Tou­ko­kuun kol­man­te­na­tois­ta päi­vä­nä tänä vuon­na puo­li­so­ni on viet­tä­nyt puo­li elä­mään­sä kans­sa­ni. Mi­nul­la vas­taa­va päi­vä oli vii­me mar­ras­kuus­sa. Olin etu­kä­teen het­ken mie­li­joh­tees­ta las­ke­nut, mil­loin näin on, mut­ta ar­jen to­hi­nas­sa merk­ki­paa­lu li­vah­ti ohi huo­maa­mat­ta.

Mie­he­ni koh­dal­la olen pyr­ki­nyt pi­tä­mään tätä pa­rem­min mie­les­sä. Tal­vel­la suun­nit­te­lin, et­tä lait­tai­sim­me päi­vää seu­raa­va­na vii­kon­lop­pu­na lap­set hoi­toon ja te­ki­sim­me jo­tain mu­ka­vaa ihan kah­des­taan. Pik­ku­rui­nen vi­rus pis­ti kui­ten­kin nämä suun­ni­tel­mat uu­sik­si, kun las­ten­hoi­ta­jia ei noin vain ole­kaan saa­ta­vil­la. Täy­tyy siis ol­la luo­vem­pi etap­pia juh­lis­ta­es­sa.

Puo­li elä­mää kuu­los­taa pit­käl­tä ajal­ta. Lo­pul­ta kui­ten­kin on niin, et­tä nuo­re­na seu­rus­te­lun aloit­ta­nei­na ja var­sin pian avi­oi­tu­nei­na tu­lem­me viet­tä­mään yh­des­sä mo­nin­ker­tai­ses­ti enem­män ai­kaa kuin eros­sa, jos Ju­ma­la suo. Ru­kouk­sis­sa usein pyy­dän, et­tä Hän soi­si. Tun­tuu mah­dot­to­mal­ta aja­tel­la elä­mää, jos­sa tut­tu­a­kin tu­tum­pi kump­pa­ni ei kul­ki­si­kaan rin­nal­la.

Ys­tä­vä­pii­ris­sä ta­pah­tu­neet ki­pe­ät erot muis­tut­ta­vat, et­tei pa­ri­suh­det­ta voi pi­tää it­ses­tään­sel­vyy­te­nä. Sitä on hoi­det­ta­va pal­jon hel­lyy­del­lä ja ar­mol­li­suu­del­la, an­teek­si pyy­tä­en ja an­ta­en, yh­des­sä, sil­lä yk­sin ei voi kah­den ih­mi­sen suh­det­ta pe­las­taa. Myös ter­veyt­tä ja tur­val­li­suut­ta on lupa ru­koil­la, sil­lä jos­kus puo­li­so riis­te­tään rin­nal­ta sai­rau­den tai on­net­to­muu­den myö­tä niin var­hain, et­tä in­hi­mil­li­ses­ti kat­so­en kaik­ki jää kes­ken.

Var­mas­ti jo­kai­ses­sa pit­käs­sä pa­ri­suh­tees­sa tu­lee het­kiä, jois­sa ky­see­na­lais­taa koko suh­teen mie­lek­kyy­den. It­se muis­tan vuo­sien ta­kaa ti­lan­teen, jos­sa te­ra­peu­til­le­ni huo­kai­lin tus­kas­tu­nee­na, et­tä noin­ko­han mei­tä on edes toi­sil­lem­me tar­koi­tet­tu, niin työ­läs­tä tämä elä­mä tuon ih­mi­sen kans­sa tun­tuu ole­van. Te­ra­peut­ti ky­syi, mi­ten me ta­pa­sim­me.

Aloin ker­toa pit­kää ja pol­vei­le­vaa ta­ri­naa, jos­sa vi­lah­te­li mo­nen­lai­sia sat­tu­muk­sia. Kun eh­kä vii­det­tä ker­taa sa­noin “oi­ke­as­taan oli­si kuu­lu­nut”, ha­vah­duin: täs­sä ta­ri­nas­sa on niin mon­ta poik­ke­a­maa sii­tä, mi­ten asi­at oli­si nor­maa­lis­ti hoi­det­tu, et­tä mi­tään sat­tu­muk­sia ei ole­kaan. On ol­lut tai­vaan Isän käsi, joka on jär­jes­tel­lyt asi­oi­ta jo pit­kään en­nen kuin tiem­me koh­ta­si­vat. Mei­dät on ai­van var­mas­ti tar­koi­tet­tu koh­taa­maan, tart­tu­maan toi­si­am­me kä­des­tä. Kul­ke­maan tämä tie yh­des­sä, kan­ta­maan toi­si­am­me, tais­te­le­maan ja le­pää­mään yh­des­sä.

Muis­tan, mi­ten tu­tus­tu­mis­ta­ri­naam­me te­ra­peu­til­le ker­to­es­sa­ni hymy hii­pi huu­lil­le­ni. Ää­neen tuli peh­meyt­tä ja läm­pöä, sil­mät al­koi­vat lois­taa. Mie­les­sä vä­läh­te­li tuo­ki­o­ku­via vuo­si­kym­me­nen ta­kaa. Tur­hau­tu­mi­sen ja pet­ty­myk­sen tun­teet, sy­dä­men ym­pä­ril­le syn­ty­nyt hen­toi­nen jää­kuo­ri su­li­vat sii­nä het­kes­sä, kat­ke­rat kyy­ne­leet kui­vui­vat. Ti­lal­le tuli val­ta­va hel­lyys ja kii­tol­li­suus. Kun il­ta­päi­väl­lä ta­pa­sin puo­li­so­ni seu­raa­van ker­ran, ha­la­sin hän­tä lu­jas­ti ja ker­roin ko­ke­muk­ses­ta­ni. Se tai­si kos­ket­taa hän­tä­kin. Tah­to ra­kas­taa ja kun­ni­oit­taa uu­dis­tui taas ker­ran.

Mi­ten mon­ta ker­taa se on­kaan uu­dis­tu­nut sen jäl­keen­kin! Olen jos­kus sa­no­nut, et­tä pal­jon pa­rem­paa kuin nuo­ren rak­kau­den huu­ma on se, kun saa ra­kas­tua omaan puo­li­soon­sa uu­des­taan. Kun puo­li­so tu­lee ko­tiin odo­tet­tua ai­em­min tai kä­ve­lee kau­pun­gil­la luok­se­ni park­ki­pai­kan yli, pol­vet peh­me­ne­vät ja sy­dän al­kaa lyö­dä no­pe­am­min. Sii­nä sinä olet, jon­ka Ju­ma­la mi­nul­le an­toi! Kii­tos, ra­kas tai­vaal­li­nen Isä!