku­ten sil­loin, nyt­kin jot­kut ovat luo­pu­neet sii­tä Ju­ma­lan jär­jes­tyk­ses­tä, et­tä su­ku­puo­lie­lä­mä kuu­luu avi­o­liit­toon mie­hen ja nai­sen vä­lil­le.

Paa­va­li neu­voi tes­sa­lo­ni­ka­lai­sia, et­tä he pi­täi­si­vät omaa ruu­mis­taan py­hyy­des­sä ja vält­täi­si­vät hau­reut­ta. On­han ruu­miim­me Py­hän Hen­gen asun­to­na. Paa­va­li va­roit­ti myös ah­neu­des­ta, oman edun ta­voit­te­lus­ta tois­ten kus­tan­nuk­sel­la ja epä­re­hel­li­syy­des­tä. Sel­lai­sel­la elä­mäl­lä ei ole Ju­ma­lan siu­naus­ta. (1. Tess. 4:1–8.)

Ar­mon voi­ma kan­taa

Ju­ma­la ei kui­ten­kaan tuo­mit­se mei­tä syn­tiem­me pe­rus­teel­la, kun us­kom­me ne hä­nen Poi­kan­sa an­si­on kaut­ta an­teek­si. Olem­me ih­mi­si­nä luo­mis­työn pe­rus­teel­la kaik­ki sa­ma­nar­voi­sia. Ei ole ke­tään mui­ta pa­rem­paa tai huo­nom­paa ih­mis­tä. Kaik­ki ovat syn­ti­siä, mut­ta kaik­kien puo­les­ta on myös Jee­sus an­ta­nut ve­ren­sä. On ole­mas­sa nii­tä ih­mi­siä, jot­ka ovat an­teek­si­an­ta­muk­sen kaut­ta ot­ta­neet Ju­ma­lan ar­mon us­kol­la vas­taan, ja nii­tä, jot­ka ei­vät ole sitä ot­ta­neet.

Ar­mo kuu­luu kai­kil­le. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mi kut­suu ih­mis­tä elä­mään py­hän ja elä­vän Ju­ma­lan yh­tey­teen. Ar­mon voi­ma mei­tä myös kan­taa tais­te­lus­sa syn­nin hou­ku­tuk­sia vas­taan.

Tero Pit­kä­lä

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 25.2.2015.