Jou­ni Le­so­nen

Vii­si ki­lo­met­riä, vie­lä nel­jä, kol­me, kak­si, enää yk­si, sit­ten olen ko­to­na. Maan­tien var­teen oli pys­ty­tet­ty jos­kus kau­an sit­ten har­mai­ta ki­vi­pyl­väi­tä. Kor­keut­ta niil­lä oli rei­lu met­ri, le­veyt­tä va­jaa puo­li met­riä ja sy­vyyt­tä noin nel­jä­kym­men­tä sent­tiä. Nii­den al­la oli ki­vi­paa­sit, jot­ta ne py­syi­si­vät suo­ras­sa ja hy­vin pys­tys­sä.

Ai­ka ylös pyl­vää­seen oli na­pu­tel­tu jol­lain vä­li­neil­lä koh­tuul­li­sen ta­sai­nen, noin 30 x 30 sen­tin ko­koi­nen alue, joka oli maa­lat­tu val­koi­sek­si. Val­koi­sel­la poh­jal­la oli mus­tal­la kak­si lu­ke­maa. Ne il­moit­ti­vat mat­kan pi­tuut­ta oi­ke­al­le ja va­sem­mal­le, jo­hon­kin ky­lään tai kau­pun­kiin. Alem­pa­na ki­vi­paa­sis­sa oli pyö­reä, pu­nai­sek­si maa­lat­tu alue, jos­sa oli val­koi­sel­la mer­kit­ty tien nu­me­ro. Näin kul­ki­ja tie­si, mis­sä oli mat­kal­la ja kuin­ka pal­jon mat­kaa on jäl­jel­lä.

Lap­suus­ko­ti­ni lä­hel­lä ole­van tien lu­ke­mat il­moit­ti­vat mat­kan Ii­sal­mes­ta Ou­luun. Ou­luun päin mat­kaa oli rei­lu 150 ki­lo­met­riä ja Ii­sal­meen 70 ki­lo­met­riä. Pyl­väi­tä oli ki­lo­met­rin vä­lein. Kan­sa­kou­luun, jos­sa minä, si­sa­ruk­se­ni ja naa­pu­rien lap­set aloi­tim­me opin­tien, oli mat­kaa vähä va­jaat kuu­si ki­lo­met­riä. Kou­luun mei­tä kul­je­tet­tiin tak­sil­la.

Koh­tuul­li­sen lä­hel­lä kou­lua oli äi­ti­ni syn­nyin­ko­ti, ”mum­mo­la”, jok­si sitä ko­dik­kaas­ti kut­sut­tiin. Jos­tain syys­tä tuo kuu­den ki­lo­met­rin mat­ka tai­val­let­tiin jos­kus jal­kai­sin, tal­vi­sin suk­sil­la ja ke­säi­sin pol­ku­pyö­ril­lä. Pyö­räil­len se meni ko­vin no­pe­as­ti, mat­ka tun­tui ly­hy­el­tä. Lap­se­na kuu­den ki­lo­met­rin mat­ka kä­vel­len tun­tui toi­vot­to­man pit­käl­tä. Kä­ve­ly vä­syt­ti. Mie­les­sä tois­tui huo­kaus: tämä ei pää­ty kos­kaan. Mat­kaa las­ket­tiin pyl­väis­tä: seu­raa­vas­ta pyl­vääs­tä tie­si, et­tä mat­kaa on ki­lo­met­ri vä­hem­män jäl­jel­lä. Kai se loh­dut­ti. Ai­na mat­ka lo­pul­ta päät­tyi. Kou­lun ja ko­din vä­lil­lä eh­din siis las­kea vii­teen.

Jos­kus lap­se­na mat­kus­tim­me lin­ja-au­tos­sa lä­hei­sim­pään kir­kon­ky­lään, Vie­re­mäl­le, ja toi­si­naan jopa Ii­sal­meen saak­ka. Au­ton ik­ku­nas­ta kat­so­en mat­ka tait­tui no­pe­as­ti. Ki­lo­met­ri­pyl­väät suo­ras­taan vi­li­si­vät sil­mis­sä, ja kol­men­kym­me­nen ki­lo­met­rin mat­ka tun­tui päät­ty­vän lii­an no­pe­as­ti. Lin­ja-au­tos­sa mat­kus­ta­mi­nen oli jän­nit­tä­vää ja ki­vaa. Myö­hem­min tuos­ta 30 ki­lo­met­rin mat­kas­ta tuli kou­lu­mat­ka­ni.

Olet­ko sinä kos­kaan näh­nyt noi­ta ki­vi­siä ki­lo­met­ri­pyl­väi­tä? Vie­lä 1970-lu­vul­la nii­tä oli Suo­men tei­den var­sil­la 7 500 kap­pa­let­ta. Ny­kyi­sin nii­tä on enää muu­ta­mia jäl­jel­lä. Mat­ka­o­pas­teik­si nii­tä ei ole enää tar­koi­tet­tu vuo­si­kym­me­niin. Vii­mei­set ki­vi­set pyl­väät ovat muis­tut­ta­mas­ta men­nees­tä ajas­ta. Myö­hem­min mu­se­o­vi­ras­to on ju­lis­ta­nut jäl­jel­lä ole­vat ki­vi­set ki­lo­met­ri­pyl­väät his­to­ri­al­li­sen ajan mui­nais­jään­nök­sik­si. Nii­den ai­ka Suo­men maan­tei­den var­sil­la jäi var­sin ly­hy­ek­si; pää­o­sin ne pys­ty­tet­tiin 1920–1930 lu­vuil­la. Van­him­mil­la ki­vi­sil­lä pyl­väil­lä on ikää jo tu­han­sia vuo­sia. Tie­de­tään, et­tä en­sim­mäi­set ki­vi­pyl­väät on pys­ty­tet­ty Roo­man val­ta­kun­nan ai­kaan Via Ap­pi­an tien var­teen. (Wi­ki­pe­dia.)

– –

Tämä on vii­mei­nen blo­gi­ni Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­des­sä. Tah­don nyt teh­dä kans­sa­si pie­nen mat­kan men­nei­syy­teen.

Kol­men vuo­den ajan olen kir­joit­ta­nut jos­tain ai­hees­ta kuu­kau­den vä­lein. Siis kol­me­kym­men­tä­kuu­si ker­taa. Pa­la­taan yh­des­sä het­kek­si tuol­le mat­kal­le ja py­säh­dy­tään muu­ta­mien ”ki­lo­met­ri­pyl­väi­den” koh­dal­la.

Aloit­ta­es­sa­ni oli en­sim­mäi­ses­sä pyl­vääs­sä mat­kaa ta­ka­na nol­la ja edes­sä 36. Sil­loin mat­ka näyt­ti toi­vot­to­man pit­käl­tä. On se sil­tä tun­tu­nut jos­kus mat­kan var­rel­la­kin.

Kuu­den­nen pyl­vään koh­dal­la ”kes­kus­te­lin” kans­san­ne elä­mää pi­tem­mäs­tä ta­ri­nas­ta. Nel­jän­nen­tois­ta pyl­vään koh­dal­la lu­kee: ”Tä­hän päät­tyi kesä.” Se oli vä­hän su­rul­li­nen ta­ri­na. Kah­des­kym­me­nes­kuu­des oli muis­te­lua kau­pun­gis­ta, jos­ta ope­tus­lap­set sa­noi­vat: ”Opet­ta­ja, kat­so! Mit­kä ki­vet, mikä ra­ken­nus!" Vas­taus ihas­te­luun oli: ”Kaik­ki re­vi­tään maa­han.” Kol­mas­kym­me­nes ker­to­mus oli ki­ven pit­käs­tä ajas­ta – ku­ten tämä vii­mei­nen ta­ri­na­kin. Eh­kä py­säh­dyit ai­koi­naan nii­den mui­den­kin pyl­väi­den koh­dal­la lu­ke­maan, mitä nii­hin oli kir­joi­tet­tu.

Nyt olem­me jo vii­mei­sen pyl­vään koh­dal­la. Sii­nä on taak­se­päin lu­ke­ma 36 ja eteen­päin nol­la. Yh­tei­nen kol­men vuo­den mat­kam­me siis päät­tyy. Mat­ka oli vä­lil­lä ke­vyt­tä ja help­poa, jos­kus tah­me­aa ja tuu­li­sen tun­tuis­ta. Tä­nään, pe­ril­le pääs­ty­ä­ni, tun­nen iloa ja hel­po­tus­ta, eh­kä vä­hän myös hai­keut­ta.

Meil­lä on kui­ten­kin vie­lä yk­si yh­tei­nen mat­ka kes­ken, vaik­ka em­me toi­si­am­me edes tun­ne. Se on mat­ka, jon­ka var­rel­la nä­em­me vain taak­se­päin: tä­hän as­ti kul­je­tun mat­kan pi­tuu­den ja kau­neu­den iloi­neen ja su­rui­neen. Edes­sä­päin ole­van mat­kan pi­tuu­des­ta em­me tie­dä yh­tään ki­lo­met­riä, em­me­kä yh­tään päi­vää.

Tär­kein opas­te tä­män mat­kan var­rel­la on Ju­ma­lan sana. An­na sen joh­taa elä­mää­si. Ju­ma­lan sa­nan neu­vot ja oh­jeet ovat kuin ki­veen ha­ka­tut. Älä an­na nii­den muut­tua sy­dä­mes­sä­si, älä­kä pyri muut­ta­maan nii­tä. Kul­je nii­den opas­ta­ma­na eteen­päin.

Tä­mä­kin mat­ka voi tun­tua vä­lil­lä tah­me­al­ta ja ras­kaal­ta. Jos­kus se kui­ten­kin päät­tyy. Ker­ran on edes­sä vii­mei­nen pyl­väs, jos­sa nä­kyy lu­ke­mat taak­se- ja eteen­päin. Edes­sä ole­va luku on sil­loin nol­la. Mat­ka on jää­nyt on­nel­li­ses­ti taak­se. Ar­voi­sa blo­gi­ni lu­ki­ja, Hy­vää ko­ti­mat­kaa si­nul­le, pe­ril­le saak­ka.