Lau­ra Vuor­ma

Ker­ran vuo­sia sit­ten luin kir­jan ni­mel­tä Pas­si­on test. Sii­nä ke­ho­tet­tiin kir­joit­ta­maan unel­mia ylös ja va­lit­se­maan niis­tä vii­si tär­kein­tä. Moni niis­tä unel­mis­ta­ni on saa­nut täyt­tyä. Yk­si mi­nun vii­des­tä unel­mas­ta­ni oli, et­tä sai­sin käy­dä ker­ran vii­kos­sa seu­rois­sa ja elää pie­nen ko­ti­sii­o­nin rak­kau­des­sa.

Tänä päi­vä­nä saan elää unel­maa­ni to­dek­si. Kuu­si vuot­ta olen saa­nut kuu­lua Luo­teis-La­pin sii­o­niin. (Mei­dän rau­ha­nyh­dis­tyk­sem­me toi­min­ta-alu­ee­seen kuu­lu­vat Pel­lo, Ko­la­ri, Muo­nio ja Enon­te­kiö.) Ihan joka vii­kon­lop­pu en pää­se seu­roi­hin pai­kan pääl­le, mut­ta net­ti­seu­rat toi­mi­vat hy­vä­nä "äi­din­mai­don­kor­vik­kee­na". Kor­vik­keel­la­kin vau­va kas­vaa ja voi ihan hy­vin, mut­ta se ei sil­ti ole sama asia kuin äi­din­mai­to. Net­ti­seu­rat on iha­na ja loh­dut­ta­va kor­vi­ke, mut­ta ei vah­vis­ta sa­mal­la ta­val­la us­kon yh­teyt­tä toi­siin us­ko­vai­siin kuin seu­rois­sa käy­mi­nen.

Erä­o­pas­kou­lun ai­ka­na kym­me­nen vuot­ta sit­ten sain vuo­den ajan tu­tus­tel­la Muo­ni­on us­ko­vai­siin, jois­ta jäi­kin läm­min vai­ku­tel­ma. Eri­tyi­ses­ti en­nen ko­ro­na-ai­kaa tääl­lä oli iha­na tapa, et­tä jo­kai­nen kävi ter­veh­ti­mäs­sä toi­set seu­ra­vie­raat kä­des­tä pi­tä­en. Muu­tet­tu­a­ni tän­ne ta­kai­sin asut­tu­a­ni vä­lis­sä Huip­pu­vuo­ril­la, Tai­val­kos­kel­la, ko­to­na Jak­ku­ky­läs­sä, Ah­ve­nan­maal­la ja Ou­lus­sa pää­sin pik­ku­hil­jaa tu­tum­mak­si alu­een us­ko­vais­ten kans­sa.

Pie­nes­sä ko­ti­sii­o­nis­sa on ko­toi­saa. Tut­tuus­kin li­sää yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­net­ta. Tun­nen seu­rois­sa vä­hin­tään­kin kaik­ki ai­kui­set ni­mel­tä. Seu­rois­sa las­ten kans­sa ju­tus­te­lut ja kat­se­kon­tak­tit läm­mit­tä­vät sy­dä­na­laa­ni. Iäl­lä ja su­ku­puo­lel­la ei ole vä­liä. Koen, et­tä olem­me yh­tä ta­sa­päis­tä jouk­koa, jol­la on sama mää­rän­pää.

Yh­te­nä syk­sy­nä, kun en näh­nyt elä­mäs­sä­ni ko­vin pal­joa va­loa, mi­nua ky­syt­tiin rau­ha­nyh­dis­tyk­sem­me sih­tee­rik­si. Koin sen läm­mit­tä­vä­nä. Tun­tui, et­tä Ju­ma­la kan­toi ja muis­ti mi­nua ko­ti­sii­o­nin rak­kau­den kaut­ta. Mi­nut oli huo­mat­tu ja mi­nul­le us­kot­tiin teh­tä­vä. Vaik­ka sih­tee­rin hom­mat tuo­vat vä­lil­lä vai­vaa­kin, olen iloin­nut yh­teis­työs­tä tois­ten us­ko­vais­ten kans­sa ja joh­to­kun­nan ko­kouk­sis­ta. On iha­na ol­la yh­tei­sel­lä asi­al­la ja ko­kea us­kon yh­teyt­tä. Jos­sa­kin vai­hees­sa mi­nua pyy­det­tiin myös py­hä­kou­lu­no­pet­ta­jak­si. Tai­vaan Isä on pi­tä­nyt mi­nua nöy­rä­nä sii­nä teh­tä­väs­sä.

Vuo­den­vaih­tees­sa meil­lä oli seu­ra­kun­ta­päi­vät. Alus­ta­ja sa­noi kah­teen ker­taan, et­tä Ju­ma­lal­la on va­raa an­taa meil­le jo­kai­sel­le us­ko­vai­nen saat­to­mies. Sii­nä Ju­ma­lan sa­nan pei­lis­sä ta­ju­sin, et­tä en ol­lut enää jak­sa­nut luot­taa Ju­ma­lan mah­dol­li­suuk­siin. Olin me­net­tä­nyt toi­vo­ni. Kun pu­hu­ja tois­ta­mi­seen mai­nit­si asi­as­ta, mie­tin, et­tä voi­si­ko se ol­la mi­nun­kin koh­dal­la­ni mah­dol­lis­ta. Lä­hei­sin saat­to­mie­he­ni oli nel­jä vuot­ta ai­kai­sem­min kiel­tä­nyt us­kon, ei­kä hä­nen ti­lal­leen ol­lut tul­lut ih­mis­tä, jol­le voi­sin luon­te­vas­ti soit­taa evan­ke­liu­mia pyy­tääk­se­ni. Seu­ra­kun­ta­päi­vien lop­pu­lau­lun ai­ka­na mur­ruin ja me­nin erään lä­hei­sek­si tul­leen per­hee­ni­sän vie­reen vuo­dat­ta­maan psal­mi­a­ni. Hän va­kuut­ti Ju­ma­lal­le ole­van kaik­ki mah­dol­lis­ta. Oli hel­pot­ta­vaa las­kea kuor­mia ja saa­da uut­ta toi­voa. Tuos­sa ti­lan­tees­sa mi­nul­le eri­tyi­sel­lä ta­val­la kir­kas­tui ko­ti­sii­o­nin mer­ki­tys ja se, et­tä Ju­ma­lal­la on va­raa osoit­taa meil­le tu­ki­joi­ta tai­vas­tiel­le. Pu­he­lim­me sii­tä­kin, et­tä myös hen­ki­lö­ke­mi­oil­la on mer­ki­tys­tä sii­nä, ke­nel­tä on luon­te­vaa pyy­tää evan­ke­liu­mia.

Kaik­ki me olem­me in­hi­mil­li­siä ih­mi­siä ja oman­lai­si­am­me per­soo­nia. Olen op­pi­nut, et­tä toi­si­naan rak­kaus on pi­tä­mi­ses­sä tai tah­to­mi­ses­sa; sie­lun­vi­hol­li­nen niin mie­lel­lään tu­li­si rik­ko­maan us­ko­vais­ten vä­lis­tä rak­kaut­ta. Mon­ta ker­taa olen saa­nut myös omis­ta heik­kouk­sis­ta­ni pu­hel­la ja jät­tää asi­oi­ta ar­mo­e­van­ke­liu­min al­le.

Nyt on koit­ta­nut uu­si vai­he. Muu­tet­tu­a­ni isoon oma­ko­ti­ta­loon olen saa­nut ava­ta ovet mo­neen ker­taan mei­dän alu­een Ju­ma­lan las­ten ko­koon­tu­mi­sil­le. Toi­sen Päi­vä­mie­hen blo­gis­tin, Eli­na Lu­mi­jär­ven, oi­val­lis­ta il­maus­ta lai­na­tak­se­ni: ”Ju­ma­la oli var­maan ka­tel­lut mi­nun elä­mää” ja näh­nyt hy­väk­si an­taa mi­nul­le niin ison ta­lon, et­tä voin va­paas­ti pi­tää tääl­lä ko­ti­seu­ro­ja ja mui­ta ko­koon­tu­mi­sia. Hän tun­tee lap­sen­sa tar­peet.