JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Nau­ru tyrs­kyy ja kup­lii

Pasanen Aili
Nykyiset blogit
13.7.2019 6.17

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190713061700

On hoh­ta­van kir­kas ke­sä­aa­mu. Useim­mat ovat vas­ta he­räi­le­mäs­sä ar­jen puu­hiin. Au­rin­ko läm­mit­tää jo lai­tu­rin pin­taa, vesi väl­keh­tii. Met­säs­tä kan­tau­tuu lin­tu­jen lau­lu, jota ei vie­lä lii­ken­teen melu pei­tä. Uin ja kat­se­len ve­des­tä päin ko­ti­ni ik­ku­noi­ta. Oi et­tä voi ol­la täl­lais­ta ta­val­li­sen ar­ki­aa­mun on­nea!

Täl­lai­se­na lep­pe­ä­nä aa­mu­na tu­lee taas mie­lee­ni oma tä­ti­ni ja hä­nen sa­non­tan­sa. Kun ker­ran läh­din sis­ko­ni kans­sa hä­nen luo­taan, täti sa­noi:

– Il­ma on läm­min kun lin­nun­mai­to, tie on sil­lee kun lu­ti­kan sel­kä. Pät­töö­pä vie­raan men­nä ler­ket­tee.

Hä­nen sil­män­sä tuik­ki­vat, toi­ses­sa pos­kes­sa hy­my­kuop­pa. Mut­ta het­ken hai­keus toi hä­nen sil­mä­nurk­kaan­sa kyy­ne­leen.

– Voi tok­kii­sa! Se Pe­kan ne­nä­tup­pi, muis­tat­han sie sen? tä­ti­ni vie­lä muis­te­li.

Nau­ru her­syi, meil­le tuli niin mu­ka­va olo.

Asi­as­ta tie­tä­mä­tön ei ym­mär­rä tuos­ta ju­tus­ta mi­tään. Se ta­pah­tui ker­ran, kun olin tä­din luo­na hiih­to­lo­mal­la. Serk­ku­jen kans­sa las­ket­tiin mä­keä tu­van ta­ka­na. Oli pak­ka­nen ja tuis­ku­a­kin. Pie­ni serk­ku­ni va­lit­te­li, et­tä ne­nää pa­le­lee.

– Sii­hen pi­täi­si saa­da vaik­ka – ne­nä­tup­pi, Pek­ka tuu­ma­si.

Minä in­nok­kaa­na virk­kaa­ja­na eh­do­tin, et­tä mi­nä­pä teen. Niin tuli Pe­kal­le pos­tis­sa rus­ke­as­ta vil­la­lan­gas­ta vir­kat­tu ne­nä­tup­pi, suo­jus, jon­ka saat­toi si­toa nau­hoil­la nis­kan taa. Se oli so­pi­va ja sain kuul­la, et­tä Pe­kas­ta se oli mu­ka­va ja et­tä hän piti sitä. Kan­nat­ti sen virk­kaa­mi­nen, kun niin mon­ta ker­taa sitä muis­tel­les­sa on puh­jen­nut her­sy­vä nau­ru.

Olen mo­nes­ti ih­me­tel­lyt, on­ko nau­ru ka­don­nut tai ai­na­kin elä­mäs­tä­ni ja ym­pä­ril­tä­ni niin har­vi­nai­sek­si muut­tu­nut. Mi­hin on hä­vin­nyt se tyt­tö, joka nau­raa ti­ri­si jos­kus so­pi­mat­to­mis­sa­kin ti­lan­teis­sa? Ei pa­haa tar­koit­ta­en, vaan luon­nos­taan vain nau­ru pul­pah­te­li.

Tyt­tö­kou­lus­sa oli voi­mis­te­lu niin va­ka­vaa työ­tä, et­tei saa­nut hy­myil­lä­kään, saa­ti sit­ten nau­raa. Mo­nia ker­to­ja sei­soin puo­la­pui­den edes­sä va­ka­voi­tu­mas­sa. Ja kävi niin­kin, et­tä kun hil­je­nin, opet­ta­ja sa­noi, et­tä sil­mä­ni vie­lä nau­ra­vat. Vie­lä täl­lä­kin iäl­lä on luok­ka­to­ve­rei­ta ta­va­tes­sa kou­lua muis­tel­les­sa mo­net ma­ke­at nau­rut löy­ty­nyt.

En kai minä ai­na nau­ra­nut, mut­ta täl­lai­sia ta­pah­tui. Ker­ran sak­san tun­nil­la etu­pul­pe­tis­sa sain ”hi­hi­tys­koh­tauk­sen”. Opet­ta­ja to­kai­si oi­kein tius­kai­se­mal­la:

– Nau­ra nau­ra vain! Et sinä kui­ten­kaan koko elä­mää­si nau­ra.

Se oli suu­rim­pia to­tuuk­sia, joi­ta mi­nul­le on sa­not­tu. Ym­mär­sin kyl­lä opet­ta­jaa sii­nä tun­ti­ti­lan­tees­sa, ja opet­ta­ja­kin ym­mär­si mi­nua, kun hä­nen kans­saan jut­te­lin. Ker­roin, et­ten hä­nel­le, en­kä oi­ke­as­taan ke­hen­kään hen­ki­löön koh­dis­tu­en nau­ra­nut. Muu­ten vain.

Sil­loin­han se on to­del­la vai­ke­aa, kun ko­vas­ti nau­rat­taa, vaik­ka pi­täi­si ol­la hil­jaa. Ku­ten sil­loin, kun mei­dän sis­ko­jen piti saa­da jal­kan­sa lou­kan­nut nuo­rin sis­ko ta­lu­te­tuk­si por­tai­ta toi­seen ker­rok­seen. Em­me ha­lun­neet äi­din ja isän he­rää­vän. Ei se louk­kaan­tu­mi­nen nau­rat­ta­nut, vaan ti­lan­ne oli sel­lai­nen. Sitä vie­lä­kin muis­te­lem­me.

Nyt­kin nau­ru kup­lii mi­nus­sa, kun muis­tan pos­kie­ni tä­ri­nän mui­noi­se­na nuo­ruu­den il­ta­na. Olin ys­tä­vä­ni kans­sa pa­laa­mas­sa erääl­tä mö­kil­tä sun­nun­tai-il­ta­na pos­ti­au­tol­la. Olim­me au­rin­gon kyp­sen­tä­miä ja so­pi­vas­ti vä­sy­nei­tä. Meil­lä ei ol­lut is­tu­ma­paik­kaa, vaan sei­soim­me au­ton pe­rä­o­sas­sa mo­nen­lais­ten säk­kien ym­pä­röi­mä­nä ja pi­te­lim­me kiin­ni kai­tees­ta. Au­to py­säh­te­li ja läh­ti, keik­kui ka­pe­al­la tiel­lä.

– Sul­la pos­ket tä­ri­see, sa­noi ys­tä­vä­ni.

Ei­pä muu­ta tar­vit­tu, se lau­kai­si mel­koi­sen nau­run.

Va­paut­ta­vaan, voi­mia an­ta­vaan nau­ruun ei to­del­la tar­vi­ta vit­sin­ker­to­jaa ei­kä ke­tään koo­mik­koa tai höl­möi­li­jää. Ei­kä tar­vi­ta ny­ky­tek­niik­kaa­kaan. Niin pal­jon kuu­lem­me pil­kal­lis­ta, toi­sia louk­kaa­vaa nau­rua. Par­haat nau­rut pul­pah­ta­vat ihan yl­lät­täin, en­nal­ta aa­vis­ta­mat­ta.

Mut­ta nau­ruun ja iloon tar­vi­taan toi­nen ih­mi­nen ja kes­ki­näi­nen ym­mär­tä­mi­nen. Var­sin har­voin nau­ru tyrs­käh­tää yk­sin ol­les­sa. Kan­nat­tai­si oi­kein ”jär­jes­tää” sel­lai­sia kek­ke­rei­tä ys­tä­vien kans­sa, jois­sa siir­ret­täi­siin ar­ki­päi­vän ja tä­män ajan pai­neet syr­jään. Pien­tä hul­lut­te­lua vain ja leik­ki­miel­tä! Sel­lai­siin elä­ke­kek­ke­rei­hin sain vas­ta osal­lis­tua. Moni tal­len­si ilois­ta miel­tä va­ka­vien asi­oi­den vas­ta­pai­nok­si.

Kuun­te­len jos­kus oi­kein ihail­len pik­ku­tyt­tö­jen ilois­ta nau­run­ki­her­rys­tä ja su­pa­tuk­sia. Tyt­tö­jen, kos­ka it­se­kin olen ol­lut pik­ku­tyt­tö. En­tä pie­nen lap­sen nau­ru? Sitä ei ku­kaan voi vas­tus­taa. Pie­nen vau­van hymy ja ää­neen nau­ru me­nee suo­raan sy­dä­meen as­ti. Vau­va nau­raa koko kas­voil­laan, nau­ru on hel­mei­le­vää sir­ku­tus­ta. Hän elää tätä het­keä, il­man mi­tään huo­mi­sen pai­nei­ta.

Nau­ru­muis­to­ja on ker­ty­nyt elä­män var­rel­la re­pul­li­nen. Toi­vot­ta­vas­ti ker­tyy li­sää­kin. Ajat­te­len, et­tä moni muu­kin kuin minä kai­paa ja tar­vit­si­si nau­rua – ja nau­ru­ka­ve­rin. Pik­ku­ty­tön tai nuo­ren maa­il­maan ja päi­viin ei voi enää pa­la­ta. Ele­tyt päi­vät jät­tä­vät jäl­ken­sä, elä­mä aset­taa ra­jo­ja. Olen jos­kus miet­ti­nyt, mitä ha­lu­ai­sin muis­taa sit­ten, kun muis­ti­ni tak­kui­lee ja moni asia ka­to­aa. Jos­pa joku kä­vi­si sil­loin muis­tut­ta­mas­sa myös hy­vis­tä ja iloi­sis­ta het­kis­tä - ja vaik­ka­pa nau­ra­mas­sa kans­sa­ni.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com
4.6.2020

Ku­kaan, joka pu­huu Ju­ma­lan Hen­gen val­taa­ma­na, ei voi sa­noa: "Jee­sus on ki­rot­tu." Ku­kaan ei myös­kään voi sa­noa: "Jee­sus on Her­ra", muu­ten kuin Py­hän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta. 1 Kor. 12:3

Viikon kysymys