JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Jos elä­mä oli­si men­nyt toi­sin

Nykyiset blogit
7.6.2021 7.05

Juttua muokattu:

8.6. 12:32
2021060812324020210607070500

Anne Lindfors

Anne Lindfors

Olet­ko jos­kus miet­ti­nyt, mil­lais­ta elä­mä­si oli­si, jos jo­kin asia oli­si men­nyt toi­sin? Jos et oli­si sai­ras­tu­nut. Jos oli­sit pääs­syt Su­vi­seu­roi­hin. Jos on­net­to­muu­des­sa ei oli­si ol­lut en­ke­li suo­jaa­mas­sa.

Erää­nä hil­jai­se­na het­ke­nä löy­sin it­se­ni poh­ti­mas­ta, mil­lais­ta oli­si, jos äi­ti­ni ei oli­si sai­ras­tu­nut muis­ti­sai­rau­teen. Jos yhä voi­sin sil­loin täl­löin kä­vel­lä äi­din luo jut­te­le­maan. Äi­ti­ni tu­li­si au­kai­se­maan oven ja mei­dän kum­man­kin sil­miin syt­tyi­si ilo. Äi­din käsi ko­ho­ai­si ta­put­ta­maan ol­ka­pää­tä ja kuu­li­sin tu­tut sa­nat: "On­pa iha­na et­tä tu­lit! Ju­ma­lan ter­ve."

Yh­des­sä lait­tai­sim­me syö­mis­tä ja ky­se­li­sim­me tois­tem­me kuu­lu­mi­sia. Ker­toi­sin ar­jen ilois­ta ja huo­lis­ta, esit­te­li­sin pu­he­li­mel­ta las­ten lau­lua. Hie­roi­sin äi­din har­ti­oi­ta ja het­ken täyt­täi­sim­me pöy­däl­le jää­nyt­tä ris­tik­koa, pu­he­li­sim­me nii­tä näi­tä. Läh­ties­sä­ni siu­nai­sim­me toi­si­am­me evan­ke­liu­mil­la ja ru­tis­tai­sim­me lu­jas­ti. Kun kään­tyi­sin mat­kan pääs­tä kat­so­maan, tut­tu käsi hei­lut­tai­si oven­ra­os­ta. Ja minä kään­tyi­sin vil­kut­ta­maan vä­hän vä­liä, niin kau­an, kun­nes puut tu­li­si­vat vä­liim­me.

Vaik­ka tuol­lai­nen yh­des­sä­o­lo on jää­nyt taak­se, jo pel­käs­tään sen muis­te­le­mi­nen an­taa voi­maa. Tu­lee kii­tol­li­suus sii­tä, mitä ker­ran oli. Kii­tol­li­suus rak­kau­des­ta, joka jät­ti jäl­jen.

Ei se rak­kaus ole vie­lä­kään pois­sa. Sitä mie­tin yh­te­nä päi­vä­nä, kun työn­te­lin äi­tiä pyö­rä­tuo­lis­sa pi­hal­la ja lau­loin. Vaik­ka äi­ti ei osoit­ta­nut tun­nis­ta­mi­sen merk­ke­jä, tut­tu lau­lu ha­vah­dut­ti. Kun näin, mi­ten äi­din huu­let ta­pai­li­vat sa­no­ja, en jak­sa­nut vä­lit­tää sii­tä, kuu­li­ko joku ul­ko­puo­li­nen. Sy­dän pa­kah­tu­mai­sil­la­ni lau­loin lau­lua, jota niin mo­nes­ti olin en­nen äi­din kans­sa lau­la­nut. Ju­ma­lan rau­haan jäl­leen toi­sem­me jä­täm­me… Het­ken tun­tui kuin oli­sim­me is­tu­neet taas ko­val­la su­vi­seu­ra­pen­kil­lä, hai­kei­na, mut­ta on­nel­li­si­na.

Mo­nes­sa asi­as­sa jos­sit­te­lu on ko­vin tur­haa. Sil­ti ajat­te­len, et­tä sii­tä on hait­taa lä­hin­nä vain sil­loin, jos se ai­heut­taa tyy­ty­mät­tö­myyt­tä. Par­haim­mil­laan eri vaih­to­eh­to­jen ajat­te­lu ha­vah­dut­taa nä­ke­mään Ju­ma­lan joh­da­tuk­sen ja ta­ju­a­maan rak­kai­den ih­mis­ten ar­von. Osa kii­tok­se­nai­heis­ta on on­nel­li­sia muis­to­ja, mut­ta moni hyvä ja ih­meel­li­nen on yhä tääl­lä.

Kun yh­te­nä päi­vä­nä olin muis­tel­lut äi­ti­ni kans­sa vie­tet­ty­jä het­kiä, sa­noin puo­li­sol­le­ni, et­tä jos­pa läh­ti­sit vie­mään poi­kaam­me opis­tol­le. Sai­sit­te viet­tää vä­hän pi­dem­pään yh­teis­tä ai­kaa. Ajat­te­lin, et­tä sa­mal­la reis­sul­la hän voi­si käy­dä myös omil­la van­hem­mil­laan. Vie­lä sii­hen on mah­dol­li­suus.

Lii­kaa ei kan­na­ta jos­si­tel­la. Sii­nä asi­as­sa lap­set ovat usein hy­vä­nä mal­li­na. Siel­lä, mis­sä ai­kui­nen saat­taa näh­dä vain sul­je­tun oven tai rik­kou­tu­neen asi­an, voi lap­sen avoin mie­li näh­dä uu­den mah­dol­li­suu­den. Sitä sain ol­la taas op­pi­mas­sa, kun vii­si­vuo­ti­as poi­kam­me iloit­si: ”Ei se hait­taa, vaik­ka mun suk­ka on men­ny rik­ki! Nyt tol­la var­paal­la on pal­jon hel­pom­pi jar­rut­taa!”

Saan aja­tel­la, et­tä Tai­vaan Isä on an­ta­nut sel­lai­sen elä­män, jota tar­vit­sen. Elä­män, joka on ki­pui­neen­kin mi­nul­le kaik­kein pa­ras. Saan va­loi­sin mie­lin luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la joh­dat­taa koh­ti tai­vas­ta. Sil­loin min­kään ei tar­vit­se men­nä toi­sin.

AnneLindfors
Rakastan perhettäni. Nautin nuotiohetkistä ja lasten laulusta. Siitä tunteesta, kun tajuan, että jokaiseen päivään on riittänyt valoa.Taaksepäin katsoessa näen kivun ja ilon vuorovedet. Missä ikinä polkuni on kulkenutkin, tänään olen tässä. Luottavaisin mielin saan astua huomiseen.Jos tahdot antaa blogistani palautetta, lähetä pohdintojasi osoitteeseen anne.lindfors@hotmail.com.
20.6.2021

Jee­sus sa­noi: "Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa, vaan sai­raat. Men­kää ja tut­ki­kaa, mitä tämä tar­koit­taa: 'Ar­mah­ta­vai­suut­ta minä tah­don, en uh­ri­me­no­ja." Matt. 9:12-13

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies