Mi­nul­la on van­ha Ko­ti­lie­si-leh­ti, joka on jul­kais­tu vuon­na 1950 pää­si­äi­sen ai­koi­hin. Leh­den kan­nes­sa on kuva yh­des­tä Suo­men van­him­mis­ta kir­jon­ta­töis­tä. Se on osa ko­ruom­pe­lus­ta, jon­ka on teh­nyt vuon­na 1449 Naan­ta­lin luos­ta­rin nun­na Bir­git­ta Anun­din­ty­tär. Kir­jon­ta­työ­hön on om­mel­tu kuva ris­tiin­nau­li­tus­ta Jee­suk­ses­ta, su­re­vas­ta äi­ti Ma­ri­as­ta, hä­nel­le tu­ken­sa an­ta­vas­ta hah­mos­ta ja hiip­paa pääs­sään kan­ta­vas­ta kir­kol­li­ses­ta hah­mos­ta.

Ma­ri­an asun väri on tai­tees­sa si­ni­nen, ja niin se on täs­sä­kin työs­sä. Ma­ria on las­ke­nut kat­seen­sa alas. Hä­nen sy­dä­men­sä ja ris­tin­puun vä­lil­le on kir­jot­tu miek­ka, jon­ka kär­ki on Ma­ri­an sy­dä­men koh­dal­la. Ko­ti­lie­den lop­pu­puo­lel­la ole­vas­sa kan­si­ku­va­se­li­tyk­ses­sä mai­ni­taan ky­sei­ses­tä kir­jo­kan­kaas­ta muun mu­as­sa näin: ”Koko työ hen­kii har­taut­ta sa­mal­la kun se on lii­kut­ta­va­na to­dis­tuk­se­na suo­ma­lai­sen nai­sen tai­dok­kuu­des­ta ja pe­reh­ty­myk­ses­tä py­hiin kir­joi­tuk­siin. Nai­se­na hän ku­vaa, mi­ten mur­heen miek­ka lä­vis­tää Ma­ria-äi­din sy­dä­men ris­tin luo­na.”

Se­lim Palmg­re­nin sä­vel­tä­mäs­sä jou­lu­lau­lus­sa lau­le­taan Se­ve­ri Nuor­maan sa­noin: ”Ja neit­syt pik­ku poi­jut­tan­sa po­vel­lan­sa vie, ja äi­dil­lä on kyy­ne­lis­sä sil­mä. Voi pilt­ti pie­ni, ei­hän vain sun lii­an kyl­mä lie? Tää maa­il­ma on niin kyl­mä, niin kyl­mä. Niin läm­pi­mäs­ti lem­pi­nyt on poi­ka maa­il­maa, ja äi­dil­lä on kyy­ne­lis­sä sil­mä. Oi, oi, poi­ka­se­ni, ris­tin­kö ne sul­le ra­ken­taa? Tää maa­il­ma on niin kyl­mä, niin kyl­mä.”

Voi­si ku­vi­tel­la, et­tä ”mur­heen miek­ka” on lä­vis­tä­nyt Ma­ri­an sy­dä­men jo sil­loin, kun hän sai il­moi­tuk­sen, et­tä hä­nes­tä tu­lee Jee­suk­sen äi­ti, ja Jee­sus jou­tuu kuo­le­maan maa­il­man syn­tien täh­den. Tun­tuu niin ka­rul­ta, et­tä Ma­ria on jou­tu­nut jo Bet­le­he­min tal­lis­sa vas­ta­syn­ty­nyt­tä las­ta hoi­va­tes­saan miet­ti­mään täs­tä luo­pu­mis­ta. Et­tä "ris­tin­kö ne sul­le ra­ken­taa". Ai­van hir­veä aja­tus!

Jou­lu­lai­nen-blo­gin kir­joit­ta­ja ana­ly­soi teks­tis­sään yl­lä mai­nit­se­maa­ni Se­lim Palmg­re­nin jou­lu­lau­lua. Hän kir­joit­taa kau­niis­ti äi­din rak­kau­des­ta ja huo­len­pi­dos­ta sekä sii­tä, mi­ten eläin­ten huur­tei­nen hen­gi­tys ja äi­din läm­min syli pi­tä­vät kyl­myy­den loi­tol­la. Blo­gis­ti tii­vis­tää jou­lu­lau­lun toi­sen sä­keis­tön tun­nel­man kir­joit­ta­mal­la, et­tä ”maa­il­man kyl­myys on hei­dät lo­pul­li­ses­ti saa­vut­ta­nut”. Kir­joit­ta­ja nä­kee lau­lun myös ylis­tyk­se­nä äi­din­rak­kau­del­le.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä Ma­ria-äi­din suru on ih­mis­kun­nan Suu­ri Suru. Jo­kai­sel­la lap­sel­la on äi­ti ja äi­dit kan­ta­vat sy­dä­mes­sään lap­si­aan koko elä­män­sä ajan. Vään­tyi­lee­kö­hän äi­tien sy­dä­mis­sä ai­na mur­heen miek­ka? Se suru, jota ih­mi­nen kan­taa omas­sa sy­dä­mes­sään on suu­ri. Se ei ole pie­nem­pi tai suu­rem­pi kuin jon­kun toi­sen suru. Su­run suu­ruut­ta ei voi ver­ra­ta toi­sen ih­mi­sen su­run suu­ruu­teen. Oman sy­dä­men su­run tun­tee vain ku­kin it­se.

Tä­män ky­sei­sen van­han Ko­ti­lie­den kan­si­ku­van kir­jon­ta­työ on mo­nel­la ta­val­la hel­lyt­tä­vä ja kos­ket­ta­va. Työs­sä on pal­jon sym­bo­liik­kaa, joka ei avau­du mi­nul­le. Mut­ta mie­les­tä­ni tai­de­te­ok­ses­sa nou­see vah­vas­ti esil­le Ma­ria. Hän ei ole ris­tin ää­rel­lä yk­sin, vaan saa tu­kea toi­sel­ta hah­mol­ta, jol­la on sä­de­ke­hä pään­sä pääl­lä, ku­ten Kris­tuk­sel­la ja äi­ti Ma­ri­al­la.

Ka­to­li­ses­sa kir­kos­sa Neit­syt Ma­ria on py­hi­mys. Lu­te­ri­lai­sen nä­ke­myk­sen mu­kaan Ma­ria oli kui­ten­kin ta­val­li­nen ih­mi­nen ih­mis­ten jou­kos­sa, vaik­ka oli­kin saa­nut Ju­ma­lal­ta suu­ren teh­tä­vän. Jak­soi­ko­han Ma­ria vie­lä ylös­nou­se­muk­sen päi­vä­nä ja­kaa pää­si­äi­sen iloa mui­den kris­tit­ty­jen kans­sa? Luu­len, et­tä sil­loin in­hi­mil­li­sen Ma­ria-äi­din sy­dän vain vuo­ti ver­ta.