Raa­ma­tun ker­to­mus Joo­se­fin ja hä­nen vel­jien­sä koh­taa­mi­ses­ta Egyp­tis­sä on kau­nis ku­vaus ar­mol­li­suu­des­ta ja an­teek­si­an­ta­vai­suu­des­ta.

In­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­tu­na Joo­se­fil­la oli­si ol­lut syy­tä ol­la vel­jil­leen an­ka­ra ja kat­ke­ra. Nämä oli­vat myy­neet hä­net or­jak­si mi­di­a­ni­lai­sil­le kaup­pi­ail­le, min­kä vuok­si hän lo­pul­ta pää­tyi vuo­sik­si egyp­ti­läi­seen van­ki­laan.

Joo­sef koh­ta­si vel­jen­sä uu­del­leen vas­ta pit­kän ajan ku­lut­tua, kun nämä tu­li­vat Egyp­tiin ha­ke­maan syö­tä­vää. Fa­rao oli aset­ta­nut Joo­se­fin koko Egyp­tin käs­kyn­hal­ti­jak­si, ja hä­nen teh­tä­vä­nään oli ol­lut va­ras­toi­da vil­jaa ka­to­vuo­sien va­ral­le.

Joo­sef sai ti­lai­suu­den kos­taa vel­jil­leen. Hän ei kui­ten­kaan teh­nyt niin. Hän näki ta­pah­tu­mis­sa sy­vän tar­koi­tuk­sen ja Ju­ma­lan joh­da­tuk­sen. Hän sa­noi vel­jil­leen: ”äl­kää ol­ko mur­heis­san­ne äl­kää­kä syyt­tä­kö it­se­än­ne sii­tä, et­tä olet­te myy­neet mi­nut tän­ne, sil­lä Ju­ma­la lä­het­ti mi­nut tei­dän edel­län­ne pe­las­ta­maan ih­mis­hen­kiä. – – Ju­ma­la lä­het­ti mi­nut tei­dän edel­län­ne, jot­ta te jäi­sit­te eloon ja tei­dän su­kun­ne säi­lyi­si maan pääl­lä ja mo­net pe­las­tui­si­vat. Te et­te siis lä­het­tä­neet mi­nua tän­ne, vaan Ju­ma­la.” (1. Moos. 45:5–8.)

Joo­sef an­toi sy­dä­mes­tään an­teek­si

Vel­jet nou­ti­vat Egyp­tiin myös isän­sä Jaa­ko­bin, ja koko per­he jäi sin­ne asu­maan. Jaa­ko­bin kuol­tua vel­jet al­koi­vat pe­lä­tä, et­tä Joo­sef vii­mein kos­tai­si hei­dän pa­hat te­kon­sa. He oli­vat luul­ta­vas­ti jo isän­sä Jaa­ko­bin elä­es­sä odot­ta­neet kau­hul­la päi­vää, jona Jaa­kob kuo­li­si. Pe­lois­saan he lä­het­ti­vät Joo­se­fil­le vies­tin, jos­sa he ve­to­si­vat isän­sä sa­noi­hin: ”En­nen kuo­le­maan­sa isäm­me käs­ki mei­tä sa­no­maan si­nul­le näin: ’An­na vel­jil­le­si an­teek­si hei­dän ri­kok­sen­sa ja pa­hat te­kon­sa. Ar­mah­da hei­tä, vaik­ka he ovat­kin teh­neet si­nul­le pa­haa.’ An­na siis meil­le nyt an­teek­si mei­dän ri­kok­sem­me. Me­hän pal­ve­lem­me sa­maa Ju­ma­laa kuin isä­si.” (1. Moos. 50:16–17.)

Vel­jet oli­vat us­ko­vai­sia mie­hiä ja ym­mär­si­vät toi­mi­neen­sa vää­rin. He tie­si­vät, et­tä Joo­sef oli saa­nut pal­jon val­taa ja et­tä hän voi­si teh­dä hei­dän elä­män hy­vin vai­ke­ak­si. He oli­vat kui­ten­kin pe­län­neet tur­haan, sil­lä Joo­sef oli jo an­ta­nut heil­le sy­dä­mes­tään an­teek­si.

Vas­ta­tes­saan vel­jien­sä pyyn­töön Joo­sef toi esil­le sen, et­tä ih­mi­sen teh­tä­vä­nä ei ole kos­taa; val­ta tuo­mi­ta on ai­no­as­taan Ju­ma­lal­la. Hän sa­noi vel­jil­leen: ”äl­kää ol­ko pe­lois­san­ne, en­hän minä ole Ju­ma­la. Te kyl­lä tar­koi­tit­te mi­nul­le pa­haa, mut­ta Ju­ma­la kään­si sen hy­väk­si. Hän an­toi tä­män kai­ken ta­pah­tua, jot­ta mo­net ih­mi­set sai­si­vat jää­dä hen­kiin. äl­kää siis enää ol­ko pe­lois­san­ne. Minä huo­leh­din teis­tä, tei­dän vai­mois­tan­ne ja lap­sis­tan­ne.” (1. Moos. 50:19–21.) Se, et­tä Joo­sef oli an­ta­nut vel­jil­leen sy­dä­mes­tään an­teek­si, il­me­ni myös hä­nen te­ois­saan, sil­lä hän huo­leh­ti vel­jien­sä per­heis­tä.

Koh­taa­mi­nen Kris­tuk­sen mie­lel­lä

Voi sa­noa, et­tä Joo­se­fil­la oli ”Kris­tuk­sen mie­li” (Fil. 2:5–8). Hän ei ha­lun­nut vas­ta­ta pa­haan pa­hal­la, vaan tah­toi ar­mah­taa ja roh­kais­ta. Us­kon kaut­ta hän ym­mär­si, et­tä hän oli it­se­kin saa­nut Ju­ma­lal­ta pal­jon an­teek­si ja et­tä kaik­ki hä­nen ajal­li­set aar­teen­sa­kin oli­vat Ju­ma­lan lah­jaa.

Sekä Joo­sef et­tä hä­nen vel­jen­sä oli­vat saa­neet ol­la Ju­ma­lan kou­lus­sa. Vel­jek­set oli­vat jou­tu­neet nöyr­ty­mään ja pyy­tä­mään pa­ho­ja te­ko­jaan an­teek­si. Enää hei­dän sa­nois­saan ei il­men­nyt sel­lais­ta yl­peyt­tä kuin vuo­sia ai­em­min ke­dol­la, jos­sa he pa­kot­ti­vat vel­jen­sä or­ja­kaup­pi­ai­den mat­kaan.

An­teek­si­pyy­tä­mi­nen ja -an­ta­mi­nen ei usein­kaan ole help­poa. Ju­ma­lan val­ta­kun­taa et­si­vä ih­mi­nen jou­tuu kul­ke­maan ah­taas­ta por­tis­ta pääs­täk­seen si­säl­le (Matt. 7:13). Sa­moin on jo­ka­päi­väi­sen pa­ran­nuk­sen kans­sa: syn­tiin lan­gen­neen Ju­ma­lan lap­sen ei ole ai­na help­poa nöyr­tyä pyy­tä­mään an­teek­si.

An­teek­si­an­ta­mi­nen­kin on jos­kus ko­vin vai­ke­aa. Jos ei pys­ty an­ta­maan lä­him­mäi­sel­leen an­teek­si, sy­dä­men saat­taa val­la­ta kat­ke­ruus, jos­ta on mo­nia ikä­viä seu­rauk­sia. On­kin tär­ke­ää ru­koil­la Ju­ma­lal­ta voi­maa, jot­ta jak­sai­si sekä an­taa et­tä pyy­tää an­teek­si. Kun Ju­ma­la aut­taa täs­sä, sy­dän saa va­pau­tua kat­ke­ruu­des­ta ja syn­nin taa­kois­ta. Sii­tä seu­raa iloi­nen ja ar­mol­li­nen mie­li.

Pek­ka Ait­ta­kum­pu

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 3/2015

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: 1. Moos. 50:15–21