JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Rukouksin odotetut

13.3.2020 6.05

Juttua muokattu:

12.3. 17:11
2020031217115620200313060500

“Viu-viu-viu, huu­taa lans­si koh­ti Kuo­pi­o­ta. Saa lait­taa kä­siä ris­tiin. Meil­le syn­tyy kol­mas pik­ku­kes­ko­nen.” Fa­ce­book-muis­tot hel­mi­kuul­ta 2018 py­säyt­ti­vät muis­te­le­maan het­kiä, jol­loin elä­män ja kuo­le­man raja tun­tui ole­van ai­van lä­hel­lä, oman ke­ho­ni si­säl­lä. Jo­kai­nen tun­ti oli mer­ki­tyk­sel­li­nen, jo­kai­nen päi­vä suu­ren ilon ai­he.

Nel­jän vii­mei­sen ras­kau­te­ni ai­ka­na vie­tin vuo­de­le­vos­sa yh­teen­sä noin vii­si­kym­men­tä viik­koa, ja kol­me ker­taa saim­me pik­ku­kes­ko­sen. Kak­si ker­taa lo­ka­kui­nen las­ket­tu ai­ka vaih­tui hei­nä­kui­sek­si syn­ty­mä­päi­väk­si, kah­des­ti tou­ko­kuis­ta odot­ta­es­sa­ni mie­tin, vie­te­tään­kö meil­lä pian hau­ta­jai­sia vai ris­ti­äi­siä. Kaik­ki odo­tuk­set päät­tyi­vät on­nel­li­ses­ti, yk­si vau­vois­ta saa­pui maa­il­maan lo­pul­ta ai­van täy­si­ai­kai­se­na. Kol­me muu­ta haki al­ku­vauh­tia te­ho­hoi­dos­ta yli­o­pis­to­sai­raa­las­sa, mut­ta kes­ko­sar­jes­sa pää­sim­me hel­pol­la mo­neen ver­tais­per­hee­seen ver­rat­tu­na.

Ras­kau­sa­jat sen si­jaan ei­vät ol­leet help­po­ja. Alus­ta läh­tien tie­sim­me va­rau­tua pit­kään vuo­de­le­poon ja viik­ko­jen sai­raa­la-ai­kaan. Tar­vit­tiin jous­toa niin työ­nan­ta­jil­ta, lä­hi­pii­ril­tä kuin vi­ra­no­mais­ver­kos­tol­ta, jot­ta ison per­heen ar­ki saat­toi pyö­riä edes jol­lain ta­sol­la. Kun pelk­kä ruo­ka­pöy­dän pyyh­ki­mi­nen sai ai­kaan ki­vu­li­ai­ta su­pis­tuk­sia, äi­din osuu­dek­si ko­ti­töis­tä jäi lä­hin­nä työn­joh­ta­ja­na toi­mi­mi­nen. Lä­hei­syyt­tä ja huo­mi­o­ta lap­sil­le toki pys­tyin an­ta­maan, ja mon­ta lau­ta- ja kort­ti­pe­liä pe­lat­tiin­kin lat­ti­al­la soh­van edes­sä.

Kun­nes sit­ten ti­lan­ne pa­he­ni niin, et­tä tar­vit­tiin sai­raa­la­hoi­toa. Kah­den en­sim­mäi­sen kes­ko­sem­me syn­ty­es­sä asuim­me Tu­rus­sa, ja per­he pää­si mi­nua kat­so­maan osas­tol­le lä­hes päi­vit­täin. Tal­vel­la 2016 ja 2018 ti­lan­ne oli kui­ten­kin toi­nen: en­nen ras­kaus­vii­kon 32 täyt­ty­mis­tä ris­ki­o­dot­ta­jat hoi­de­taan yli­o­pis­to­sai­raa­las­sa, joka mi­nul­le tar­koit­ti viik­ko­ja 175 km pääs­sä ko­toa. On­nek­si vi­de­o­pu­he­lut ovat hal­pa ja help­po tapa pi­tää yh­teyt­tä per­hee­seen. Luin lap­sil­le il­ta­sa­dut ku­ten en­nen­kin, mut­ta en voi­nut ot­taa kai­na­loon tai si­li­tel­lä tuk­kaa. Ikä­vä oli kova.

Elä­mä ku­tis­tui yh­teen huo­nee­seen, sän­gys­tä sai nous­ta vain ves­saan. Päi­vä ryt­mit­tyi ate­ri­oi­den, ve­ri­ko­kei­den ja sy­dä­nää­ni­käy­rien ot­ta­mi­sen mu­kaan. Lää­kä­rit oli­vat ym­mäl­lään, sil­lä te­o­ri­as­sa ti­lan­ne py­syi var­sin va­kaa­na, mut­ta mi­nun his­to­ri­al­la­ni oli mah­do­ton­ta an­taa en­nus­tei­ta. Vä­lil­lä pu­hut­tiin ko­tiin­pää­sys­tä, ja sa­ma­na il­ta­na saat­toi­kin ol­la täy­si lää­ke­ar­se­naa­li käy­tös­sä.

Mit­ta­kaa­va vää­ris­tyi. Jos so­men ver­tais­ryh­mäs­sä joku ker­toi, et­tä ras­kaus­viik­ko­ja on 28, hän­tä tsem­pat­tiin, mi­ten ti­lan­ne on jo var­sin hyvä. Ki­lon pai­no­ar­vio oli suu­ren ilon ai­he ja puo­li­tois­ta­ki­loi­nen vau­va “hy­vän­ko­koi­nen”. Tie­sim­me, mi­ten mo­nin ta­voin lää­ke­tie­de voi aut­taa ja mi­ten tai­ta­via am­mat­ti­lai­sia Suo­mes­sa on käy­tet­tä­vis­sä. Sa­mal­la tun­sim­me myös ris­kit ja sen, mi­ten äk­kiä ti­lan­ne voi kään­tyä pää­la­el­leen, jos äi­tiin is­kee koh­tu­tu­leh­dus tai hau­ras pie­no­kai­nen saa syn­nyt­ty­ään jon­kun pö­pön. Nur­kan ta­ka­na hää­möt­tä­nyt ko­tiin­pää­sy vaih­tui jol­la­kin hau­ta­jais­val­mis­te­lui­hin.

Het­kit­täin is­ki tur­hau­tu­mi­nen. “Syn­tyi­si nyt, kyl­lä se jo sel­vi­ää!” huo­kai­sin it­ku kur­kus­sa mie­hel­le, ys­tä­vil­le, kä­ti­löil­le. Ja jat­koin heti pe­rään: “No ei tie­ten­kään, mut­ta en mei­naa jak­saa enää.” Ja sit­ten koit­ti se päi­vä, jol­loin am­bu­lans­si kii­ti jäl­leen koh­ti Kuo­pi­o­ta, mut­ta vau­val­la ei ol­lut­kaan kii­re. Ve­de­tön koh­tu oli kah­del­le ai­em­mal­le kes­ko­sel­lem­me ol­lut hen­gen­vaa­ral­li­nen paik­ka, ja mi­nun oli vai­kea luot­taa et­tä täl­lä ker­taa oli­si toi­sin. Kym­me­nen päi­vää ku­lui hi­taas­ti, ru­koi­lin et­tä vau­va sääs­tyi­si tu­leh­duk­sel­ta, et­tä syn­ny­tys käyn­nis­tyi­si, et­tä sai­sim­me ter­veen tai edes elä­vän lap­sen. It­kin lää­kä­reil­le, it­kin kä­ti­löil­le, it­kin lä­hei­sil­le, it­kin it­sek­se­ni.

Pyy­sin esi­ru­kouk­sia, ja ne kan­toi­vat. Kun maa­lis­kui­se­na il­ta­na ma­ka­sin leik­kaus­pöy­däl­lä ja kä­ti­löys­tä­vä­ni pi­te­li kiin­ni kä­des­tä­ni, olo­ni oli var­sin tyy­ni. Pe­lot­ta­va ja ras­kas odo­tu­sai­ka oli ta­ka­na, pian ta­pai­sin lap­se­ni. Kiuk­kui­nen par­ku ker­toi mi­nul­le, et­tä keuh­kot toi­mi­vat, ja ys­tä­vä­ni sa­noi hy­myil­len, et­tä tyt­tö on ai­van isän­sä nä­köi­nen. Pian hä­net tuo­tiin mi­nul­le näy­til­le mat­kal­la kes­ko­laan, ja kä­ti­lö vei en­sim­mäi­set äi­din­mai­to­ti­pat men­nes­sään.

Puo­len yön jäl­keen kes­ko­lan per­he­huo­nees­sa pi­din kät­tä­ni kes­kos­kaa­pin si­ni­va­los­sa kyl­pe­vän pie­no­kai­sen var­ta­lon pääl­lä. Sy­dä­men kii­tos­ru­kous oli vah­va ja kat­ke­a­ma­ton. Otin va­lo­ku­van ja kir­joi­tin so­mes­sa jän­nit­tä­vil­le tie­don: “Pie­ni ih­me 1630 g rv 30+2.”

Paula-MaariaItäniemi
35 vuotta, seitsemän lasta – yksi männyn juurelle lepoon laskettuna, kuusi lähellä, ilona ja tarkoituksena. Elän jyväskyläläisen kotiäidin ja omaishoitajan arkea, jonka keskeltä karkaan kuoroharjoituksiin. Siellä laulan itseni keveäksi väsymyksestä, huolista ja tarvitsevista katseista. Pari tärkeää tuntia, ja jaksan taas. Ja kun puoliso palaa töistä, sydämeni läikehtii kiitollisuudesta. Tässä on minun paikkani, jossa on hyvä olla. Minulle voi kirjoittaa: pauria.itaniemi@gmail.com.
23.5.2024

Armolahjoja on monenlaisia, mutta Henki on sama. Myös palvelutehtäviä on monenlaisia, mutta Herra on sama. 1. Kor. 12:4–5

Viikon kysymys