”Ih­mi­sil­lä on vah­va il­luu­sio sii­tä, et­tä teem­me pää­tök­siä jär­jel­lä, vaik­ka mo­nes­ti tun­teet hal­lit­se­vat elä­määm­me”, sa­noo ai­vo­tut­ki­ja Lau­ri Num­men­maa. Hän si­tee­raa ame­rik­ka­laisp­sy­ko­lo­gi Jo­nat­han Haid­tia. Haid­tin mu­kaan jär­ki ja tun­teet ovat kuin nor­su ja sen rat­sas­ta­ja. Rat­sas­ta­ja on jär­ki, joka ku­vit­te­lee, et­tä nor­su eli tun­teet kul­kee sin­ne, min­ne rat­sas­ta­ja ha­lu­aa. Mut­ta jos nor­su ha­lu­aa­kin jo­tain muu­ta, kyy­dis­sä keik­ku­va rat­sas­ta­ja ei voi asi­al­le mi­tään. On­gel­mia li­sää se, et­tei­vät nor­su ja rat­sas­ta­ja puhu sa­maa kiel­tä.

”Tämä on ym­mär­ret­ty mai­non­nas­sa ja po­li­tii­kas­sa. Ih­mi­siin on pal­jon hel­pom­pi vai­kut­taa ve­to­a­mal­la tun­tei­siin jär­jen si­jaan.” Hyvä esi­merk­ki on Num­men­maan mie­les­tä ro­kot­tei­den ter­veys­ris­keil­lä pe­lot­te­lu. Lu­ke­mat­to­mat tut­ki­muk­set, jot­ka osoit­ta­vat ro­kot­teet tur­val­li­sik­si, ei­vät vält­tä­mät­tä rii­tä to­dis­teik­si huo­les­tu­neil­le van­hem­mil­le, kun net­ti­pals­tal­la ale­taan hu­hu­ta lap­sen sai­ras­tu­neen ro­kot­tees­ta. Tun­ne ot­taa nis­ka­len­kin jär­jes­tä. (lai­naus HS 10.1.2019 ar­tik­ke­lis­ta Tun­tei­den val­ta).

Num­men­maan mu­kaan pe­rus­tun­teet eli viha, ilo, pel­ko, in­ho, suru ja häm­mäs­tys poh­jau­tu­vat kaik­kia ih­mi­siä yh­dis­tä­viin bi­o­lo­gi­siin tai­pu­muk­siin. Kult­tuu­ris­ta riip­pu­mat­ta ih­mi­set ko­ke­vat in­hoa näh­des­sään ver­ta tai mär­ki­vän haa­van, pel­kää­vät pi­me­ää ja ko­ke­vat enem­män su­rua ja iloa lä­heis­ten­sä kuin ven­to­vie­rai­den puo­les­ta. ”On häm­men­tä­vää, kuin­ka vä­hän näi­hin pe­rus­tun­tei­siin voi vai­kut­taa. Kun ih­mi­nen is­tuu vuo­den pi­a­no­tun­nil­la, hän op­pii soit­ta­maan pi­a­noa. Mut­ta, jos ih­mi­sel­lä on ke­hit­ty­nyt fo­bia tai ah­dis­tus, sii­tä pois op­pi­mi­nen ei ole lain­kaan yh­tä help­poa.”

Mi­ten jär­ki ja tun­teet vai­kut­ta­vat us­ko­mi­seen? Mi­nul­ta on mon­ta ker­taa ky­syt­ty, mi­ten voin us­koa, kun on niin pal­jon eri us­kon­to­ja? Jär­ki ha­kee fak­to­ja. On­ko to­dis­tei­ta, et­tä joku us­kon­to on oi­kea? Kris­ti­tyt sa­no­vat, et­tä meil­lä on Ju­ma­lan sana ja his­to­ri­al­li­sen Jee­suk­sen elä­mäs­tä ole­vat tie­dot. Mut­ta vaik­ka tie­toa oli­si kuin­ka pal­jon, se ei syn­ny­tä us­koa.

Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa, et­tä em­me voi omal­la vii­sau­del­la tun­tea Ju­ma­laa: ”Ju­ma­la on kyl­lä osoit­ta­nut vii­sau­ten­sa, mut­ta kun maa­il­ma ei omas­sa vii­sau­des­saan op­pi­nut tun­te­maan Ju­ma­laa, Ju­ma­la kat­soi hy­väk­si ju­lis­taa hul­luut­ta ja näin pe­las­taa ne, jot­ka us­ko­vat”(1.Kor.1:21).

Mart­ti Lut­her opet­taa ka­te­kis­muk­ses­sa kol­man­nen us­kon­kap­pa­leen se­li­tyk­ses­sä: ”Minä us­kon, et­ten minä voi omas­ta jär­jes­tä­ni en­kä voi­mas­ta­ni us­koa Jee­suk­seen Kris­tuk­seen, Her­raa­ni, en­kä tul­la Hä­nen ty­kön­sä; vaan Pyhä Hen­ki on kut­su­nut mi­nua evan­ke­liu­min kaut­ta...”

Kun apos­to­li Paa­va­li saar­na­si evan­ke­liu­mia Fi­li­pis­sä, siel­lä oli muu­an Lyy­dia, ju­ma­laa­pel­kää­vä nai­nen. ”Her­ra ava­si hä­nen sy­dä­men­sä ot­ta­maan vas­taan sen mitä Paa­va­li pu­hui”(Apt.16:14). Us­ko on ko­ko­naan Ju­ma­lan työ ja Ju­ma­lan lah­ja. Hän an­taa meil­le voi­man ja va­lai­see ym­mär­ryk­sem­me kä­sit­tä­mään Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­lai­suu­det. ”Us­kon avul­la me ym­mär­räm­me…”(Heb.11:3).

Us­kon­nos­sa myös tie­dol­la on oma mer­ki­tyk­sen­sä. Kun kris­ti­tyt te­ke­vät lä­he­tys­työ­tä, he ker­to­vat Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ja Ju­ma­lan val­mis­ta­mas­ta pe­las­tuk­ses­ta eli an­ta­vat jär­jel­lä ym­mär­ret­tä­vää tie­toa ih­mi­sil­le, jot­ka ei­vät ole kos­kaan kuul­leet pe­las­tuk­ses­ta. Kun ope­tam­me lap­sil­le us­ko­mi­sen asi­oi­ta ko­to­na, päi­vä­ker­hos­sa, py­hä­kou­lus­sa tai rip­pi­kou­lus­sa an­nam­me tie­toa näis­tä asi­ois­ta. Us­ko­mi­nen ei kui­ten­kaan ole pelk­kää tie­toa, jär­kei­lyä tai oi­val­lus­ta.

Jot­kut ar­ve­le­vat, et­tä ih­mi­sen omat si­säi­set ko­ke­muk­set ja tun­teet ovat tär­keim­piä joh­dat­ta­jia us­koon. Ih­mi­nen luo tun­teit­ten­sa kaut­ta oman ju­ma­la­suh­teen. Sik­si kuu­lee sa­not­ta­van: ”Mi­nun Ju­ma­la­ni ei ole täs­sä asi­as­sa niin tark­ka.”

Tun­tei­siin ve­to­a­mi­nen on yleis­tä us­kon­nol­li­sis­sa liik­keis­sä. It­sel­lä­ni­kin on ko­ke­muk­sia täl­lai­ses­ta, kun et­sin elä­vää Ju­ma­laa. Tie­tyis­sä ru­kous­ko­kouk­sis­sa oli voi­ma­kas tun­ne­la­taus mu­ka­na, kun mo­net ru­koi­li­vat ää­neen ja suo­ras­taan ah­dis­te­li­vat rat­kai­sun te­koon. Jot­kut ke­hot­ti­vat ”Kuun­te­le si­sim­pä­si ään­tä ja seu­raa sitä.”

Tun­teit­ten pe­räs­sä liik­ku­mi­nen on ai­ka­mois­ta pouk­koi­lua ja jat­ku­vaa elä­mys­ten ha­kua. To­sin Ju­ma­la voi an­taa us­ko­vai­sel­le­kin ih­mi­sel­le ar­mon tun­te­mi­sia. Ne ovat seu­raus­ta us­kos­ta, kun Ju­ma­lan ar­mo saa läm­mit­tää syn­ti­sen ih­mi­sen sy­dän­tä. Ju­ma­la an­taa tun­te­muk­sia oman tah­ton­sa mu­kaan. Ne ei­vät syn­ny­tä us­koa, ei­vät­kä ole us­kol­le vält­tä­mät­tö­miä merk­ke­jä.

Jär­ki ja tun­teet ovat huo­no­ja neu­vo­nan­ta­jia us­ko­mi­seen. Us­ko on Ju­ma­lan lah­ja, jo­hon vai­kut­taa ja jota yl­lä­pi­tää Ju­ma­la Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta. Ju­ma­la va­lai­see Hen­ken­sä kaut­ta ja an­taa ih­mi­sil­le ym­mär­rys­tä ajal­li­siin asi­oi­hin. Sa­moin Hän an­taa kii­tol­li­suu­den, tyy­ty­väi­syy­den ja hy­vän mie­len us­kon seu­rauk­se­na sekä ilon ja rak­kau­den toi­sia ih­mi­siä koh­taan. Us­ko­vai­nen voi tur­val­li­ses­ti luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen elä­mäs­sään.