JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kun enkelit juuttuivat tuulikaappiin

13.2.2023 11.15

Juttua muokattu:

13.2. 11:13
2023021311133620230213111500

Eli­na Lu­mi­jär­vi

Olen kä­sit­tä­nyt, et­tä ih­mi­sen elä­mäs­tä ir­tau­tu­mi­sen ai­ka voi ol­la eri ih­mi­sil­lä hy­vin eri­lais­ta. Jos­kus kuo­le­ma tu­lee yl­lät­tä­en, jos­kus se on rau­hal­lis­ta, ki­vu­ton­ta odot­te­lua, jos­kus ken­ties ki­pu­jen täyt­tä­mää kär­si­mys­tä. Rei­lu vuo­si sit­ten sain viet­tää vii­si päi­vää kuo­lin­vuo­teen vie­rel­lä saat­ta­jan roo­lis­sa. Tar­kem­min ot­ta­en isää­ni saat­ta­mas­sa.

Van­ha mies oli la­kan­nut syö­mäs­tä, ja pää­tin läh­teä hä­nen luok­seen. Kun saa­vuin, eh­din saa­da vie­lä iha­nan hy­myn. Sit­ten isään ei enää saa­nut­kaan yh­teyt­tä. Päi­vät ku­lui­vat, ja nel­jä yö­tä hoi­va­ko­din ret­ki­sän­gyl­lä oli ta­ka­na. Ai­nut­laa­tui­set päi­vät, jol­loin saim­me jät­tää kah­den si­sa­re­ni kans­sa jää­hy­väi­siä isäl­le. Tun­nel­ma ei ol­lut su­rul­li­nen ei­kä epä­toi­voi­nen, hai­kea kyl­lä­kin. Oli myös jol­la­kin ta­paa juh­la­vaa, kuin suu­ren juh­lan aat­toa oli­sim­me elä­neet. Tie­sim­me isän niin har­taas­ti toi­vo­man va­pah­duk­sen päi­vän ole­van lä­hel­lä. Äi­din kuo­le­man jäl­keen hän sitä oli odot­ta­nut ja kai­van­nut.

Päi­viin mah­tui myös her­vo­ton­ta nau­rua. Jopa sii­nä mää­rin, et­tä hoi­ta­ja ky­syi erää­nä päi­vä­nä, ym­mär­räm­me­kö me, mil­lai­nen isäm­me ti­lan­ne on ja mi­hin se joh­taa. Ker­roim­me tie­tä­väm­me, et­tä olem­me isän kuo­lin­vuo­teel­la. Ky­syin hoi­ta­jal­ta, mik­si hän sel­lais­ta ky­syy. Sain vas­tauk­sen, et­tä kos­ka olem­me niin iloi­sia ja huo­nees­sa on ke­vyt il­ma­pii­ri. Ker­roim­me, et­tä oi­ke­as­taan ei ole syy­tä mur­hee­seen, kun isä pää­see pian läh­te­mään sin­ne, mi­hin on ko­vin kai­van­nut sit­ten äi­din pois­me­non. Hoi­ta­ja ha­lu­si vie­lä tie­tää hie­man tar­kem­min, mil­lai­nen on us­kom­me pe­rus­ta. Sama hoi­ta­ja sa­noi usein huo­nee­seen tul­les­saan ihas­te­le­van­sa, kuin­ka siel­lä tuok­suu ko­dil­le – tuok­su syn­tyi il­mei­ses­ti kah­vin­kei­tos­ta ja ruo­as­ta, jota ti­lat­tiin Wol­til­ta tai ha­et­tiin lä­hi­kau­pas­ta.

Elet­tiin nel­jän­nen päi­vän il­taa sii­tä las­kien, kun olin saa­pu­nut. Tar­kem­min ot­ta­en lau­an­tai­eh­too­ta. Hoi­ta­jia, jot­ka oli­vat jää­neet va­pail­le ja jät­tä­neet läh­ti­jäl­le hy­väs­tit, pa­la­si jäl­leen työ­vuo­roon. Hei­dän kat­sees­taan saat­toi ais­tia häm­mäs­tyk­sen, kun he ih­met­te­li­vät ää­neen läh­ti­jän vah­vaa sy­dän­tä. Ko­toa al­koi tul­la vies­te­jä pie­nim­mil­tä lap­sil­ta, et­tä minä päi­vä­nä sinä äi­ti tu­let ko­tiin. Vas­ta­sin, et­ten tie­dä.

Tuo­na lau­an­tai­eh­too­na saim­me viet­tää mer­kil­li­sen het­ken, jota on vai­kea ku­vail­la, mut­ta jon­ka kaik­ki ais­tim­me. Tuo­na het­ke­nä elä­män­lan­ka oli niin hau­ras, et­tä ar­ve­lim­me jo het­ken sen kat­ke­a­van sii­nä. Tuo­na het­ke­nä läh­ti­jä oli niin mer­kil­li­sel­lä ta­val­la lä­hel­lä, ai­van eri­tyi­sen lä­hel­lä. Hil­jaa, mel­kein kuis­ka­ten kä­vin isäl­le­ni mer­ki­tyk­sel­li­siä paik­ko­ja läpi. Ker­roin et­tä isä­ni itä­lap­pi­lai­ses­sa ko­ti­ky­läs­sä si­jait­se­val­la mö­kil­lä on piip­pu­jen pääl­le lai­tet­tu ha­tut, kel­la­rin ovi pön­kät­ty, ve­neet kään­net­ty, ik­ku­na­luu­kut sul­jet­tu ja sau­nan ve­si­pa­ta tyh­jen­net­ty. Kä­vim­me ko­ti­ky­län tut­tu­ja ta­lo­ja läpi, jois­ta oli läh­det­ty vii­mei­sel­le mat­kal­le jo ai­em­min ja ik­ku­nat oli­vat pi­me­ät. Mö­kil­tä siir­ryim­me kir­kon­ky­läl­le ko­tii­ni. Au­to­tal­lis­sa jär­jes­te­lim­me öl­jyt­ras­se­lit hyl­lyil­le ja ke­räi­lim­me ta­va­rat pai­koil­leen. Kel­la­rin puu­luuk­ku sul­jet­tiin ja puu­kat­ti­la vaih­det­tiin öl­jyl­le, ku­ten en­nen tal­ven tu­loa oli ta­pa­na. Va­kuu­tin isäl­le, et­tä kaik­ki ar­jen asi­at ovat ihan jär­jes­tyk­ses­sä ja mie­les­sä­ni tein hä­nel­le pe­sää, jos­ta oli­si hyvä läh­teä. Hen­gi­tys lak­ka­si usei­ta ker­to­ja, mut­ta jat­kui kui­ten­kin. Ihan kuin isä oli­si sa­no­nut ku­ten niin mo­nes­ti voi­mis­saan ol­les­saan: ”Älä­hän hä­täi­le.”

Niin kai sii­nä kävi, et­tä aloin hie­man hä­täil­lä. Kun läh­tö pit­kit­tyi, hii­pi ih­mis­mie­len ra­jal­li­suus pin­taan. Joku meis­tä to­te­si, et­tä ”nyt on tain­neet en­ke­lit juut­tua tuu­li­kaap­piin”. Saat­ta­jis­sa oli ais­tit­ta­vis­sa merk­ke­jä jon­ki­nas­tei­ses­ta vä­sy­mi­ses­tä. Tä­hän het­keen kän­nyk­kää­ni vä­li­tet­tiin vies­ti isän ys­tä­väl­tä, joka oli kuul­lut ti­lan­tees­ta. Vies­ti si­säl­si mu­siik­kia, Jo­han Se­bas­ti­an Bac­hin Komm, Süsser Tod – Tule su­loi­nen kuo­le­ma, ja toi­vo­tet­tiin hy­vää tai­vas­mat­kaa. Kuun­te­lim­me mu­sii­kin. Yö­le­vol­le siir­ty­es­säm­me siu­na­sim­me isää ja toi­si­am­me, ku­ten kaik­ki­na mui­na­kin il­toi­na olim­me teh­neet. Kak­si si­sar­ta­ni läh­ti­vät nuk­ku­maan toi­saal­le, ja lai­toin heil­le vies­tin, et­tä isä kuor­saa niin voi­mal­li­ses­ti, et­tä nuk­ku­kaa­han hy­vin.

Yöl­lä he­rä­sin täy­del­li­seen hil­jai­suu­teen. Kö­ny­sin ret­ki­pe­dil­tä­ni ylös isän vie­rel­le. Isä oli läh­te­nyt ai­van het­ki sit­ten kaa­tu­en kuin van­ha ke­lo­hon­ka tun­tu­rin tuu­les­sa. Oli tul­lut Ju­ma­lan an­ta­ma ai­ka läh­teä.

Val­ke­ne­vas­sa sun­nun­tai­aa­mus­sa saat­toi ko­kea py­hän läs­nä­o­lon – suu­ren juh­lan tun­tu täyt­ti mie­lem­me. Pe­sim­me läh­ti­jän ja puim­me me­ri­no­vil­laan. Isän ik­ku­nan ul­ko­puo­lel­la Suo­men lip­pu nou­si var­hain aa­mul­la ylös saak­ka, oli­han Alek­sis Ki­ven päi­vä. Etu­pi­han lip­pu las­ket­tiin kyl­lä isän muis­tok­si puo­li­tan­koon ku­ten ta­pa­na on.

Kun isä oli ha­et­tu pois, nuuh­kim­me si­sa­rie­ni kans­sa het­ken vie­lä tyy­nyä, jos­sa oli isän tuok­su. Isän tuok­su… Sii­nä oli eh­do­ton­ta puh­taut­ta, jo­hon se­koit­tui mie­len­kiin­toi­sel­la ta­val­la TVH:n va­ras­to­mie­hen työ­huo­neen, pan­nu­huo­neen, puu­töi­den ja au­to­tal­lin tras­se­lei­den tuok­sua. Isäs­tä jäi ra­kas ja kal­lis muis­to.

ElinaLumijärvi
Olen puolivuosisataa vanha yhdeksän lapsen äiti. Olen syntynyt Sallassa, mutta sukujuuriltani karjalainen. Ulkoilen paljon ja liikun pitkiäkin matkoja. Elämä on ollut sisältörikasta, rakasta, ajoittain myös raskasta ja koettelemusten täyteistä. Pienet lapset, vanhukset, eläimet ja musiikki ovat lähellä sydäntäni. Sähköpostini elina.lumijarvi@gmail.com.
15.7.2024

Hän loistaa valona, hän säteilee kirkkautta, hohde verhoaa hänen suuren voimansa. Hab. 3:4

Viikon kysymys