Puhelimeni jäi keittiöön. ”Jätä se kotiin, et sinä sitä nyt tarvitse, on hyvä, jos voi olla hetken siitä erossa.” Kävimme näin lyhyen ja napakan keskustelun kesäisen heinäkuun varhaisena aamuna. No hyvä, lähdin ajamaan kaupunkiin ilman puhelinta puoliso kyydissä, olin viemässä häntä töihin. Kyseisenä päivänä oli tarkoitus viedä poikia kalaan. Autooni ei sopinut kuin yksi matkustaja, joten tarvitsimme puolisoni auton toiseksi. Siksi vein hänet töihin. Lupasin tulla kalareissulta takaisin iltapäivään mennessä ja hakea hänet töistä kotiin.
Kurvasin sairaalan parkkiin. Puoliso lähti töihin, ja minä läheiselle huoltoasemalle tankille. Heti kohta auton mittareihin ilmestyi varoitusvalo, ja kuului pieni piippaus. Katselin ympärilleni, oliko auton ovi kenties jäänyt vähän auki: ei ollut. Ajattelin katsoa huoltokirjasta mahdollista vikaa samalla kun tankkasin autoni. Puolisoni hävisi sairaalan ovien sisäpuolelle, ja minä ajelin lähes huoletonna miehenä tankille.
Huoltoasemalla sammutin auton ja tankkasin. Palasin autoon, tarkoitukseni oli siirtyä lähellä olevalle P-alueelle ja katsoa löytyisikö mittaritaulun varoitukselle selitys. Starttasin, eikä tapahtunut mitään. En tarvinnut enää huoltokirjaa. Sekunnissa tajusin, miksi mittarivalo paloi keltaisena: auton virta-avain oli mennyt puolison käsilaukussa sairaalan ovesta sisälle. Auto ei käynnisty, ovet eivät lukkiudu, sähköinen käsijarru on päällä, eikä autoa ei voi siirtää metriäkään, jos avainta ei ole.
Seisoin tankkauspisteellä. Onneksi aamuvarhaisella ei ollut vielä muita odottamassa tankille pääsyä. No, ei hätää. Työnsin käteni povitaskuun kaivaakseni puhelimen esille, jolla voisin soittaa pojalleni kotiin. Hänellä oli hallussaan auton toinen avain. Käteni juuttui taskuun. Siellä ei ollut puhelinta, sehän jäi sinne keittiön pöydälle, koska sitä ei tarvitse näin lyhyellä reissulla, ja joskus on hyvä oppia olemaan hetki ilman puhelinta.
Jätin auton tankille. Onneksi aseman baari oli jo auki. Kävelin sisälle ja esitin kassalla asiani: olisiko mahdollista jostain soittaa kotiin? Puolisoni oli muutaman kilometrin päässä sairaalassa, mutta en tiennyt miten olisin hänet löytänyt sieltä, ja minulla ei ollut harmainta aavistusta, miten hänet saisi puhelimella kiinni.
Sain ikivanhan, viime vuosituhannen mallisen ”halon” käteeni. Mutta kyllä sillä soittamaan pystyi. Harmi vaan, että minulla ei ollut yhtään numeroa tiedossa, johon olisin voinut soittaa: siis uusi reissu kassalle. ”Voisinko saada kynän ja paperia?” Aloitin numerotiedustelusta. Sain kaipaamani numerot ja aloitin soittokierroksen. Kierroksen siksi, että ensimmäinen numero ei vastannut. Uninen poika katsoi aamuvarhaisella kotona puhelintaan, nolla kymppi -alkuinen numero tähän aikaan vuorokaudesta, en vastaa, eikä vastannut. Ei vastannut toinenkaan, kolmannella puhelin oli äänettömällä. Aloitin uuden kierroksen. Kalalle lähtö oli viivästymässä, ja auto seisoi tankilla.
Loputtoman tuntuisen soittokierroksen jälkeen yksi pojista antoi periksi. ”Haloo, mitä nyt?” Loppu olikin helppoa. Matkaa kotoa asemalle, jossa olin, on noin 30 kilometriä. Puolen tunnin kuluttua poika toi auton vara-avaimen, ja kalamatkan suunnittelu jatkui noin tunnin alkuperäistä suunnitelmaa myöhässä.
Mitä tästä opin? On totta, että olemme varsin riippuvaisia älypuhelimistamme, ja joskus olisi hyvä osata olla ainakin hetken ilman niitä. Mutta ovat ne oivallinen apu silloin, kun niitä todella tarvitaan. Joskus voisin vastata myös outoon numeroon. Olen ollut laiska vastaamaan niihin, olettaen, että siellä kaupataan jotain sellaista, jota en tarvitse. Samaa olen kuullut monen muunkin sanovan. Ehkä olen jopa kannustanutkin olemaan vastaamatta outoihin numeroihin. Puhelinta aion pitää entistä tarkemmin mukana, vaikka lähdenkin vain johonkin lähelle, jossa ”sitä ei tällä reissulla tarvitse.”
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys