JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Älä vas­taa ou­toon nu­me­roon

24.8.2021 7.00

Juttua muokattu:

23.8. 12:40
2021082312402520210824070000

Pu­he­li­me­ni jäi keit­ti­öön. ”Jätä se ko­tiin, et sinä sitä nyt tar­vit­se, on hyvä, jos voi ol­la het­ken sii­tä eros­sa.” Kä­vim­me näin ly­hy­en ja na­pa­kan kes­kus­te­lun ke­säi­sen hei­nä­kuun var­hai­se­na aa­mu­na. No hyvä, läh­din aja­maan kau­pun­kiin il­man pu­he­lin­ta puo­li­so kyy­dis­sä, olin vie­mäs­sä hän­tä töi­hin. Ky­sei­se­nä päi­vä­nä oli tar­koi­tus vie­dä poi­kia ka­laan. Au­too­ni ei so­pi­nut kuin yk­si mat­kus­ta­ja, jo­ten tar­vit­sim­me puo­li­so­ni au­ton toi­sek­si. Sik­si vein hä­net töi­hin. Lu­pa­sin tul­la ka­la­reis­sul­ta ta­kai­sin il­ta­päi­vään men­nes­sä ja ha­kea hä­net töis­tä ko­tiin.

Kur­va­sin sai­raa­lan park­kiin. Puo­li­so läh­ti töi­hin, ja minä lä­hei­sel­le huol­to­a­se­mal­le tan­kil­le. Heti koh­ta au­ton mit­ta­rei­hin il­mes­tyi va­roi­tus­va­lo, ja kuu­lui pie­ni piip­paus. Kat­se­lin ym­pä­ril­le­ni, oli­ko au­ton ovi ken­ties jää­nyt vä­hän au­ki: ei ol­lut. Ajat­te­lin kat­soa huol­to­kir­jas­ta mah­dol­lis­ta vi­kaa sa­mal­la kun tank­ka­sin au­to­ni. Puo­li­so­ni hä­vi­si sai­raa­lan ovien si­sä­puo­lel­le, ja minä aje­lin lä­hes huo­le­ton­na mie­he­nä tan­kil­le.

Huol­to­a­se­mal­la sam­mu­tin au­ton ja tank­ka­sin. Pa­la­sin au­toon, tar­koi­tuk­se­ni oli siir­tyä lä­hel­lä ole­val­le P-alu­eel­le ja kat­soa löy­tyi­si­kö mit­ta­ri­tau­lun va­roi­tuk­sel­le se­li­tys. Start­ta­sin, ei­kä ta­pah­tu­nut mi­tään. En tar­vin­nut enää huol­to­kir­jaa. Se­kun­nis­sa ta­ju­sin, mik­si mit­ta­ri­va­lo pa­loi kel­tai­se­na: au­ton vir­ta-avain oli men­nyt puo­li­son kä­si­lau­kus­sa sai­raa­lan oves­ta si­säl­le. Au­to ei käyn­nis­ty, ovet ei­vät luk­kiu­du, säh­köi­nen kä­si­jar­ru on pääl­lä, ei­kä au­toa ei voi siir­tää met­ri­ä­kään, jos avain­ta ei ole.

Sei­soin tank­kaus­pis­teel­lä. On­nek­si aa­mu­var­hai­sel­la ei ol­lut vie­lä mui­ta odot­ta­mas­sa tan­kil­le pää­syä. No, ei hä­tää. Työn­sin kä­te­ni po­vi­tas­kuun kai­vaak­se­ni pu­he­li­men esil­le, jol­la voi­sin soit­taa po­jal­le­ni ko­tiin. Hä­nel­lä oli hal­lus­saan au­ton toi­nen avain. Kä­te­ni juut­tui tas­kuun. Siel­lä ei ol­lut pu­he­lin­ta, se­hän jäi sin­ne keit­ti­ön pöy­däl­le, kos­ka sitä ei tar­vit­se näin ly­hy­el­lä reis­sul­la, ja jos­kus on hyvä op­pia ole­maan het­ki il­man pu­he­lin­ta.

Jä­tin au­ton tan­kil­le. On­nek­si ase­man baa­ri oli jo au­ki. Kä­ve­lin si­säl­le ja esi­tin kas­sal­la asi­a­ni: oli­si­ko mah­dol­lis­ta jos­tain soit­taa ko­tiin? Puo­li­so­ni oli muu­ta­man ki­lo­met­rin pääs­sä sai­raa­las­sa, mut­ta en tien­nyt mi­ten oli­sin hä­net löy­tä­nyt siel­tä, ja mi­nul­la ei ol­lut har­main­ta aa­vis­tus­ta, mi­ten hä­net sai­si pu­he­li­mel­la kiin­ni.

Sain iki­van­han, vii­me vuo­si­tu­han­nen mal­li­sen ”ha­lon” kä­tee­ni. Mut­ta kyl­lä sil­lä soit­ta­maan pys­tyi. Har­mi vaan, et­tä mi­nul­la ei ol­lut yh­tään nu­me­roa tie­dos­sa, jo­hon oli­sin voi­nut soit­taa: siis uu­si reis­su kas­sal­le. ”Voi­sin­ko saa­da ky­nän ja pa­pe­ria?” Aloi­tin nu­me­ro­tie­dus­te­lus­ta. Sain kai­paa­ma­ni nu­me­rot ja aloi­tin soit­to­kier­rok­sen. Kier­rok­sen sik­si, et­tä en­sim­mäi­nen nu­me­ro ei vas­tan­nut. Uni­nen poi­ka kat­soi aa­mu­var­hai­sel­la ko­to­na pu­he­lin­taan, nol­la kymp­pi -al­kui­nen nu­me­ro tä­hän ai­kaan vuo­ro­kau­des­ta, en vas­taa, ei­kä vas­tan­nut. Ei vas­tan­nut toi­nen­kaan, kol­man­nel­la pu­he­lin oli ää­net­tö­mäl­lä. Aloi­tin uu­den kier­rok­sen. Ka­lal­le läh­tö oli vii­väs­ty­mäs­sä, ja au­to sei­soi tan­kil­la.

Lo­put­to­man tun­tui­sen soit­to­kier­rok­sen jäl­keen yk­si po­jis­ta an­toi pe­rik­si. ”Ha­loo, mitä nyt?” Lop­pu oli­kin help­poa. Mat­kaa ko­toa ase­mal­le, jos­sa olin, on noin 30 ki­lo­met­riä. Puo­len tun­nin ku­lut­tua poi­ka toi au­ton vara-avai­men, ja ka­la­mat­kan suun­nit­te­lu jat­kui noin tun­nin al­ku­pe­räis­tä suun­ni­tel­maa myö­häs­sä.

Mitä täs­tä opin? On tot­ta, et­tä olem­me var­sin riip­pu­vai­sia äly­pu­he­li­mis­tam­me, ja jos­kus oli­si hyvä osa­ta ol­la ai­na­kin het­ken il­man nii­tä. Mut­ta ovat ne oi­val­li­nen apu sil­loin, kun nii­tä to­del­la tar­vi­taan. Jos­kus voi­sin vas­ta­ta myös ou­toon nu­me­roon. Olen ol­lut lais­ka vas­taa­maan nii­hin, olet­ta­en, et­tä siel­lä kau­pa­taan jo­tain sel­lais­ta, jota en tar­vit­se. Sa­maa olen kuul­lut mo­nen muun­kin sa­no­van. Eh­kä olen jopa kan­nus­ta­nut­kin ole­maan vas­taa­mat­ta ou­toi­hin nu­me­roi­hin. Pu­he­lin­ta ai­on pi­tää en­tis­tä tar­kem­min mu­ka­na, vaik­ka läh­den­kin vain jo­hon­kin lä­hel­le, jos­sa ”sitä ei täl­lä reis­sul­la tar­vit­se.”

JouniLesonen
Olen Savossa syntynyt, mutta tunnen nykyisin itseni kainuulaiseksi jylhien järvien ja korpien mieheksi. Olen ollut reilu 42 vuotta ambulanssissa töissä ensihoitajana. Meillä on luonto lähellä ja minä lähellä luontoa. On huiman upeaa nousta kesäisenä yönä samaan aikaan auringon kanssa ja mennä järvelle. Voisin kertoa suurista kaloista, joita olen Oulujärveltä saanut. Myös Raamatusta löytyy elämänmakuisia tekstejä, joita voin siteerata aivan arkisiinkin kertomuksiin.
17.1.2022

Kiit­tä­kää Her­raa, huu­ta­kaa avuk­si hä­nen ni­me­ään, ker­to­kaa kan­soil­le hä­nen suu­ris­ta te­ois­taan! Ps. 105:1

Viikon kysymys