Kei­jo Nis­si­lä

Il­mes­tys­kir­jan kir­joit­ti to­den­nä­köi­ses­ti apos­to­li Jo­han­nes. Kei­sa­ri Do­mi­ti­a­nus (81–96) kar­kot­ti hä­net Ju­ma­las­ta pu­hu­mi­sen ja Kris­tuk­ses­ta to­dis­ta­mi­sen vuok­si Pat­mok­sel­le. Siel­lä Jo­han­nes kuu­li kuin pa­suu­nan ää­nen, joka sa­noi: ”Minä olen A (Al­fa) ja O (Ome­ga), al­ku ja lop­pu. – – Kir­joi­ta siis, mitä näet: se, mikä on nyt, ja se, mikä on myö­hem­min ta­pah­tu­va.” (1:8,19.)

Jo­han­nek­sel­le ra­o­tet­tiin tu­le­vai­suu­den ver­hoa, jot­ta hän vä­lit­täi­si tar­peel­lis­ta tie­toa ja oh­jaus­ta vai­no­tuil­le us­ko­vai­sil­le roh­kai­suk­si ja va­roi­tuk­sek­si.

Il­mes­tys­kir­ja on luon­teel­taan Da­nie­lin kir­jan kal­tai­nen pro­fee­tal­li­nen kir­ja. Se on vii­mei­nen kir­ja Uu­den tes­ta­men­tin kaa­no­nis­sa ja la­jis­saan ai­nut­laa­tui­nen.

Apo­ka­lyp­ti­nen kir­jal­li­suus syn­tyi myö­häis­juu­ta­lai­suu­des­sa 200-lu­vul­la eKr. juu­ta­lais­ten ko­ke­mien vai­no­jen ah­din­gos­sa. Vas­taa­val­la ta­val­la kris­tit­ty­jen ko­ke­mat vai­not 1. vuo­si­sa­dan lo­pul­la syn­nyt­ti­vät apo­ka­lyp­tis­tä kir­jal­li­suut­ta, jois­ta tun­ne­tuin on Jo­han­nek­sen Il­mes­tys eli Apo­ka­lyp­si.

Apo­ka­lyp­ti­nen tar­koit­taa ver­ho­tun pal­jas­ta­mis­ta (apo ka­lyp­tein), kuin ver­hon ra­ot­ta­mis­ta kat­sah­ta­maan tai­vaan ja maan sa­lai­suuk­sia.

Il­mes­tys­kir­jan esi­tys­tä jä­sen­tää seit­sen­lu­ku. Sitä pi­det­tiin py­hä­nä lu­ku­na ja täy­del­li­syy­den lu­ku­na, kos­ka maa­il­man luo­mi­nen tuli val­miik­si seit­se­män­te­nä päi­vä­nä, ja Ju­ma­la py­hit­ti päi­vän.

Kir­ja ra­ken­tuu ko­ko­nai­suu­te­na ja osis­saan seit­sen­lu­vun mu­kai­ses­ti. Se on osoi­tet­tu seit­se­mäl­le seu­ra­kun­nal­le. Sen suu­ria nä­ky­jä on seit­se­män, joi­den mu­kaan se jä­sen­tyy seit­se­mään pää­o­saan ja nämä taas seit­se­mään ala­o­saan.

Mikä on nyt ja mitä on tu­le­va

Jo­han­nes aloit­ti kir­joit­ta­mal­la sii­tä, ”mikä on nyt”, niin kuin pa­suu­nan ää­ni hän­tä ke­hot­ti. Kir­jan joh­dan­toa (1:1–20) seu­raa en­sim­mäi­se­nä pää­o­san lä­he­te­kir­jeet seit­se­mäl­le seu­ra­kun­nal­le nii­den ajan­koh­tais­ten vai­keuk­sien joh­dos­ta Vähä-Aa­si­as­sa.

Nämä kir­jeet ei­vät ole apo­ka­lyp­ti­siä nä­ky­jä, vaan va­roi­tus­ta ja muis­tu­tus­ta sii­tä, et­tä Kris­tus on tu­le­va tuo­mit­se­maan maa­il­man sen syn­tien täh­den. Jo­han­nes näyt­tää Kris­tuk­sen sa­noin ja hä­nen ni­mis­sään seu­ra­kun­nil­le joh­ta­ji­neen ajan­koh­tai­sen ku­van nii­den ti­las­ta.

Kir­jeet seu­ra­kun­nil­le on kir­jan en­sim­mäi­nen pää­o­sa (2:1–3:22). Tä­män jäl­keen seu­raa­vat apo­ka­lyp­ti­set vi­si­ot tu­le­vis­ta ta­pah­tu­mis­ta (lu­vut 4–22).

Näky tai­vaal­li­ses­ta ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­ta on toi­nen pää­o­sa (4:1–7:17). Ka­rit­sa avaa seit­se­mäl­lä si­ne­til­lä lu­ki­tun kir­ja­kää­rön kuu­si si­net­tiä. Jo­han­nes nä­kee pe­las­tu­vien jou­kon.

Ku­kaan ei ky­en­nyt las­ke­maan pe­las­tu­nei­den mää­rää. Hei­tä oli ”kai­kis­ta mais­ta, kai­kis­ta kan­sois­ta ja hei­mois­ta, ja he pu­hui­vat kaik­kia kie­liä” (7:9).

He tu­li­vat suu­res­ta ah­din­gos­ta, mut­ta oli­vat pes­seet mat­ka­vaat­teen­sa ja val­kais­seet ne Ka­rit­san ve­res­sä. Ju­ma­la oli pu­ke­nut hei­dät pit­kin val­kei­siin vaat­tei­siin, hää­pu­kuun Ka­rit­san häi­tä var­ten. He oli­vat Ju­ma­lan val­tais­tui­men edes­sä ja pal­ve­li­vat hän­tä päi­vin ja öin (7:13–17).

Uu­si tai­vas ja uu­si maa

Tätä seu­raa­vat seit­se­män­nen si­ne­tin avaa­mi­sen ja seit­se­män pa­suu­nan näyt. Ne ovat va­roit­ta­via sig­naa­le­ja lä­hes­ty­väs­tä Ju­ma­lan ran­gais­tuk­ses­ta (3. pää­o­sa, 8:1–11:19).

Nel­jän­nen osan (12:1–14:20) näky nai­ses­ta, poi­ka­lap­ses­ta ja lo­hi­käär­mees­tä ku­vaa men­nyt­tä lu­paus­ten täyt­ty­mi­sen ai­kaa pe­las­tus­his­to­ri­as­sa. Kun seit­se­män en­ke­liä pa­ne­vat toi­meen seit­se­män vit­saus­ta ja tyh­jen­tä­vät Ju­ma­lan vi­han seit­se­män mal­jaa, to­teu­tu­vat sul­jet­tuun kir­ja­kää­röön kir­joi­te­tut en­nus­tuk­set (5. osa, 15:1–16:21).

Ju­ma­lan vi­hol­lis­ten tuho al­kaa Ba­by­lo­nin tuo­mi­os­ta ja hui­pen­tuu Saa­ta­nan tu­hoon ja vii­mei­seen tuo­mi­oon. Kuo­le­ma ja Tuo­ne­la hei­te­tään tu­li­seen jär­veen (6. pää­o­sa, 17:1–20:15).

Il­mes­tys­kir­jan 7. pää­o­sa (21:1–22:5) päät­tyy nä­kyyn uu­des­ta tai­vaas­ta ja uu­des­ta maas­ta. Jo­han­nes näki uu­den Je­ru­sa­le­min. Se las­keu­tui tai­vaas­ta maan pääl­le juh­la-asui­se­na, kuin mor­si­an, joka on kau­nis­tet­tu sul­has­ta var­ten: ”Kat­so, Ju­ma­lan asuin­si­ja ih­mis­ten kes­kel­lä” (21:3).

Il­mes­tys­kir­jan lop­pu­nä­ky osoit­taa kir­jan pää­tar­koi­tuk­sen roh­kais­ta ajan vai­vois­sa kil­voit­te­le­via us­ko­via nos­ta­maan kat­seen­sa syn­nin ja kuo­le­man var­jon maas­ta koh­ti ikuis­ta juh­laa Ka­rit­san häis­sä tai­vaas­sa.

Kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la it­se on asu­va us­kol­lis­ten­sa kes­kel­lä ja pyyh­ki­vä kaik­ki kyy­ne­leet hei­dän sil­mis­tään. ”Kuo­le­maa ei enää ole, ei mur­het­ta, va­li­tus­ta ei­kä vai­vaa, sil­lä kaik­ki en­ti­nen on ka­don­nut” (21:4).

Tuh­kan­har­maa he­vo­nen kuo­le­ma se­läs­sään

Jo­han­nes näki, et­tä Ka­rit­sa ava­si tai­vaas­sa seit­se­mäl­lä si­ne­til­lä sul­je­tun kir­ja­kää­rön si­net­ti ker­ral­laan. Jo­kais­ta si­ne­tin avaus­ta seu­ra­si rat­su­kon läh­te­mi­nen kyl­vä­mään on­net­to­muuk­sia. He­vos­ten vä­rit ku­va­si­vat nii­den teh­tä­viä.

Nel­jän­nen si­ne­tin he­vo­nen oli vä­ril­tään tuh­kan­har­maa, hal­la­va ja kal­man­kal­pea. Sil­lä rat­sas­ti Kuo­le­ma (Tha­na­tos). Sen saat­to­mie­he­nä pal­ve­li Tuo­ne­la (Ha­des), joka kor­ja­si tal­teen mie­kan, nä­län ja ru­ton tap­pa­mat ruu­miit. Rut­to on kul­ku­tau­ti ja täs­sä näys­sä ni­mel­tään Kuo­le­ma. Rat­sun väri ku­vaa kul­ku­tau­tei­hin kuo­le­via ih­mi­siä, jot­ka muut­tu­vat kal­man­kal­peik­si.

Nel­jän­nen he­vo­sen rat­sas­ta­jil­le an­net­tiin val­ta tap­paa mie­kal­la, nä­läl­lä ja ru­tol­la nel­jä­so­sa maan asuk­kais­ta (6:7–8). Täs­sä näys­sä rut­to on pan­de­mia, joka kul­ku­tau­ti­na le­vi­ää kaik­ki­al­le (pan) kan­so­jen (de­mos) kes­kuu­teen.

Jee­sus en­nus­ti ope­tus­lap­sil­leen maa­il­man lo­pus­ta, et­tä sitä edel­tä­vät maa­il­mas­sa mo­net ka­tast­ro­fit, ku­ten so­dat, maan­jä­ris­tyk­set, kul­ku­tau­dit ja nä­län­hä­tä.

”Mil­loin se kaik­ki ta­pah­tuu?” ky­syi­vät ope­tus­lap­set. Jee­sus vas­ta­si: ”Sitä päi­vää ja het­keä ei tie­dä ku­kaan, ei­vät en­ke­lit tai­vaas­sa ei­kä edes Poi­ka, ei ku­kaan muu kuin Isä.” (Mark. 13:32.)

Il­mes­tys­kir­jan näyt ovat lin­jas­sa Jee­suk­sen en­nus­tus­ten kans­sa. Jo­han­nes nä­kee, mut­ta hä­nel­le ei päi­vi­te­tä nä­ky­jä, ei myös­kään nä­ky­jä kul­ku­tau­deis­ta.

Pan­de­mi­ois­ta tun­ne­taan ny­ky­ään nii­den pit­kä his­to­ria al­ka­en An­to­niuk­sen ru­tos­ta, joka rai­vo­si Vä­li­me­ren mais­sa koh­ta Il­mes­tys­kir­jan jäl­keen (165–180). Se tuli Kii­nas­ta silk­ki­tie­tä pit­kin roo­ma­lais­ten so­ti­lai­den mu­ka­na Vä­li­me­ren mai­hin, ja tap­poi mil­joo­na ih­mis­tä.

Cyp­ri­a­nuk­sen rut­to (250–270) tap­poi Roo­mas­sa 5000 ih­mis­tä yh­des­sä päi­väs­sä. Jus­ti­ni­a­nuk­sen pai­se­rut­to (542–700) By­san­tin val­ta­kun­nas­sa tap­poi ar­vi­ol­ta 25–50 mil­joo­naa ih­mis­tä. Mus­taan sur­maan (1346–1353) kuo­li 25–50 mil­joo­naa ih­mis­tä Eu­roo­pas­sa ja li­säk­si sa­man ver­ran Lähi-idäs­sä ja Af­ri­kas­sa. Es­pan­jan tau­ti (1918–20) tap­poi 30–100 mil­joo­naa, jois­ta Suo­mes­sa 20 000.

En­nus­ti­ko Il­mes­tys­kir­ja ko­ro­na­vi­rus­pan­de­mi­an?

Vii­mei­sim­män pan­de­mi­an on ai­heut­ta­nut ko­ro­na­vi­rus, jota vas­taan tais­tel­laan näi­nä ai­koi­na kaik­ki­al­la maa­il­mas­sa. Kuo­le­ma ja Tuo­ne­la niit­tä­vät run­saas­ti sa­toa, ja ih­mi­set ovat kau­huis­saan.

Kun ky­se­lem­me Il­mes­tys­kir­jan mah­dol­lis­ta nä­ke­mys­tä ko­ro­na­pan­de­mi­as­ta, mei­dän tu­li­si aset­taa ky­sy­mys pan­de­mi­ois­ta kai­kes­sa nii­den laa­juu­des­sa. Koh­dis­tuu­ko, ja jos, niin mi­hin mo­nis­ta pan­de­mi­ois­ta koh­dis­tui­si Il­mes­tys­kir­jan näky kul­ku­tau­te­ja le­vit­tä­väs­tä Kuo­le­man ja Tuo­ne­lan rat­su­kos­ta?

Ei­kö Il­mes­tys­kir­jan jär­kyt­tä­vä näky sovi kaik­kiin tun­net­tui­hin pan­de­mi­oi­hin, ko­ro­na­vi­rus mu­kaan lu­et­tu­na? Maa­il­mas­sa rai­von­nei­siin kul­ku­tau­tei­hin ver­rat­tu­na ko­ro­na­pan­de­mia on tois­tai­sek­si suh­teel­li­sen pie­ni paha lää­ke­tie­teen ke­hi­tyk­sen an­si­os­ta. Kuo­le­man ja Tuo­ne­lan rat­suk­ko kii­tää kui­ten­kin kuin len­tä­en maas­ta ja maa­no­sas­ta toi­seen vauh­dil­la, joka on pan­de­mi­an le­vit­tä­mi­sen no­peu­den maa­il­ma­nen­nä­tys.

Näyt­tää siis sil­tä, et­tä kaik­ki maa­il­man­laa­jui­set pan­de­mi­at mah­tu­vat Il­mes­tys­kir­jan kau­hu­ku­viin. Jos poh­dis­ke­lem­me, koh­dis­tuu­ko Il­mes­tys­kir­jan en­nus­tus ni­me­no­maan ajan­koh­tai­seen ko­ro­na­pan­de­mi­aan, on mei­dän tyy­dyt­tä­vä sii­hen, et­tä kir­jan ku­via ei ole päi­vi­tet­ty ei­vät­kä ne ole va­lo­ku­van tark­ko­ja.

Il­mes­tys­kir­ja ra­ot­taa tu­le­vai­suu­den ver­hoa, mut­ta vain ra­ot­taa. Raa­ma­tun tul­kin­nan ja so­vel­ta­mi­sen läh­tö­koh­ta­na on pi­det­tä­vä Her­ram­me omaa sa­naa sii­tä, et­tä mää­rä­ai­ko­ja ei tie­dä ku­kaan, ei­vät en­ke­lit tai­vaas­sa, ei edes hä­nen ai­noa Poi­kan­sa, vain Kaik­ki­val­ti­as yk­sin (Mark. 13:32).

Her­ran päi­vä on sa­lat­tu

Li­säk­si on otet­ta­va huo­mi­oon Il­mes­tys­kir­jan kuva ajas­ta, joka on li­ne­aa­ris-syk­li­nen.

Il­mes­tys­kir­jan nä­ky­jä hal­lit­se­va kuva ajas­ta on li­ne­aa­ri­nen. Ai­ka on kuin suo­ra jana, jol­la on al­ku ja lop­pu. Maa­il­man ajan al­ku on luo­mi­ses­sa ja lop­pu vii­mei­ses­sä tuo­mi­os­sa, jos­ta avau­tuu ikui­suus. Il­mes­tys­kir­jan li­ne­aa­ri­nen ai­ka­ku­va kan­nat­te­lee sen pe­las­tus­his­to­ri­al­lis­ta nä­ke­mys­tä.

Pe­las­tus­his­to­ri­an li­ne­aa­ri­sel­la ai­ka­ja­nal­la maa­il­man ta­pah­tu­mat pyö­ri­vät eteen­päin syk­li­sen ai­ka­ku­van mu­kai­ses­ti. Sa­man­kal­tai­set ta­pah­tu­mat tois­tu­vat jak­soit­tain pe­las­tus­his­to­ri­an ta­pah­tu­mien ket­jus­sa. Sa­no­taan: ”His­to­ria tois­taa it­se­ään”; ”ei mi­tään uut­ta au­rin­gon al­la”.

Il­mes­tys­kir­jan vit­saus­ten esi­ku­vat ovat tut­tu­ja jo vit­sauk­sis­ta Egyp­tis­sä 2. Moo­sek­sen kir­jan mu­kaan. Vas­taa­vat vit­sauk­set esiin­ty­vät use­aan ker­taan Il­mes­tys­kir­jan kau­hu­ku­vis­sa.

Jo­han­nes näki kul­ku­tau­tien ra­vaa­van täyt­tä ne­liä Kuo­le­ma ja Tuo­ne­la se­läs­sään ym­pä­ri maan pii­riä. Se he­rät­ti kaik­ki­al­la suur­ta kau­hua. Jo­han­nek­sel­le kui­ten­kin näy­tet­tiin myös hän, jol­la on kuo­le­man ja tuo­ne­lan avai­met.

Hän on jo voit­ta­nut syn­nin ja kuo­le­man val­lan. Us­kos­sa hä­neen saam­me kul­kea suur­ta voit­to­pal­kin­toa koh­ti. Ju­ma­lan pe­las­ta­va toi­min­ta jat­kuu hä­nen val­ta­kun­nas­saan maa­il­man his­to­ri­an vii­mei­seen päi­vään, sa­lat­tuun Her­ran päi­vään as­ti.