JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Mil­lais­ta on van­he­ta?

16.5.2020 6.35

Juttua muokattu:

14.5. 13:28
2020051413280120200516063500

Vaik­ka min­kä­lais­ta.

Jos­kus ai­ka mie­len­kiin­tois­ta.

Ja mo­nel­ta osin jän­nit­tä­vää.

Olen ol­lut lap­si ja nuo­ri ja kes­ki-ikäi­nen ja vuo­sia sit­ten siir­ty­nyt eläk­keel­le. En­tä sit­ten? Jo­kai­nen tä­män­kin blo­gin lu­ki­ja on ol­lut lap­si ja nyt on jo­tain sii­tä van­hem­pi. Van­he­ne­mi­nen ja oi­kea van­huus on jo­tain ai­van uut­ta.

Pula-ajan kas­ku ker­too lo­hi­keit­toa ihas­tel­lees­ta po­jas­ta:

– Kyl­lä lo­hi­sop­pa on hy­vää.

– Olet­ko syö­nyt sitä?

– No, en, mut­ta näin kun Ro­va­nie­men mark­ki­noil­la yk­si mies söi.

Mi­nus­ta tuo­ta kas­kua voi so­vel­taa van­he­ne­mi­seen­kin:

– On ka­ma­laa ol­la van­ha.

– Olet­ko ol­lut van­ha?

– No, en, mut­ta olen näh­nyt yh­den ihan huo­no­kun­toi­sen van­huk­sen.

Elä­ke­läi­se­nä saan etuuk­sia, jois­ta nuo­rem­pa­na en osan­nut unek­si­a­kaan. Pit­käs­tä ai­kaa pää­sen puo­lel­la hin­nal­la ju­nas­sa ja lu­kui­siin paik­koi­hin saan alen­nus­ta. Bus­sis­sa (yleen­sä) tar­jo­taan paik­kaa – ja jos sii­tä kii­tän, saan usein su­loi­sen hy­myn.

En enää jak­sa kuun­nel­la ter­veel­li­sen ruu­an ra­vin­to­pyö­räs­tä, vi­ta­mii­nien vält­tä­mät­tö­myy­des­tä tai suo­lan vaa­ral­li­suu­des­ta. Kuun­te­len mie­luum­min sitä tie­tä­jää, joka sa­noo, et­tä kun ih­mi­nen on täyt­tä­nyt 70, se saa syö­dä, mitä tyk­kää. Niin ei voi sa­noa kas­va­val­le nuo­rel­le! Ja si­ten van­huus on myös etuo­i­keus!

Toki van­he­ne­mi­nen tuo muu­ta­kin kuin etuo­i­keuk­sia. Iän taak­se voin pii­lou­tua, mut­ta sil­loin pel­kään muis­ti­ni tai ar­vi­oin­ti­ky­ky­ni pet­tä­vän. Vä­lis­tä kuu­len – luul­ta­vas­ti ke­huk­si tar­koi­te­tun – päi­vit­te­lyn, et­tä ei us­koi­si et­tä olet 80-vuo­ti­as – ja niin te­rä­vä ja ties mitä. Sil­loin ha­lu­ai­sin ker­toa asi­oi­ta, jois­sa minä en ole te­rä­vä, jois­sa tar­vit­sen oi­kai­sua, mut­ta hie­no­tun­tei­ses­ti sa­not­tu­na, sil­lä jos van­huus on tai­to­la­ji, niin VAN­HUK­SEN KOH­TAA­MI­NEN SE VAS­TA ON­KIN ON TAI­TO­LA­JI.

On mu­ka­vaa, kun mi­nun ei tar­vit­se py­syä ajan ta­sal­la, mut­ta saan myön­teis­tä pa­lau­tet­ta, jos hal­lit­sen jo­tain jos­tain ajan­koh­tai­ses­ta asi­as­ta. En­nen oli toi­sin: no­los­tuin, jos en py­sy­nyt kär­ryil­lä tai ai­na­kin py­rin peit­tä­mään tie­tä­mät­tö­myyt­tä­ni.

Ole­tan, et­tä mi­nul­la on oi­keus ol­la no­los­tu­mat­ta, jos se­koi­tan vaik­ka vuo­si­lu­vut 1986 ja 1968. Maa­il­man­kaik­keu­des­sa se on ai­ka pie­ni jut­tu (vaik­ka vuon­na 1986 syn­ty­neel­le se kyl­lä­kään ei ole mi­kään pie­ni jut­tu). Se­koi­tan kyl­lä myös sel­lai­sia asi­oi­ta, joi­ta sie­täi­si hä­ve­tä.

Muis­tan ti­lan­tei­ta, jois­sa van­huk­sen pu­heil­le on nau­res­kel­tu. It­se­kin lie­nen ol­lut jos­kus sel­lai­se­na vit­si­nik­ka­ri­na. Hä­pe­än. Nyt­kö mi­nul­le siis nau­res­kel­laan sa­mal­la ta­val­la? Ai­hei­ta kyl­lä löy­tyy.

Keho van­he­nee. Lou­nas­ra­vin­to­las­sa myy­jä an­toi pyy­tä­mät­tä elä­ke­läi­sa­len­nuk­sen. Kun ky­syin, mis­tä hän tie­si, et­tä olen eläk­keel­lä, pää­si hä­nel­tä nau­ru, jos­ta ei mei­nan­nut lop­pua tul­la.

Toi­sen ker­ran aje­lim­me mie­he­ni kans­sa au­tol­la, ja kyy­dis­säm­me oli 11-vuo­ti­as tyt­tö­nen.

Hän ky­syi, et­tä mi­hin jat­kam­me mat­kaa sen jäl­keen, kun olem­me vie­neet hä­net kou­luun.

– Jump­paan.

Sil­loin saim­me kuul­la iha­nan ki­ka­tuk­sen:

– Ka­hek­san­kymp­pi­set voi­mis­te­le­mas­sa.

Sil­loin oli mei­dän vuo­rom­me he­kot­taa. Mie­tim­me: mil­lai­sia kär­ryn­pyö­riä ja pi­ru­et­te­ja ta­ka­penk­ki­läi­sem­me ajat­te­li mei­dän te­ke­vän?

Omaa muut­tu­mis­ta­ni en mei­naa huo­ma­ta, vaik­ka merk­ke­jä löy­tyy joka pai­kas­ta. Ais­tit hau­ras­tu­vat. Lä­hi­nä­kö al­koi hei­ke­tä jo ne­li­kymp­pi­se­nä, ha­ju­ais­ti meni, kun kaa­duin jää­ti­köl­lä, ja su­vul­ta pe­rit­ty huo­no­kuu­loi­suus sen kuin pa­he­nee. Luu­lin kuu­lo­lait­teen aut­ta­van, mut­ta usein se aut­taa vain kuu­le­maan hä­ly­ää­net en­tis­tä pa­rem­min. Jot­kut ää­ni­a­lat ero­tan sel­ke­äs­ti, toi­set puu­rou­tu­vat tai vin­ku­vat. Ai­vot yrit­tä­vät aut­taa, ja tu­lok­se­na on per­soo­nal­li­nen ko­ko­nai­suus asi­ois­ta, joi­ta ali­ta­jun­ta­ni syöt­tää. Sil­loin olen va­ral­ta hil­jaa.

Niin olen sil­loin­kin, kun kas­vo­so­keus (pro­so­pag­no­sia) te­kee tep­po­sia. Kas­vo­so­keus on usein iän myö­tä pa­he­ne­va var­sin ta­val­li­nen vai­va, joka ai­heut­taa no­lo­ja ti­lan­tei­ta: tun­nis­tan huo­nos­ti tai en tun­nis­ta ol­len­kaan ih­mis­tä hä­nen ul­ko­nä­kön­sä pe­rus­teel­la.

Isois­sa seu­rois­sa tämä on to­del­li­nen on­gel­ma. Jos toi­sel­la ei ole vas­taa­vaa hait­ta­te­ki­jää, hän saat­taa louk­kaan­tua ja ke­hit­tää ole­tuk­sen, joka on kau­ka­na oi­ke­as­ta. Mut­ta jos keh­taan ky­syä suo­raan, et­tä kuka olet, ja toi­nen vas­taa ky­sy­myk­see­ni ei­kä pane mi­nua ar­vaa­maan, saam­me mu­ka­van yh­tei­sen het­ken.

Muis­te­lut ovat pit­kän iän val­ta­va aar­re. Osaan yh­dis­tel­lä asi­oi­ta, joi­ta en ole ai­kai­sem­min osan­nut. Mi­nul­la on pit­kä his­to­ri­a­ni, joka te­kee sen mah­dol­li­sek­si. Koen, et­tä mi­nul­la on to­si­aan jo­tain an­net­ta­vaa nuo­rem­mal­le, ja mo­net ovat sii­tä on­nel­li­sia.

Kun en­sim­mäi­sen ker­ran olin muis­ti­tes­tis­sä, ky­sy­myk­set tun­tui­vat höl­möl­tä: Mikä vuo­si / kuu­kau­si / vii­kon­päi­vä on tä­nään? Mis­sä maas­sa / kau­pun­gis­sa olem­me? Nyt ym­mär­rän, et­tä ne ovat oleel­li­sia muis­ta­mi­sen mit­ta­rei­ta.

Mut­ta suh­tau­dun­pa it­see­ni mi­ten myön­tei­ses­ti ta­han­sa, sil­ti syn­kem­pi mi­nä­ni jos­kus pe­lot­te­lee: en­tä, jos elä­mä­ni lo­pus­sa olen muis­ti­sai­raa­na, it­se­päi­se­nä taak­ka­na lä­him­mäi­sil­le ja yh­teis­kun­nal­le, ei­kä mis­tään löy­dy kär­si­väl­li­syyt­tä är­hen­te­le­väl­le komp­lek­si­kim­pul­le?

Sil­loin va­loi­sam­pi mi­nä­ni muis­tut­taa us­kon tuo­mas­ta loh­dul­li­ses­ta nä­ky­mäs­tä: mi­nun­kin lop­pu­suo­ral­le­ni on mää­rät­ty päi­vät, joi­ta ei ole lii­kaa ei­kä lii­an vä­hän, ja niil­lä joka ai­no­al­la on tar­koi­tus – mi­nul­le tai lä­hei­sil­le­ni.

KirstiWallenius-Riihimäki
Olen eläkkeellä oleva uskonnon ja psykologian opettaja. Työurani loppupuolella menin naimisiin ja sain suuren perheen. Nyt lapset ovat siirtyneet keski-ikään. Heidän eri-ikäisten lastensa elämään sopeutumista seuraan siinä määrin kuin he sen sallivat. Itse aloittelen yhdeksättä vuosikymmentäni. Kaiken ikäni olen kirjoittanut päiväkirjaa ja osin sen kirvoittamana seuraan nyt uteliaana omaa vanhenemistani. Voit kirjoittaa minulle osoitteeseen kirsti.riihimaki@gmail.com
30.10.2020

Her­ra, si­nua ylis­tä­kööt kaik­ki luo­tu­si, us­kol­li­set pal­ve­li­ja­si kiit­tä­kööt si­nua! Ju­lis­ta­koot he val­ta­kun­ta­si kun­ni­aa, ker­to­koot mah­ta­vis­ta te­ois­ta­si. Ps. 145:10–11

Viikon kysymys