Paula-Maaria Itäniemi
Paula-Maaria Itäniemi
Hän on juuri täyttänyt kaksi vuotta.
Hän peruuttaa aamulla alas parisängystämme, johon on yöllä taas kömpinyt, ja on matkalla leikkeihin jo ennen kuin kantapäät osuvat lattiaan. Hän puhua pulputtaa duplolaatikolla etsiessään keinun ja ukkelin siihen. "Äiti, auta", hän pyytää, ja kun ukkeli istuu keinussa, kuuluu painokas "kiitosss!"
"Puuoo panana!" hän komentaa, kun mikro kilahtaa, ja kiipeää jo tuolilleen odottamaan, että banaani ja mustikat on saatu muussattua kaurapuuron joukkoon. Hän lusikoi aamupalaansa hartaasti, "Mam-mam!", ja lautasen tyhjennyttyä katsoo minuun vetoavasti ja esittää tutun pyynnön.
Hän on kaksivuotias, ja yhä vielä hekottaa riemusta odottaessaan, että pääsee rinnalle. Yhä vielä tyytyväisyys läikkyy välillämme lämpimänä, kun pysähdyn kiitollisena imetyshetkeen. Jossain taustalla viivähtää ajatus siitä, että tämäkin lienee pian ohi, sillä silloin tällöin käy jo niin, ettei hän malta luopua leikeistään, kun minulla olisi aikaa istua. Hän pärjäisi jo ilman, mutta hyötyy äidinmaidosta yhtä paljon kuin eilenkin.
Hän on kaksivuotias, ja roikkuu raivoten kiinni reidessäni kuoriessani viimeisiä perunoita nakkikeittoon. Kun kumarrun nostamaan häntä syliin, hän tempaa itsensä irti ja heittäytyy lattialle kirkuen selkä kaarella. Mikään ei ole nyt hyvä, vaikka mikään ei varsinaisesti ole huonostikaan. Istun tuoliin odottamaan, tarjoan välillä syliä, ja viimein hän siihen kiipeää nyyhkyttäen, takertuu kaulaani ja raukeaa silityksiin.
Hän juoksee keittiöstä sohvalle, sohvalta keittiöön koiranpentu perässään hyppien. Hän kompastuu ja jää kikattamaan lattialle, koiran toinen tassu päänsä päällä, kunnes nousee ja ralli jatkuu taas. Hän tarttuu koiraa kaulasta ja rutistaa voimiensa takaa ennen kuin ehdin väliin, mutta koira ei edes älähdä, kääntää vain päätään ja näyttää nauravan.
Olen antamassa välipalaa, kun tunkkainen tuoksahdus leijuu nenääni. Jaahas, pyllypyykille ensin! Kun lasken hänet altaan reunalta vessan lattialle ja jään kietaisemaan kakkavaippaa kasaan, hän viipeltää jo matkoihinsa. Minuutin päästä tulen keittiöön ja näen hänet istumassa pöydällä paljaine pyllyineen, kahden kananmunan rikkonaiset kuoret vierellään, keltaista velliä hämmentäen.
En kerta kaikkiaan ehdi kaikkialle. Siivoan kolmatta kertaa lattialta vedet, jotka hän on kaatanut koirankupista. Sillä välin hän on vetänyt hyllystä lattialle kolme eri korttipeliä. Kun siivoan niitä, keittiöstä kuuluu lorinaa: siskon jättämän mehumukin sisältö valuu lattialle.
Ei tule aika pitkäksi, huokaan. Välillä pinnaa kiristää, kun pieni termiitti tuntuu olevan joka paikassa yhtä aikaa. Onneksi hetkittäin taas on suvantovaiheita, joissa hän viihtyy pitkiä aikoja valtavan hienoissa leikeissään, yksin tai isosiskon kanssa.
Hän rakastaa kaupassa käymistä, mummolaa ja sohvalla pomppimista. Hän pukee isosiskon kuratakin ylösalaisin ylleen ja vetää jalkoihinsa neljä numeroa liian suuret juhlakengät: "Äiti, pilale mennään, toia tanssa lentille!" Kun yritän vaihtaa itse valitut vaatteet parempiin ulkoilutamineisiin, hän huutaa taas selkä kaarella: "Ei haua ulos!"
Myöhemmin hän nukahtaa kainalooni sohvalla, enkä minä vain raaski nousta, vaikka tiedän, että keittiössä tiskit odottavat ja imuroidakin pitäisi. Hän on niin kaunis, niin lämmin ja pehmoinen. Ja niin kovin vähän aikaa kaksivuotias.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys