JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Lu­sik­ka kau­nii­seen kä­teen

Nykyiset blogit
6.10.2019 6.54

Odo­tan ra­kas­ta vie­ras­ta koh­ta saa­pu­vak­si. Pöy­tää kat­ta­es­sa­ni avaan lu­sik­ka­laa­ti­kon.

Yhä siel­lä on tal­les­sa mu­ka­na­ni kul­ke­nut kum­mi­lu­sik­ka­ni. Se on al­pak­kai­nen, kau­niin muo­toi­nen, ja sii­nä on ni­mi­kai­ver­rus. Se on to­del­la nii­tä muu­ta­mia har­vo­ja esi­nei­tä, jot­ka ovat vie­lä tal­les­sa var­hais­lap­suu­te­ni ajal­ta. Lu­sik­ka oli var­maan kaik­kein ar­vok­kain­ta, mitä saat­toi kum­mi­ty­töl­le lah­joit­taa. Mi­ten lie­nee ra­ha­kin löy­ty­nyt so­ta­vuo­sien jäl­keen sen os­ta­mi­seen? Vuo­si­kym­me­niin sil­lä en ole enää syö­nyt. Toi­si­naan olen sitä kiil­lot­ta­nut. Olen näh­nyt mo­nia ko­ris­te-esi­nei­tä, jot­ka on muo­toil­tu van­hois­ta ate­ri­mis­ta, mut­ta en ole raas­ki­nut lu­sik­kaa­ni muo­toil­la.

Aloin it­se syö­dä vuo­den ikäi­se­nä. En ol­lut vie­lä täyt­tä­nyt yh­tä vuot­ta, kun äi­ti läh­ti lai­tok­sel­le syn­nyt­tä­mään. äi­din siel­lä ol­les­sa en an­ta­nut ke­nen­kään syöt­tää mi­nua, ei kel­van­nut isä, iso­sis­ko, mum­mo ei­kä ko­din­hoi­ta­ja­kaan. Lu­si­koin it­se. Kun äi­ti tuli ko­tiin pik­ku­vel­jen kans­sa, hä­nen­kään ei tar­vin­nut tart­tua lu­sik­kaan mi­nua syöt­tääk­seen.

Tuo lu­sik­ka tuo mie­lee­ni var­hai­sia lap­suus­muis­to­ja. Kä­vim­me usein lä­hel­lä ole­vas­sa kum­mi­las­sa, jon­ka pi­ha­maal­la tuok­sui­vat ha­ju­her­neet ja ome­na­puut le­vit­te­li­vät ok­si­aan. Siel­lä mi­nua hel­li­tel­tiin. Per­heen isot po­jat hy­pit­te­li­vät il­maan ja leik­ki­vät kans­sa­ni. Muis­ti­ku­vis­sa­ni ovat nuo het­ket, pi­ha­pii­ri ja si­säl­tä­kin muis­tan jon­kin huo­neen. Kun kä­vin kum­mi­tä­ti­ä­ni kat­so­mas­sa hä­nen vii­mei­si­nä vuo­si­naan hoi­to­ko­dis­sa, vein kim­pun ha­ju­her­nei­tä. Hä­nel­le­kin tuli mie­leen se ko­ti­pi­ha Jy­väs­ky­läs­sä So­pu­ka­dul­la. Kum­mi­tä­din kä­det ojen­tui­vat rak­kaas­ti mi­nua ha­laa­maan. Muis­tot yh­dis­ti­vät kyy­ne­lei­hin as­ti.

Sitä en sen si­jaan it­se muis­ta, mi­ten her­kut­te­lin kum­mi­las­sa. Kun py­syin sei­so­mas­sa, mi­nul­la oli mo­nes­ti ta­pa­na ava­ta keit­ti­ös­sä lu­sik­ka­laa­tik­ko. Ei suin­kaan sik­si, et­tä oli­sin le­vi­tel­lyt siel­tä kaik­ki ta­va­rat lat­ti­al­le, vaan otin siel­tä yh­den lu­si­kan. Kat­soin kum­mi­tä­tiin ve­to­a­vas­ti ja pyy­sin:

– Poi­ta!

Sain lu­sik­kaan voi­ta, jota tyy­ty­väi­se­nä mus­sut­te­lin. Ei­pä tai­tai­si ny­ky­lap­sen suus­sa mais­tua hy­väl­tä voi­no­ka­re. Ei­kä suin­kaan lap­sel­le tai­det­tai­si an­taa pelk­kää eläin­kun­nan ras­vaa suun täy­del­tä – voi kau­his­tus.

Sa­moi­hin ai­koi­hin kun minä lu­si­koin omal­la lu­si­kal­la­ni, oli isol­la sis­kol­la­ni ai­van eri­lai­nen lu­sik­ka­ko­ke­mus. Lap­sil­le an­net­tiin kou­lus­sa päi­vit­täin an­nos ka­lan­mak­sa­öl­jyä. Se kat­sot­tiin tar­peel­li­sek­si so­ta­vuo­sien jäl­keen. Sil­loin tun­net­tiin ka­lan­mak­sa­öl­jyn mo­ni­puo­li­set ra­vin­to­ai­neet, joi­den mää­riä mo­net ny­kyi­sin­kin las­ke­vat. Opet­ta­ja ti­put­ti ka­lan­mak­sa­öl­jyä pul­los­ta alu­mii­ni­lu­sik­kaan, mut­ta kaik­ki sai­vat sa­mas­ta lu­si­kas­ta. Sis­kos­ta­ni lu­sik­ka oli niin epä­miel­lyt­tä­vän ma­kui­nen ja muu­ten­kin epä­miel­lyt­tä­vä, et­tä äi­ti siis­ti­nä ih­mi­se­nä an­toi hä­nel­le oman lu­si­kan kou­luun mu­kaan. Opet­ta­ja sal­li oman lu­si­kan käy­tön.

Keit­ti­ön ik­ku­nas­ta näen, et­tä pi­haan saa­puu ko­ti­a­vun au­to. Tun­nen ne van­huk­set, joi­den luo­na käy­dään sään­nöl­li­ses­ti. Vie­lä he syö­vät it­se, mut­ta tar­vit­se­vat ruu­an läm­mi­tyk­seen­kin toi­sen ih­mi­sen. Olen käy­nyt sel­lais­ten­kin van­hus­ten luo­na, joil­le on tar­vin­nut lu­si­kal­la syöt­tää vel­li. Hei­dän elä­män­sä on pa­lan­nut var­hai­seen lap­suu­teen. On tyy­dyt­tä­vä sii­hen, mitä hoi­ta­ja an­taa.

Lap­sen syöt­tä­mi­nen vaa­tii mo­nes­ti kär­si­väl­li­syyt­tä, luo­vuut­ta ja päät­tä­väi­syyt­tä. Vie­lä enem­män vaa­tii mie­les­tä­ni iäk­kään tai sai­raan syöt­tä­mi­nen. Sii­hen tar­vi­taan myös läm­min­tä hie­no­tun­tei­suut­ta, kun hau­ras­tu­nut ih­mi­nen on täy­sin tois­ten avun va­ras­sa.

Olen niis­sä ti­lan­teis­sa tun­te­nut kii­tol­li­suut­ta sii­tä­kin, et­tä saan va­li­ta it­se, mitä syön, ja omal­la kä­del­lä­ni nos­taa lu­si­kan suu­hu­ni.

Mo­nes­ti ke­ho­te­taan ot­ta­maan lu­sik­ka kau­nii­seen kä­teen. Sa­non­ta si­säl­tää pal­jon. Var­sin­kin tuo kau­nis käsi. Se­hän ei tar­koi­ta ul­ko­nä­öl­tään kau­nis­ta kät­tä, vaan kau­nis-sa­nal­la on ol­lut alun­pe­rin laa­ja mer­ki­tys.

Ajat­te­len, et­tä sa­non­ta en­nen kaik­kea tar­koit­taa tyy­ty­mis­tä, so­peu­tu­mis­ta uu­teen ti­lan­tee­seen, mut­ta myös vas­tuun ot­ta­mis­ta omas­ta teh­tä­väs­tä. Sii­nä lu­si­koi­mi­ses­sa on ai­mo an­nos päät­tä­väi­syyt­tä­kin. Sa­non­ta kuu­luu ny­kyi­sin usein ”kau­niis­ti kä­teen”.

Mo­nes­ti elä­män var­rel­la on tar­vin­nut ot­taa lu­sik­ka kau­nii­seen kä­teen. Ruo­ka on riit­tä­nyt. An­ne­tut teh­tä­vät ja vas­tuu ovat ol­leet yleen­sä mie­lui­sia, mut­ta on nii­tä jos­kus ol­lut työ­läs­tä­kin niel­lä.

Nyt pi­ha­maal­le pö­räh­tää toi­nen­kin au­to. Koh­ta tup­sah­taa oves­ta­ni tut­tu tu­li­ja uh­ku­en nuo­ruut­ta ja elä­män­voi­maa. Hän on juu­ri val­mis­tu­nut am­mat­tiin ja in­toa pur­su­ten aloit­ta­nut uu­sis­sa teh­tä­vis­sä. Kou­lu­maa­il­ma tuo­ree­na ja elä­vä­nä on jut­tu­tuo­ki­os­sam­me läs­nä. Tun­nen taas nuor­tu­va­ni.

Py­sy­köön lu­sik­ka kau­niis­ti tä­män rak­kaan vie­raa­ni kä­des­sä.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com