JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Pirpanaattori

16.4.2020 6.20

Juttua muokattu:

2.4. 16:20
2020040216202720200416062000

Paula-Maaria Itäniemi

Paula-Maaria Itäniemi

Hän on juu­ri täyt­tä­nyt kak­si vuot­ta.

Hän pe­ruut­taa aa­mul­la alas pa­ri­sän­gys­täm­me, jo­hon on yöl­lä taas köm­pi­nyt, ja on mat­kal­la leik­kei­hin jo en­nen kuin kan­ta­päät osu­vat lat­ti­aan. Hän pu­hua pul­put­taa dup­lo­laa­ti­kol­la et­sies­sään kei­nun ja uk­ke­lin sii­hen. "Äi­ti, au­ta", hän pyy­tää, ja kun uk­ke­li is­tuu kei­nus­sa, kuu­luu pai­no­kas "kii­tos­ss!"

"Puu­oo pa­na­na!" hän ko­men­taa, kun mik­ro ki­lah­taa, ja kii­pe­ää jo tuo­lil­leen odot­ta­maan, et­tä ba­naa­ni ja mus­ti­kat on saa­tu muus­sat­tua kau­ra­puu­ron jouk­koon. Hän lu­si­koi aa­mu­pa­laan­sa har­taas­ti, "Mam-mam!", ja lau­ta­sen tyh­jen­nyt­tyä kat­soo mi­nuun ve­to­a­vas­ti ja esit­tää tu­tun pyyn­nön.

Hän on kak­si­vuo­ti­as, ja yhä vie­lä he­kot­taa rie­mus­ta odot­ta­es­saan, et­tä pää­see rin­nal­le. Yhä vie­lä tyy­ty­väi­syys läik­kyy vä­lil­läm­me läm­pi­mä­nä, kun py­säh­dyn kii­tol­li­se­na ime­tys­het­keen. Jos­sain taus­tal­la vii­väh­tää aja­tus sii­tä, et­tä tä­mä­kin lie­nee pian ohi, sil­lä sil­loin täl­löin käy jo niin, et­tei hän mal­ta luo­pua lei­keis­tään, kun mi­nul­la oli­si ai­kaa is­tua. Hän pär­jäi­si jo il­man, mut­ta hyö­tyy äi­din­mai­dos­ta yh­tä pal­jon kuin ei­len­kin.

Hän on kak­si­vuo­ti­as, ja roik­kuu rai­vo­ten kiin­ni rei­des­sä­ni kuo­ries­sa­ni vii­mei­siä pe­ru­noi­ta nak­ki­keit­toon. Kun ku­mar­run nos­ta­maan hän­tä sy­liin, hän tem­paa it­sen­sä ir­ti ja heit­täy­tyy lat­ti­al­le kir­ku­en sel­kä kaa­rel­la. Mi­kään ei ole nyt hyvä, vaik­ka mi­kään ei var­si­nai­ses­ti ole huo­nos­ti­kaan. Is­tun tuo­liin odot­ta­maan, tar­jo­an vä­lil­lä sy­liä, ja vii­mein hän sii­hen kii­pe­ää nyyh­kyt­tä­en, ta­ker­tuu kau­laa­ni ja rau­ke­aa si­li­tyk­siin.

Hän juok­see keit­ti­ös­tä soh­val­le, soh­val­ta keit­ti­öön koi­ran­pen­tu pe­räs­sään hyp­pien. Hän kom­pas­tuu ja jää ki­kat­ta­maan lat­ti­al­le, koi­ran toi­nen tas­su pään­sä pääl­lä, kun­nes nou­see ja ral­li jat­kuu taas. Hän tart­tuu koi­raa kau­las­ta ja ru­tis­taa voi­mien­sa ta­kaa en­nen kuin eh­din vä­liin, mut­ta koi­ra ei edes äläh­dä, kään­tää vain pää­tään ja näyt­tää nau­ra­van.

Olen an­ta­mas­sa vä­li­pa­laa, kun tunk­kai­nen tuok­sah­dus lei­juu ne­nää­ni. Jaa­has, pyl­ly­pyy­kil­le en­sin! Kun las­ken hä­net al­taan reu­nal­ta ves­san lat­ti­al­le ja jään kie­tai­se­maan kak­ka­vaip­paa ka­saan, hän vii­pel­tää jo mat­koi­hin­sa. Mi­nuu­tin pääs­tä tu­len keit­ti­öön ja näen hä­net is­tu­mas­sa pöy­däl­lä pal­jai­ne pyl­lyi­neen, kah­den ka­nan­mu­nan rik­ko­nai­set kuo­ret vie­rel­lään, kel­tais­ta vel­liä häm­men­tä­en.

En ker­ta kaik­ki­aan eh­di kaik­ki­al­le. Sii­vo­an kol­mat­ta ker­taa lat­ti­al­ta ve­det, jot­ka hän on kaa­ta­nut koi­ran­ku­pis­ta. Sil­lä vä­lin hän on ve­tä­nyt hyl­lys­tä lat­ti­al­le kol­me eri kort­ti­pe­liä. Kun sii­vo­an nii­tä, keit­ti­ös­tä kuu­luu lo­ri­naa: sis­kon jät­tä­män me­hu­mu­kin si­säl­tö va­luu lat­ti­al­le.

Ei tule ai­ka pit­käk­si, huo­kaan. Vä­lil­lä pin­naa ki­ris­tää, kun pie­ni ter­miit­ti tun­tuu ole­van joka pai­kas­sa yh­tä ai­kaa. On­nek­si het­kit­täin taas on su­van­to­vai­hei­ta, jois­sa hän viih­tyy pit­kiä ai­ko­ja val­ta­van hie­nois­sa lei­keis­sään, yk­sin tai iso­sis­kon kans­sa.

Hän ra­kas­taa kau­pas­sa käy­mis­tä, mum­mo­laa ja soh­val­la pomp­pi­mis­ta. Hän pu­kee iso­sis­kon ku­ra­ta­kin ylö­sa­lai­sin yl­leen ja ve­tää jal­koi­hin­sa nel­jä nu­me­roa lii­an suu­ret juh­la­ken­gät: "Äi­ti, pi­la­le men­nään, toia tans­sa len­til­le!" Kun yri­tän vaih­taa it­se va­li­tut vaat­teet pa­rem­piin ul­koi­lu­ta­mi­nei­siin, hän huu­taa taas sel­kä kaa­rel­la: "Ei haua ulos!"

Myö­hem­min hän nu­kah­taa kai­na­loo­ni soh­val­la, en­kä minä vain raas­ki nous­ta, vaik­ka tie­dän, et­tä keit­ti­ös­sä tis­kit odot­ta­vat ja imu­roi­da­kin pi­täi­si. Hän on niin kau­nis, niin läm­min ja peh­moi­nen. Ja niin ko­vin vä­hän ai­kaa kak­si­vuo­ti­as.

Paula-MaariaItäniemi
35 vuotta, seitsemän lasta – yksi männyn juurelle lepoon laskettuna, kuusi lähellä, ilona ja tarkoituksena. Elän jyväskyläläisen kotiäidin ja omaishoitajan arkea, jonka keskeltä karkaan kuoroharjoituksiin. Siellä laulan itseni keveäksi väsymyksestä, huolista ja tarvitsevista katseista. Pari tärkeää tuntia, ja jaksan taas. Ja kun puoliso palaa töistä, sydämeni läikehtii kiitollisuudesta. Tässä on minun paikkani, jossa on hyvä olla. Minulle voi kirjoittaa: pauria.itaniemi@gmail.com.
16.6.2024

Jeesus sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’” Matt. 9:12–13

Viikon kysymys