Ve­nä­läi­nen kir­jai­li­ja An­ton Tse­hov kir­joit­ti vuon­na 1894 no­vel­lin Yli­op­pi­las. Sii­nä hen­gel­li­sen aka­te­mi­an yli­op­pi­las Ivan Ve­li­ko­pols­ki on mat­kal­la ko­tiin. On pit­kä­per­jan­tai. Kun hän on ai­kai­sem­min sa­ma­na päi­vä­nä läh­te­nyt ko­to­aan, äi­ti on jää­nyt puh­dis­ta­maan sa­mo­vaa­ria. Pit­kä­nä­per­jan­tai­na ko­to­na ei kei­tet­ty mi­tään ruo­kaa. Ivan Ve­li­ko­pols­ki on nä­lis­sään. Kä­det koh­mei­si­na ja kas­vot pu­nai­si­na kyl­mäs­tä tuu­les­ta hän ko­kee voi­mak­kaas­ti ym­pä­röi­vän luon­non synk­kyy­den ja äk­kiä tul­leen kyl­myy­den. Tun­tuu ta­ka­tal­vel­ta.

No­vel­lin nuo­ri mies, Ivan, py­säh­tyy mat­kal­laan nuo­ti­ol­le, jon­ka lois­tees­sa is­tuu kak­si les­keä, äi­ti ja ty­tär, Va­si­li­sa ja Lu­ker­ja. Ty­tär tis­kaa nuo­ti­on ää­res­sä kat­ti­loi­ta. Ter­veh­dit­ty­ään nai­sia Ve­li­ko­pols­ki to­te­aa, et­tä sa­mal­la ta­val­la apos­to­li Pie­ta­ri läm­mit­te­li kyl­mä­nä yö­nä nuo­ti­on ää­res­sä. Hän pu­he­lee: ”Sil­loin­kin siis oli kyl­mää. Se oli to­ti­ses­ti kau­his­tut­ta­va yö, muo­ri hyvä! En­nen­kuu­lu­mat­to­man su­rul­li­nen ja pit­kä yö!”

Tä­män jäl­keen Ivan Ve­li­ko­pols­ki muis­te­lee pit­kään omin sa­noin nai­sil­le evan­ke­liu­mi­teks­tiä vii­mei­ses­tä eh­tool­li­ses­ta ai­na sii­hen as­ti, kun Pie­ta­ri kiel­tää Jee­suk­sen. Hän ker­too lo­puk­si, kuin­ka Pie­ta­ri purs­kah­taa kat­ke­raan it­kuun: ”Sitä saat­taa ku­vi­tel­la hil­jai­sen – hil­jai­sen, ai­van pi­me­än öl­jy­leh­don ja hil­jai­suu­des­sa tus­kin kuu­lu­vat kä­he­ät nyyh­ky­tyk­set…”

Nai­set lii­kut­tu­vat mie­hen muis­tel­les­sa evan­ke­liu­mi­teks­tiä.

Mies jat­kaa mat­kaan­sa. Hän miet­tii ko­ke­maan­sa ja huo­maa, kuin­ka yh­dek­sän­tois­ta­vuo­si­sa­taa sit­ten ta­pah­tu­neel­la on yh­teys sii­hen päi­vään, jota hän elää. Hän oi­val­taa, kuin­ka toi­nen tois­taan seu­raa­vat ta­pah­tu­mat si­to­vat men­nei­syy­den tä­hän päi­vään. Hän tun­tee näh­neen­sä nyt tuon ket­jun mo­lem­mat päät.

Tse­ho­vin ku­vaus koh­taa­mi­ses­ta nuo­ti­ol­la on val­ta­van kau­nis ja kos­ket­ta­va. Pit­kä­per­jan­tai on her­kis­tä­nyt ih­mis­ten mie­let. Het­ki jät­tää kaik­kiin nuo­ti­on ää­rel­lä ole­viin voi­mak­kaan jäl­jen.

Myös Bac­hin Mat­teus­pas­si­os­sa evan­ke­lis­ta lau­laa sii­tä, mi­ten Pie­ta­ri kiel­tää Jee­suk­sen: ”Ja sa­mas­sa lau­loi kuk­ko. Pie­ta­ri muis­ti, mitä Jee­sus oli hä­nel­le sa­no­nut: ´En­nen kuin kuk­ko lau­laa, sinä kol­mes­ti kiel­lät mi­nut.’ Hän meni ulos ja it­ki kat­ke­ras­ti.”

Tä­män jäl­keen soi kau­nis alt­to­aa­ria Er­bar­me dich. Aa­ri­aa kut­su­taan Pie­ta­rin ka­tu­mu­saa­ri­ak­si. Se on mie­les­tä­ni – ja ai­van var­mas­ti mo­nien, mo­nien mui­den­kin mie­les­tä – yk­si kau­neim­mis­ta mu­sii­keis­ta maan pääl­lä. Erk­ki Pul­li­sen suo­men­nok­ses­sa aa­ri­an sa­nat kuu­lu­vat: ”Ju­ma­la­ni, ar­mah­da mi­nua / kyy­nel­te­ni täh­den, / kat­so tän­ne, / sy­dä­me­ni ja sil­mä­ni / it­ke­vät edes­sä­si kat­ke­ras­ti. / Ju­ma­la­ni, ar­mah­da mi­nua.”

Bach ja Tse­hov ovat oman tai­tee­na­lan­sa suu­rim­pia mes­ta­rei­ta. He ovat osan­neet ku­va­ta te­ok­sis­saan Kris­tuk­sen kär­si­mys­tie­tä niin, et­tä lu­ki­ja ja kuu­li­ja pys­tyy ais­ti­maan sen het­kiä. Alt­to­aa­ri­an sä­ve­lis­sä voim­me kuul­la sa­man tus­kan, jon­ka Tse­hov ku­vai­li Pie­ta­rin hil­jai­suu­des­sa tus­kin kuu­lu­vik­si kä­heik­si nyyh­ky­tyk­sik­si.

Ih­mi­sel­le on tär­ke­ää saa­da sa­mais­tua toi­sen ko­ke­muk­siin. Em­me voi in­hi­mil­li­si­nä ih­mi­si­nä kui­ten­kaan ym­mär­tää Kris­tuk­sen kär­si­mys­tä – sitä, mitä hän, Ju­ma­la ja ih­mi­nen, koki. On­nek­si us­ko ei ole kiin­ni ym­mär­tä­myk­ses­täm­me tai tun­teis­tam­me. Kris­tus kär­si, kuo­li ja nou­si tai­vaa­seen sen vuok­si, et­tä me ih­mi­set voi­sim­me va­pau­tua syn­nin ja kuo­le­man val­las­ta.

Eläm­me täy­sin poik­keuk­sel­lis­ta ke­vät­tä. Ih­mi­set ei­vät voi ko­koon­tua Kris­tuk­sen kär­si­mys­tä ku­vai­le­viin ta­pah­tu­miin. Pää­si­äi­sen kir­kol­lis­ten te­os­ten esi­tyk­set on pe­rut­tu kir­kois­sam­me. Te­os­ten esit­tä­jät ovat kes­keyt­tä­neet har­joit­te­lun­sa. Moni kai­paa mu­siik­kia, jos­sa voi kuul­la syn­nin­tun­nus­tus­ru­kouk­sen sa­nat: ”Et­tä minä niin kuin Pie­ta­ri it­ki­sin syn­te­jä­ni…”

Va­pah­ta­ja on lu­van­nut kul­kea rin­nal­la­ni jo­kai­se­na het­ke­nä­ni. Näi­nä paas­to­na­jan päi­vi­nä ha­lu­an muis­taa hä­nen kär­si­mys­tie­tään. Avau­tu­koon pää­si­äis­ka­len­te­rin yh­den luu­kun ta­kaa Tse­ho­vin no­vel­li Yli­op­pi­las ja Bac­hin Mat­teus­pas­si­on alt­to­aa­ria.