Jos oli­sin voi­nut toi­voa, oli­sin toi­vo­nut it­sel­le­ni sä­vel­tä­mi­sen lah­jan. Jos oli­sin sä­vel­tä­jä, oli­sin eh­kä erit­täin tyy­ty­väi­nen maal­li­seen elä­mää­ni. Luul­ta­vas­ti nou­si­sin hy­vil­lä mie­lin joka aa­mu ot­ta­maan vas­taan uu­den päi­vän. Vai oli­si­ko­han mi­nus­ta tul­lut am­mat­ti­ni ja tai­pu­mus­te­ni myö­tä bo­hee­mi puo­lil­le päi­vin nuk­ku­ja, il­ta­kuk­ku­ja? Oli­sin­ko­han jou­tu­nut to­te­a­maan, et­tä luo­vuus ju­mit­taa aa­mu­päi­väl­lä yh­teen­tois­ta as­ti, ja se ai­ka päi­väs­tä kuu­luu ins­pi­raa­ti­on ruok­ki­mi­seen, toi­sin sa­no­en esi­mer­kik­si ul­ko­na liik­ku­mi­seen, kir­jo­jen se­lai­luun ja mu­sii­kin kuun­te­le­mi­seen?

Oli­sin on­nel­li­nen. Vaik­ka pää­ni si­säs­sä ei he­li­si­si­kään me­lo­di­oi­ta tai eri­vä­ri­sis­sä sä­vel­la­jeis­sa kul­ke­via te­os­ten al­ku­ja, tu­li­si huu­lil­ta­ni ai­na joku me­lo­dia ulos, kun hy­räi­li­sin. Tai kun lait­tai­sin kä­te­ni pi­a­non kos­ket­ti­mil­le, al­kai­si kuu­lua ai­van eri­tyi­siä soin­tu­ja. Se oli­si ih­meel­lis­tä. Elä­mä oli­si ih­meel­lis­tä.

Eh­kä vii­meis­tään yh­dek­sän ai­kaan he­rää­mi­nen oli­si kui­ten­kin asi­al­lis­ta. Puo­li­so­ni oli­si ol­lut jo pit­kän aa­mun töis­sä. Täy­tyi­si­hän jon­kun tuo­da ra­haa per­hee­seen, jot­ta toi­nen ai­kui­sis­ta voi­si vain sä­vel­lel­lä. Lap­set oli­si­vat jo muut­ta­neet pois ko­toa. Oli­si hil­jai­suut­ta ja rau­haa. Ke­nen­kään ei tar­vit­si­si sa­noa lap­sil­le: ”Hys­s­ss! Ei saa soit­taa, ei saa lau­laa, ei saa huu­taa, ei saa juos­ta por­tais­sa! Äi­ti tar­vit­see sä­vel­lys­rau­han!”

Kel­lo oli­si siis yh­dek­sän aa­mul­la. Oli­si kirk­kaan kuu­la­kas syy­saa­mu. Mi­nul­le kaik­kein rak­kain­ta kaik­ki sii­nä – kirk­kaus, kuu­lak­kuus, syk­sy. Keit­täi­sin kah­vin, ot­tai­sin kah­vi­ku­pin mu­kaan kir­jas­too­ni ja me­ni­sin tut­ki­maan, mitä V. A. Kos­ken­nie­mi, tuo lau­lu­mu­sii­kin sä­vel­tä­jien in­noit­ta­ja, on kir­joit­ta­nut syk­sys­tä. ”…Vii­leä on­ni sun ohi­moil­la­si asuu, syy­söi­den on­ni. Kat­so, on ylit­se su­vis­ten kent­täis kuo­le­ma käy­nyt. Pois­sa on va­loi­sat yöt ja täh­kät on vii­ka­te vie­nyt…” Tämä runo soi niin su­rul­li­sen kau­nii­na Toi­vo Kuu­lan yk­sin­lau­lus­sa. Ku­ten runo Van­ha syys­lau­lu hä­nen toi­ses­sa lau­lus­saan: ”Osan nuo­ruu­des­tam­me hau­ta­han joka syk­sy­hän sen­tään viem­me…” Mikä on tuo suru, joka syk­syyn liit­tyy, ih­met­te­li­sin sii­nä. Unoh­tai­sin syk­syn kirk­kau­den ja huo­mai­sin jos­ta­kin Kos­ken­nie­men ru­nos­ta sa­na­tar­kan viit­tauk­sen syk­syn ja kuo­le­man vä­li­seen yh­tey­teen. Syk­sy on kuo­le­man me­ta­fo­ra.

Syk­syn ja kuo­le­man yh­teys ei mi­nua la­maan­nut­tai­si ei­kä lan­nis­tai­si. Oli­sin­han sä­vel­tä­jä­nä unel­ma­työs­sä­ni ja on­nel­li­nen, ku­ten jo ker­roin. Jat­kai­sin Kos­ken­nie­men ru­no­jen tut­ki­mis­ta. Huo­mai­sin, et­tä mo­net ru­not ovat tut­tu­jen lau­lu­jen sa­noi­na. Vä­lil­lä pi­täi­si vain goog­lail­la me­ne­mään ja et­siä li­sää tie­toa. Si­be­lius, Kuu­la, Kil­pi­nen ja mo­net muut sä­vel­tä­jät ovat saa­neet in­noi­tuk­sen­sa Kos­ken­nie­men ru­nois­ta. Se ei mi­nua säi­käyt­täi­si. Mi­nä­kin voi­sin sy­tyt­tää si­säi­sen si­ka­ri­ni, ve­tää ot­sa­ni sy­viin ryp­pyi­hin ja löy­tää ins­pi­raa­ti­o­ru­no­ni ru­no­kir­jan kel­las­tu­neil­ta si­vuil­ta. Ja minä löy­täi­sin­kin sen! Kas täs­sä:

LAU­LA MUL­LE LAU­LUT NUO­RUU­TE­NI

Lau­la mul­le lau­lut nuo­ruu­te­ni,

yö kun nou­see yli kat­to­jen,

yli kai­ken kal­li­hin, mi meni

ka­tu­ki­viin kui­viin vuo­ta­en.

Lau­la päi­vän va­los­ta, mi hai­puu

yk­si­näis­ten lyh­tyin lois­to­hon,

lau­la vä­sy­ne­hen rin­nan kai­puu

va­loon, joka ker­ran ol­lut on!

Mi­ten su­rul­li­sek­si tu­li­sin­kaan! Pai­nai­sin ru­no­kir­jan rin­taa­ni vas­ten, is­tui­sin pi­a­non pen­kil­le ja va­roi­sin, et­tei kah­vi kaa­du pi­a­non si­sään. Kat­se­li­sin va­lo­ku­via, jot­ka ovat sei­näl­lä pi­a­non ylä­puo­lel­la ja pi­a­non pääl­lä. Ku­via per­hees­tä. Kat­se­li­sin pi­a­nos­ta hei­jas­tu­vaa sel­kä­ni ta­ka­na ole­vaa nä­ky­mää. Hei­jas­tuk­ses­sa nä­kyi­si ik­ku­na-auk­ko­ja ja niis­tä pui­den rus­kan­sä­vyi­siä lat­vuk­sia ja si­nis­tä tai­vas­ta. Tu­li­si­ko lau­lus­ta­ni kuu­lak­kaan kir­kas vai hai­ke­an kai­pai­le­va jo­hon­kin men­nee­seen, joka ei tule enää ta­kai­sin? Eh­kä sii­tä tu­li­si mo­lem­pia, kos­ka ru­nos­sa toi­vo­taan, et­tä ”lau­la mul­le lau­lut nuo­ruu­te­ni”.

Kir­joit­tai­sin lau­lu­ni fis-mol­liin.

On il­ta ja kynt­ti­lä on pa­la­nut lop­puun. He­rään unes­ta­ni. Olen­ko­han on­nel­li­nen?