JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Mar­jas­tus­säh­läys­tä

4.10.2020 6.00

Juttua muokattu:

29.9. 10:26
2020092910263820201004060000

Han­na-Ma­ria Jur­mu

Syys­kuun kau­nii­na sun­nun­tai­na pää­tin läh­teä pit­käs­tä, pit­käs­tä ai­kaa ko­kei­le­maan, su­juu­ko juok­se­mi­nen enää. Edel­li­sen yön ko­van sa­teen kas­te­le­ma luon­to oli kui­vu­nut sun­nun­tai­aa­mu­päi­vän tuu­les­sa. Suun­nit­te­lin käy­vä­ni myös tar­kis­ta­mas­sa, on­ko lä­hei­sel­lä met­sä­a­lu­eel­la puo­lu­koi­ta.

Kau­niit, au­rin­koi­set, kuu­lak­kaat syys­päi­vät ovat ai­van pa­ras­ta, mitä tie­dän. Kor­kea il­man­kos­teus saa ai­kaan fii­lik­sen, et­tä te­kee mie­li hen­git­tää sy­vään keuh­kot täy­teen il­maa. Syk­syi­sen au­rin­gon läm­pö on in­hi­mil­lis­tä – ih­mi­sel­le so­pi­vaa. Rus­ka näyt­tää jo en­sim­mäi­siä merk­ke­jään. Luon­to esit­tää ai­van kuin mal­lia meil­le, et­tä pian riit­tää jo työ ja tou­hu: koh­ta pää­sem­me ve­täy­ty­mään tal­viu­nil­le.

Jak­soin hie­man juos­ta. Ny­kyi­sin lä­hes jat­ku­va­na seu­ra­na ole­va ala­se­län kipu tun­tui joka ker­ta, kun pai­noin oi­ke­an jal­ka­ni tien pin­taa vas­ten. Pi­täi­si­kö­hän sel­kää tut­ki­tut­taa vai al­kaa ve­ny­tel­lä? Ta­ka­rei­det ju­mis­sa, sa­no­vat mi­nun pie­net ama­töö­ri­a­si­an­tun­ti­ja­ni.

Met­sä­maas­to oli kui­vu­nut hy­vin. Pys­tyin lenk­ka­rit ja­las­sa kier­te­le­mään alu­et­ta. Puo­lu­koi­ta oli tääl­lä­kin! Tänä vuon­na nii­tä näyt­tää ole­van pai­koi­tel­len niin pal­jon, et­tei tie­dä, mi­hin met­säs­sä jal­kan­sa aset­te­lee. Met­säs­sä oli vie­lä hy­vän­nä­köi­siä mus­ti­koi­ta ja osit­tain sa­moil­la mät­täil­lä puo­lu­koi­den kans­sa. Sain mi­nul­le hy­vin tyy­pil­li­sen jär­jet­tö­män ide­an: tu­len täl­le alu­eel­le mar­jaan tu­le­val­la vii­kol­la kah­den poi­mu­rin tak­tii­kal­la. Oli­han mi­nul­la sen­tään kak­si kät­tä!

Mi­nus­sa on sel­lai­nen piir­re, et­tä asia, jos­ta in­nos­tun, on vai­kea kaar­taa pää­tök­seen. Olim­me poi­mi­neet yh­des­sä jo tar­peek­si mus­ti­koi­ta pa­kas­tee­seen. Minä en vain pys­ty­nyt suos­tu­maan aja­tuk­seen, et­tä mus­ti­kan­poi­min­ta saa nyt lop­pua. Mik­si ei poi­mia, kun nii­tä on?

Siis­pä läh­din mar­jaan uu­den vii­kon alus­sa mu­ka­na­ni kak­si äm­pä­riä ja kak­si poi­mu­ria. Olin tie­tys­ti ai­ka ta­val­la höl­mön nä­köi­nen tar­vik­kei­den kans­sa. Mar­ja­paik­ka­ni lä­hei­syy­des­sä oli tut­tu mies mar­jas­sa ja jou­duin hie­man se­lit­te­le­mään, kun kä­ve­lin hä­nen ohit­seen, mik­si mi­nul­la oli kak­si poi­mu­ria. Mik­si tääl­lä ih­mis­ten maa­pal­lol­la ei voi ol­la ren­nos­ti niin ou­to kuin ha­lu­aa? Mik­si tu­lee ai­na tun­ne, et­tä kaik­ki te­ke­mi­sen­sä pi­tää pe­rus­tel­la muil­le?

No, oli kui­ten­kin hyvä, et­tei ku­kaan näh­nyt mi­nua, kun so­hin poi­mu­rei­de­ni kans­sa. Oli vai­kea muis­taa, kum­paan poi­mu­riin ai­oin ve­tää mus­ti­koi­ta ja kum­paan puo­lu­koi­ta. Ri­su­ja, leh­tiä ja kaik­kea mah­dol­lis­ta­han tuli poi­mu­riin yh­tä pal­jon kuin mar­jo­ja, kos­ka mi­nul­la ei ol­lut apu­kät­tä, jol­la voi hou­ku­tel­la mar­jo­ja ir­ti var­vuis­ta. Mut­ta sil­lä ta­val­la poi­min kyl­lä nor­maa­lis­ti­kin. Ros­kia tu­lee ai­na pal­jon mu­kaan.

Al­koi näyt­tää sil­tä, et­tä puo­lu­kat ei­vät ole­kaan ihan kyp­siä. En tie­ten­kään läh­te­nyt kes­ken kai­ken ko­tiin, vaan jat­koin hy­vin roh­mu­mai­sen nä­köis­tä poi­mi­mis­ta. Mi­nul­la oli saa­lii­na­ni erit­täin kyp­siä mus­ti­koi­ta ja osit­tain raa­ko­ja puo­lu­koi­ta.

Vii­kol­la kek­sim­me, et­tä te­ki­sin pit­käs­tä ai­kaa puo­luk­ka­hyy­te­löä, joka teh­dään puo­li­kyp­sis­tä mar­jois­ta niin, et­tä hyy­ty­mi­nen ta­pah­tuu luon­tai­ses­ti. Minä taas met­sään. Ja edel­leen kah­den poi­mu­rin mal­lil­la. Jäi­hän sin­ne nii­tä mus­ti­koi­ta­kin…

Nyt pi­ti­kin ru­ve­ta toi­vo­maan, et­tä mar­jat oli­si­vat tar­peek­si raa­ko­ja, jot­ta hyy­te­lön val­mis­ta­mi­nen on­nis­tui­si. Mut­ta sitä on­gel­maa en jou­ta­nut pal­jon miet­ti­mään met­säs­sä. Mi­nul­la oli muu­ta miet­ti­mis­tä. Ni­mit­täin mi­nul­la tuli tun­ne, et­tä met­säs­sä saat­taa ol­la kar­hu.

On kum­mal­lis­ta, et­tä vaik­ka pel­kään kar­hu­ja, ket­tu­ja, lin­tu­ja, su­den­ko­ren­to­ja ja vä­hän kaik­kea, viih­dyn hy­vin myös yk­sin mar­ja­met­säs­sä. Mut­ta nyt oli jo­ten­kin ym­pä­ril­lä­ni kum­mal­li­sen hil­jais­ta. Pel­ko al­koi saa­da val­taa. Ja kun pel­ko saa val­lan, sitä on vai­kea saa­da talt­tu­maan.

Kuu­lui joku vi­hel­lys. Use­am­pi vi­hel­lys. Lin­tu tie­ten­kin, ym­mär­sin jos­sa­kin mie­len ta­ka­o­sas­sa, mut­ta ei se pal­jon aut­ta­nut. Äm­pä­rit ja poi­mu­rit maa­han. Äk­kiä pu­he­lu mi­nun Mar­kul­le­ni, et­tä mi­ten kar­hu vi­hel­tää. Hän ei (muka) tien­nyt. Minä, et­tä on­ko se vi­hel­lys sa­man­lai­nen kuin lii­kun­ta­tun­nil­la opet­ta­jan pil­li. Hän, et­tä pidä me­te­liä, ja lai­ta vaik­ka pu­he­li­mes­ta mu­siik­kia kuu­lu­maan.

Ava­sin no­pe­as­ti Yo­u­tu­ben ja nä­pyt­te­lin Bac­hin. Hä­neen­hän voi luot­taa joka ti­lan­tees­sa. Ja tar­vit­ta­es­sa hä­nel­tä löy­tyy myös ry­mis­te­lyä, jota nyt tar­vit­tiin. Tyr­kyl­le tuli Mag­ni­fi­cat. Lai­toin sen soi­maan. Mu­siik­ki oli vä­lil­lä niin me­ne­vää ja ryt­mi­käs­tä, et­tä ajat­te­lin mu­sii­kin hou­kut­te­le­van pai­kal­le tans­si­van kar­hun. Vil­kui­lin ym­pä­ril­le­ni ja poi­min. Mik­si en läh­te­nyt jo ko­tiin, ih­met­te­lin koko ajan.

Siir­ryin vä­hi­tel­len lä­hem­mäk­si au­toa ja poi­min sa­mal­la. Aut­taa­ko­han pe­las­tau­tu­mi­ses­sa va­kaa kat­se­kon­tak­ti kar­hun kans­sa? Us­kal­lan­ko lait­taa vä­lil­lä maa­han tar­vik­kei­ta­ni, jos mi­nul­la tu­lee äk­ki­läh­tö? Mar­jo­ja en kyl­lä met­sään jätä!

Au­ton luo­na is­ki pa­niik­ki. Me­nin no­pe­as­ti au­toon ja lai­toin ovet luk­koon. Sii­nä koh­taa pel­kä­sin jo ih­mi­si­ä­kin.

Puo­luk­ka­kei­tos ei hyy­ty­nyt. En­kä minä. Seu­raa­val­la vii­kol­la olin taas puo­lu­kas­sa. Ai­van eri pai­kas­sa. En­kä pe­län­nyt pal­jon ol­len­kaan.

Hanna-MariaJurmu
Olen 57-vuotias tervolalainen Hamma. Arvostan kotiseutuani, tätä vehmasta Kemijoen vartta ja kaunista Meri-Lappia. Asun nykyisin kahdestaan mieheni kanssa. Lapsemme ovat aikuisia, ja he asuvat eri puolilla Suomea. Ajatukseni kulkevat heidän luonaan. Olen 4-vuotiaan Kaarin ja 2-vuotiaan Sulon isoäiti. Musiikki tuo syvyyttä ja rikkautta elämääni. Se on sydämeni harrastus. Sydämeeni on hiipinyt myös Posio. Sähköpostiosoitteeni on hannamariajurmu@gmail.com
30.10.2020

Her­ra, si­nua ylis­tä­kööt kaik­ki luo­tu­si, us­kol­li­set pal­ve­li­ja­si kiit­tä­kööt si­nua! Ju­lis­ta­koot he val­ta­kun­ta­si kun­ni­aa, ker­to­koot mah­ta­vis­ta te­ois­ta­si. Ps. 145:10–11

Viikon kysymys