JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Sählykenttä keittiössä ja muita elämyksiä suurperheessä

8.10.2020 7.35

Juttua muokattu:

7.10. 13:24
2020100713244320201008073500

“Olen syn­ty­nyt si­sa­rus­sar­jaa­ni kah­dek­san­nek­si van­him­mak­si ja nel­jän­nek­si nuo­rim­mak­si lap­sek­si.” Näil­lä sa­noil­la olen jos­kus on­nis­tu­nut häm­men­tä­mään kuu­li­jaa, kun hän on yrit­tä­nyt pi­kai­ses­ti sel­vit­tää mon­ta­ko las­ta lap­suus­per­hees­sä­ni on. Vie­raal­le sil­lä nyt ei niin ole mer­ki­tys­tä, saa­ko tu­lok­sek­si yk­si­tois­ta vai kak­si­tois­ta. Joka ta­pauk­ses­sa ai­ka pal­jon enem­män kuin kuo­pus­sis­ko­ni syn­ty­mä­vuo­den kes­ki­ar­vo, 1,78 las­ta yh­tä nais­ta koh­ti.

Eroa suu­ren ja pie­nen per­heen ar­jes­sa lie­nee vai­kea hah­mot­taa kum­mas­ta­kaan suun­nas­ta. Lap­se­na kou­lu­ka­ve­rit saat­toi­vat ky­syä, mi­ten muis­tan kaik­kien si­sa­rus­te­ni ni­met. Se tun­tui ab­sur­dil­ta, sil­lä muis­tin­han hei­dän­kin kaik­kien ni­met. Toi­saal­ta it­sel­le­ni ko­ke­mus omas­ta huo­nees­ta tai päi­vit­täi­ses­tä yk­si­no­los­ta oli vie­ras. Kun mi­nua on pyy­det­ty ker­to­maan, mil­lais­ta suu­res­sa per­hees­sä on ol­lut kas­vaa, olen usein muis­tel­lut seu­raa­via asi­oi­ta.

Vel­je­ni oli­vat in­nok­kai­ta säh­lyn ja jää­kie­kon pe­laa­jia. Vii­mek­si mai­nit­tua he ei­vät on­nek­si har­ras­ta­neet si­sä­ti­lois­sa, mut­ta säh­ly­pal­lon kop­sah­te­lu sei­niin oli nor­maa­li ar­jen ää­ni. Meil­lä oli pit­kä­no­mai­nen keit­tiö, jon­ka mo­lem­mis­sa päis­sä oli ik­ku­na. Toi­sen ik­ku­nan al­la oli tis­ki­ko­ne, toi­ses­sa pääs­sä huo­net­ta taas ark­ku­pa­kas­tin. Vä­liin jäi eh­kä nel­jä met­riä pit­kä ja puo­li­tois­ta met­riä le­veä kais­ta­le va­paa­ta lat­ti­aa, ja sen vel­je­ni oli­vat omak­su­neet säh­ly­ken­täk­seen. Jos keit­ti­ön poik­ki ha­lu­si pu­jah­taa vaik­ka­pa ta­lon pää­dys­sä asu­van mum­mon luok­se, piti ol­la no­pea, et­tei pal­lo nap­sah­ta­nut ki­pe­äs­ti kyl­keen tai ta­ka­puo­leen. Jos­kus tai­si­vat vel­jet ihan jek­kuuk­sis­saan­kin lä­het­tää ke­vy­en ku­din sitä koh­ti, joka roh­ke­ni häi­ri­tä pe­lin tuok­si­naa.

Ih­meen vä­hän tämä har­ras­tus va­hin­koa sai ai­kaan. Pa­kas­ti­men ta­ka­na ole­van ik­ku­nan si­sem­pään la­siin oli jos­kus tul­lut hal­ke­a­ma, mut­ta muu­ta ei tain­nut sär­kyä. Per­hees­tä löy­tyy ni­me­no­maan maa­li­vah­te­ja, var­sin tai­ta­vi­a­kin. Lie­kö ta­ka­rai­vos­sa ty­kyt­tä­vä huo­li sii­tä, et­tä pa­hem­mat tu­hot voi­si­vat joh­taa lä­him­män har­joit­te­lu­pai­kan me­net­tä­mi­seen, ol­lut osal­li­se­na sii­nä. On pi­tä­nyt ol­la valp­paa­na nap­paa­maan kiin­ni kaik­ki ku­dit, myös ne jot­ka me­ne­vät ohi.

Jos­kus jo­tain meni rik­ki­kin. Eräs­tä ker­taa on myö­hem­min usein nau­ra­en muis­tel­tu. Iso­ve­li vip­pa­si pui­sen ra­ken­nus­pa­li­kan huo­neen poik­ki pie­nem­pään­sä koh­ti. Tar­koi­tus ei ol­lut sa­tut­taa, vaan eh­kä ni­me­no­maan kou­lia nuo­rem­man kop­paus­tai­to­ja, mut­ta it­se­suo­je­lu­vais­ton oh­jaa­ma­na pik­ku­ve­li väis­ti ja pa­lik­ka nap­sah­ti­kin ta­ka­na ol­leen ak­vaa­ri­on ylä­kul­maan. Ka­lo­jen pe­las­tu­so­pe­raa­ti­on ai­ka­na iso­ve­li ko­et­ti ko­vas­ti to­dis­tel­la, et­tei syy ol­lut hä­nen: “Tuo väis­ti!” No, va­hin­ko ei ol­lut suu­ri. Ak­vaa­rio oli muu­ten­kin pe­sun ja huol­lon tar­pees­sa, ja ka­lat­kin tai­si­vat sel­vi­tä ta­pah­tu­nees­ta il­man trau­mo­ja.

Jos­kus suu­res­sa per­hees­sä tun­tuu, et­tä on saa­ta­va ol­la ai­van rau­has­sa. Joku vi­hel­tää, toi­nen hoi­lot­taa, kol­mas ja nel­jäs ki­nas­te­le­vat ää­nek­kääs­ti, vii­des kar­juu, et­tä voit­te­ko ol­la het­ken hil­jaa. Meil­lä oli on­nek­si asun­to­vau­nu omas­sa pi­has­sa. Sin­ne li­vah­din usein kir­jan kans­sa. Las­kin kaik­ki ver­hot alas, jot­ta ku­kaan ei tie­täi­si et­tä olen siel­lä, ja kyl­mi­nä vuo­de­nai­koi­na hau­ta­sin it­se­ni peit­to­vuo­ren si­säl­le. Kos­ka kän­ny­köi­tä ei vie­lä ol­lut, oli ihan nor­maa­lia, et­tä joku oli ta­voit­ta­mat­to­mis­sa: ka­ve­rin luo­na, pyö­räi­le­mäs­sä tai met­sä­len­kil­lä. Niin­pä kuun­te­lin vau­nus­sa, mi­ten mi­nua huu­del­tiin – eh­kä tis­ki­ko­net­ta tyh­jen­tä­mään, eh­kä syö­mään, kuka tie­tää – kun­nes to­det­tiin, et­tä ei se tai­da ol­la ko­to­na. Jos­kus joku kävi ko­kei­le­mas­sa asun­to­vau­nun ovea, mut­ta olin lu­kin­nut sen si­sä­puo­lel­ta, ei­kä et­si­jä il­mei­ses­ti kos­kaan viit­si­nyt tar­kis­taa si­säl­lä, oli­ko avain pai­kal­laan ko­din il­moi­tus­tau­lul­la vai ei. Lu­ke­mat­to­mat iha­nat tun­nit vie­tin vau­nun rau­has­sa. Sii­tä joh­tu­nee, et­tä asun­to­vau­nut edus­ta­vat mi­nul­le edel­leen on­nen­het­kiä ja ren­tou­tu­mis­ta.

Ko­li­kon toi­nen puo­li oli se, et­tä lä­hes ai­na sai seu­raa sii­hen, mi­hin kai­pa­si. Meil­lä pe­lat­tiin pal­jon lau­ta­pe­le­jä tai jat­sia. Myös isän ke­hit­tä­mä vap­pu­pe­li, jal­ka­len­to­pal­lo, oli iki­suo­sik­ki. Olo­huo­neen mat­to ja­et­tiin kah­tia, kes­kel­le vi­ri­tel­tiin naru kah­den tuo­lin vä­liin, ja se­läl­lään maa­ten piti saa­da kol­mel­la kos­ke­tuk­sel­la pot­kais­tua il­ma­pal­lo na­run yli toi­sel­le puo­lel­le. Se ei kui­ten­kaan saa­nut men­nä ma­ton ra­jo­jen yli. Tämä peli ko­et­te­li niin nau­ru­her­mo­ja kuin vat­sa­li­hak­si­a­kin, ja ym­pä­ril­lä oli ai­na kat­so­jia odot­ta­mas­sa, kuka pää­see seu­raa­vak­si haas­ta­maan edel­li­sen erän voit­ta­jan.

Iha­nat muis­tot ovat jää­neet myös yh­tei­sis­tä mu­si­soin­neis­ta. Iso­sis­ko is­tui pi­a­non ää­reen ja isä sekä mei­tä si­sa­ruk­sia ke­rään­tyi ym­pä­ril­le spon­taa­nik­si lau­lu­ryh­mäk­si. Muu­ta­ma ka­set­ti­kin näin ää­ni­tet­tiin, sekä oman per­heen et­tä iso­äi­tien ilok­si.

Idyl­li­nen­kin kuva oli­si kai­kes­ta help­po maa­la­ta, mut­ta to­sie­lä­mä on va­lon ja var­jon leik­kiä. Usei­den ys­tä­vien kans­sa suur­per­he­ar­jes­ta pu­hu­es­sa on löy­ty­nyt sa­man­kal­tai­sia ko­ke­muk­sia sii­tä, mi­ten ih­mis­suh­teet muo­vau­tu­vat per­hei­den si­säl­lä. Ai­van ku­ten luon­nos­sa, au­rin­gon kier­ty­es­sä aa­mus­ta il­taan var­jot siir­ty­vät ja valo he­rää­kin yh­täk­kiä siel­lä, mis­sä äs­ken oli pi­me­ää. Ne, jot­ka ei­vät lap­se­na tul­leet toi­meen kes­ke­nään, voi­vat ai­kui­se­na löy­tää odot­ta­mat­to­man pal­jon yh­teis­tä. Toi­sil­le taas ikä tuo mu­ka­naan ryp­py­jä kas­vo­jen li­säk­si myös koh­taa­mi­siin.

It­sel­le­ni suu­ri si­sa­rus­sar­ja on ol­lut yk­si elä­män mer­kit­tä­vim­mis­tä tur­va­ver­kois­ta. Ne nä­ky­mät­tö­mät säi­keet, jot­ka per­heen­jä­sen­ten vä­lil­lä kul­ke­vat, ovat ih­meen vah­vo­ja. Nii­den va­raan voi pu­do­ta, ja ne pon­naut­ta­vat ta­kai­sin pys­tyyn kuin tram­po­lii­nin mat­to. Ja jää­vät edel­leen pai­koil­leen luo­den tie­toi­suu­den sii­tä, et­tä mitä ta­pah­tuu­kin, em­me ole yk­sin.

Jos ei mi­tään muu­ta, niin ai­na­kin tie­tää mo­nen ih­mi­sen toi­vo­van pelk­kää hy­vää. Lait­ta­van kä­siä ris­tiin ja pyy­tä­vän rat­kai­su­ja nii­hin asi­oi­hin, jot­ka it­seä ra­sit­ta­vat. Elä­män lah­jo­ja, Ju­ma­lan lah­jo­ja he kaik­ki ovat. Si­sa­ruk­set, hei­dän puo­li­son­sa ja lap­sen­sa. En­kä yh­tä­kään an­tai­si pois.

Paula-MaariaItäniemi
35 vuotta, seitsemän lasta – yksi männyn juurelle lepoon laskettuna, kuusi lähellä, ilona ja tarkoituksena. Elän jyväskyläläisen kotiäidin ja omaishoitajan arkea, jonka keskeltä karkaan kuoroharjoituksiin. Siellä laulan itseni keveäksi väsymyksestä, huolista ja tarvitsevista katseista. Pari tärkeää tuntia, ja jaksan taas. Ja kun puoliso palaa töistä, sydämeni läikehtii kiitollisuudesta. Tässä on minun paikkani, jossa on hyvä olla. Minulle voi kirjoittaa: pauria.itaniemi@gmail.com.
25.4.2024

Jeesus sanoo: ”Minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.” Joh. 16:22

Viikon kysymys