Jouni Lesonen
Kyllä me pieninä ihmeteltiin: mitä nuo miehet oikein tekevät? Kuraisten teiden varsille ilmestyi koneita ja miehiä, jotka kaivoivat maata ja nostivat säännöllisten välimatkojen päähän toisistaan pylväitä kilometri toisensa jälkeen.
Vähän myöhemmin pylväisiin asennettiin kaapeleita. Työ oli hidasta, se kesti lähes sata vuotta. Silloin koko Suomen syrjäisimpiinkin kolkkiin oli saatu vedetyksi puhelinlinjojen verkosto. Ensimmäiset puhelimet Suomeen tulivat 1870-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä niitä asennettiin jo Oulun korkeudelle saakka. Ensimmäinen puhelinverkon rakentaja sai Oulussa nopeasti 20 tilaajaa. (Wikipedia.)
Kuulin jo pienenä poikana, että muutaman kilometrin päässä ”kylällä” on talouksia, joissa on puhelin. En tiennyt enkä osannut kuvitella, millainen se on. Näin puhelinkoneen ensimmäisen kerran 1960-luvun alkupuolella aloittaessani kansakoulun. Koulun opettajalla oli sellainen. Se oli ihmeellinen laite. Seinällä oli ison repun kokoinen musta möykky – se oli kuulemma puhelin. Siinä oli sellainen luuri, johon puhuttiin, toisesta päästä luuria kuului jostain kaukaa tuleva puhe. Puhe tuli kuulemma niitä lankoja pitkin, joita oli maanteiden vieruksilla olevissa pylväissä. Niitähän me näimme joka päivä.
Vuosien 1980 ja 2000 välillä puhelimien määrä lisääntyi nopeasti. Vuosisadan loppuun mennessä Suomessa oli lanka- ja matkapuhelimia liittymiä yhteensä noin 5,5 miljoonaa.
Vaikka vain harvassa taloudessa oli 1960-luvulla puhelin, opetettiin meille jo koulussa, miten siihen vastataan: Kun se soi, nostetaan luuri, kerrotaan talon ja vastaajan nimi ja puhelinnumero. Soittajan kuului esitellä itsensä nimeltä, sen jälkeen hänen tulee kohteliaasti kysyä, onko henkilö, jolle hänellä on asiaa, paikalla ja voiko hän tulla puhelimeen. Vastaajan kuuluu sanoa: ”Hetkinen, olkaa hyvä” tai jos tämä ei ollut paikalla voi sanoa esimerkiksi: ”Valitettavasti ei ole nyt tavoitettavissa, voisiko hän soittaa teille myöhemmin?”
Jos muistan oikein, puhelimeen vastaamista ja soittamista ihan harjoiteltiin kouluissa. Ja kyllä me opimmekin oikein hyviksi soittajiksi ja vastaajiksi. Niistä tavoista oli myöhemmin – ja on vieläkin – hyötyä. Puhelimesta tuli jo 1970-luvun alussa tuttu ja tarpeellinen ”työkaveri"; liike-elämän palveluksessa tarvitsin sitä päivittäin.
Sata vuotta siinä siis meni. Juuri kun koko kansa oli opetettu vastaamaan sivistyneesti ja ”oikein” puhelimeen, tuli uusi aika. Samojen entisten kuraisten, nykyisten asfaltoitujen teiden varsilla kulkivat taas koneet ja miehet. Nyt ei enää asennettu lisää kaapeleita, vaan aiemmin asennettuja purettiin pois. Linjojen tilalle nousi muutaman kilometrin välein korkeita torneja, joista tuijottaa iltojen ja öiden pimeyteen punaisia valoja. Ne tornit ovat puhelinliikenteen tukimastoja.
Kodeista ja työpaikoilta hävisivät pöydillä ja seinillä olleet puhelinkoneet. Sinne historian kaiken nielevään tynnyriin hävisivät myös käsitteet pika- ja salamapuhelu. Nehän olivatkin kalliita, harva niitä soitti. Sinne hävisivät kodeissa kuullut myös huudot ”isä tai äiti, matti tai maija, heti puhelimeen!” Tutut pirinät vaikenivat. Tilalle tuli pieniä, taskuun mahtuvia koneita, joista kuuluu mitä eriskummallisimpia soittoääniä ja joihin vastataan mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Joskus kuulin soivan kirkonkellojen, toisinaan taskussa livertää linnut. Minun puhelimeni soittaa ”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa”.
Samalla puhelimen käyttöön liittyen ilmaantui aivan uusia lauseita, joita ei kukaan tarvinnut eikä tuntenut ensimmäiseen sataan vuoteen: Missä minun puhelimeni on, onko kukaan nähnyt? Onkohan puhelimeni pudonnut?
Taskuihin mahtuvat ja joka paikassa mukana kulkevat puhelimet toivat myös uudet ja erilaiset tavat vastata puhelimeen. Edelleenkin soittaja voi esitellä itsensä, mutta nykyisin hän yleensä tietää kuka ”linjan toisessa päässä” vastaa. Enää ei juuri kysytä, onko matti tai maija tavattavissa? Kodeissa ei taideta vastata toisten puhelimiin, sen annetaan soida. Puhelimen haltija näkee, kuka on soittanut ja milloin.
Joskus puhelin soi juuri sellaisella hetkellä, kun toivoisi sen olevan hiljaa. Olin kerran suuren kauppaliikkeen pitkässä kassajonossa asettelemassa ostoksiani kassalla hihnalle, kun puhelimeni soi. Otin sen esille ja näin kuka soittaa. Arvasin soittajan nimen perusteella, että kyseessä on lähestyvien juhlapyhien seuroihin liittyvät aikataulut. Sillä kertaa vastasin aivan eri tavalla kuin joskus muinoin koulussa opetettiin ja kodeissa vastattiin. Soittajakin aloitti puhelun hyvin nykyaikaisella tavalla: ”Onko paha paikka, voitko puhua?” Vastasin soittajan kysymykseen myöntävästi: ”Hankala on ja ehkä vähän pahakin. Soitellaanko tunnin päästä uudelleen?”
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys