JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

"Söin, annoin pikkusiskolleni, ja hänkin söi"

Nykyiset blogit
30.5.2023 6.00

Juttua muokattu:

30.5. 12:07
2023053012072920230530060000

Mark­ku Ka­mu­la

Uu­sin­ta Päi­vä­mies­tä lu­kies­sa­ni nou­si mie­lee­ni muis­to lap­suu­des­ta­ni. Olen ker­to­nut sii­tä jos­kus pu­hees­sa­ni, mut­ta ajat­te­lin kui­ten­kin kir­joit­taa sii­tä, kun ai­he on ajan­koh­tai­nen.

Ko­to­nam­me oli huo­ne, jota kut­sut­tiin yk­sin­ker­tai­ses­ti va­ras­tok­si. Siel­lä oli yh­del­lä sei­näl­lä hyl­lyt täyn­nä kai­ken­lais­ta rom­pet­ta ja toi­sel­la sei­näl­lä isän ja äi­din na­vet­ta­vaat­tei­ta ja koko per­heen ul­ko­työ­vaat­tei­ta nau­la­kos­sa. Vaa­te­nau­la­kon pääl­lä oli hyl­ly – tai­det­tiin sa­noa sitä lak­ki­hyl­lyk­si – ja vaat­tei­den alus­ta täyn­nä ku­mi­saap­pai­ta ja mui­ta ken­kiä.

Ker­ran ke­sä­lo­ma­päi­vä­nä huo­ma­sin tuos­sa lak­ki­hyl­lys­sä avaa­mat­to­man kark­ki­laa­ti­kon. Voi ol­la, et­tä muis­ti­ni pät­kii täs­sä koh­taa, mut­ta muis­te­len sen ol­leen Pec­tus-kark­kia. Siis tä­män päi­vän nuo­ri­so­ba­ro­met­reis­sä mi­tat­tu­na tus­kin ai­van hit­ti­tuo­te, mut­ta sil­loin elet­tiin­kin vuot­ta 1981 ja kar­kit oli­vat vä­hän har­vi­nai­sem­pia herk­ku­ja kuin ny­ky­ään, ai­na­kin meil­lä. Enem­piä miet­ti­mät­tä otin ra­si­an hal­tuu­ni ja li­vah­din va­ras­ton oves­ta ulos naut­ti­maan saa­liis­ta­ni. Hain seu­raa­ni pik­ku­sis­ko­ni ja esit­te­lin löy­tö­ni hä­nel­le. En muis­ta, ker­roin­ko, mis­tä olen kar­kit saa­nut, mut­ta asi­ayh­teyk­sis­tä voin pää­tel­lä, et­tä ker­roin. Luul­ta­vas­ti ker­roin ja van­no­tin, et­tä hän ei saa pal­jas­taa, et­tä kark­ke­ja ei ole han­kit­tu lail­li­sin kei­noin. Ei­kä hän kos­kaan ker­to­nut­kaan.

Sii­nä kävi niin, et­tä minä söin, an­noin pik­ku­sis­kol­le­ni, ja hän­kin söi. Meil­lä oli mu­ka­vaa, ja ra­sia tyh­je­ni. Tyh­jen­ty­neen ra­si­an kans­sa maha oli ma­ke­aa täyn­nä, mut­ta mie­les­sä mul­jah­ti tyh­jän ra­si­an kal­tai­nen olo. Val­ju, ont­to ja pa­han­ma­kui­nen. Mitä tu­li­kaan teh­tyä?

Oloa ei pa­ran­ta­nut lain­kaan se, et­tä heti koh­ta äi­ti al­koi ky­sel­lä lak­ki­hyl­lyyn unoh­ta­man­sa ra­si­an pe­rään. On­ko ku­kaan näh­nyt? Ei ole, vas­ta­si­vat kaik­ki re­hel­li­ses­ti. No on­ko Mark­ku näh­nyt? En ole, va­leh­te­lin, ja veri tun­tui pa­ke­ne­van kas­voil­ta­ni. Kään­nyin ja läh­din muka huo­let­to­ma­na si­mu­loi­maan moot­to­ri­pyö­rää. Sii­nä lei­kis­sä lai­toin vii­li­pur­kis­ta teh­ty­jä sui­ka­lei­ta pyyk­ki­po­jil­la pol­ku­pyö­rän etu- ja ta­ka­haa­ruk­kaan rä­pä­teik­si ja kiih­dyt­te­lin. Mu­ka­vaa mu­ri­naa sii­tä sai, kun rä­pät­te­jä lait­toi tar­peek­si. Sii­nä se päi­vä vie­räh­ti, äi­tiä kar­tel­les­sa.

Seu­raa­va yö oli vai­kea. Tie­sin ole­va­ni va­ras ja va­leh­te­li­ja. Tie­sin pet­tä­nee­ni mi­nul­le tär­keim­män ja rak­kaim­man ih­mi­sen. Tun­sin Ju­ma­lan­kin kat­so­van mi­nua ol­ka­pään­sä yli. Hä­tä­ni oli suu­ri. Laa­din tar­kan suun­ni­tel­man, jon­ka mu­kaan pää­tin kor­ja­ta asi­a­ni, ja sain sit­ten nu­kut­tua.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä sa­noin läh­te­vä­ni käy­mään ky­läl­lä. Otin si­ni­sen, iso­vel­jel­tä pe­ri­mä­ni tan­ko­pyö­rän, ja läh­din pol­ke­maan. Ta­voi­te­ai­ka­ni ky­läl­lä käy­des­sä oli pol­kea sekä meno- et­tä tu­lo­mat­ka kah­teen­kym­me­neen mi­nuut­tiin. Kol­me­kym­men­tä sii­nä tah­toi men­nä. Yk­si­tois­ta ki­lo­met­riä hur­jaa sot­ke­mis­ta vaih­teet­to­mal­la pyö­räl­lä ei ol­lut kui­ten­kaan sii­hen maa­il­ma­nai­kaan mi­kään jut­tu – par­haa­na päi­vä­nä kä­vin kol­me­kin ker­taa ky­läl­lä. Jo­ten ky­läl­lä käy­mi­ses­sä ei äi­ti ei­kä ku­kaan muu­kaan ha­vain­nut mi­tään eri­kois­ta.

Pyö­räi­lin suo­raan K-kaup­paan ja kä­vin os­ta­mas­sa täs­mäl­leen oi­ke­an­lai­sen ra­si­an Pec­tus-ka­ra­mel­le­ja. Eh­kä mi­nul­la oli ra­haa, eh­kä ei – saa­toin­pa os­taa kar­kit hä­dän het­kel­lä isän ti­lil­le. Tu­tut tä­dit kyl­lä ruu­ka­si­vat myy­dä ky­se­le­mät­tä.

Pyö­räi­lin sa­man tien ko­tiin. Ko­to­na hiip­pai­lin ke­nen­kään huo­maa­mat­ta va­ras­toon, pu­do­tin Pec­tus-ra­si­an ku­mi­saap­paa­see­ni ja pois­tuin mui­na mie­hi­nä pir­tin puo­lel­le. Sit­ten ko­e­tin ol­la mui­na mie­hi­nä niin kuin en oli­si­kaan. Ajat­te­lin, et­tä tur­hien epäi­lys­ten häl­ven­tä­mi­sek­si kan­nat­taa ku­lut­taa ai­kaa tun­ti tai pari. Sit­ten tein seu­raa­van siir­ron.

Me­nin va­ras­toon, ve­din saap­paan jal­kaan, otin rut­taan­tu­neen ra­si­an saap­paas­ta ja in­nos­tu­nut­ta löy­tä­jää näy­tel­len rien­sin äi­din luo ker­to­maan ilou­u­tis­ta. Ka­don­nut on löy­ty­nyt! Se oli pu­don­nut mi­nun saap­paa­see­ni! Äi­ti ot­ti ra­si­an vas­taan tyy­ty­väi­se­nä sen ih­meem­min ky­se­le­mät­tä, ja asia piti ol­la täl­lä lop­puun kä­si­tel­ty. Mut­ta kun ei ol­lut.

Seu­raa­va yö oli edel­lis­tä­kin vai­ke­am­pi. En ol­lut enää pel­käs­tään va­ras ja va­leh­te­li­ja vaan myös juo­nit­te­li­ja. Nyt olin pet­tä­nyt äi­din jo kah­teen ker­taan, ja tun­tui, et­tä Tai­vaan Isä on kään­tä­mäs­sä kas­von­sa mi­nus­ta pois päin. Nuk­ku­mi­ses­ta ei mei­nan­nut tul­la yh­tään mi­tään; pel­kä­sin to­sis­sa­ni, mi­hin olen tätä ra­taa jou­tu­mas­sa. En muis­ta, ru­koi­lin­ko, mut­ta tein taas uu­sia suun­ni­tel­mia. Tie­sin, et­tä nii­den to­teut­ta­mi­nen on pal­jon ko­vem­man työn ta­ka­na kuin ajaa 33 km/h:n kes­ki­no­peu­del­la vaih­teet­to­mal­la pyö­räl­lä ky­läl­le.

Aa­mu­päi­väl­lä, kun äi­ti oli tul­lut na­ve­tas­ta, kyt­tä­sin ti­lai­suut­ta, jos­sa sai­sin ol­la hä­nen kans­saan kah­des­taan. Hen­keä ah­dis­ti, ja ajat­te­lin mon­ta ker­taa heit­tää koko suun­ni­tel­man ro­mu­kop­paan. Mut­ta vie­lä enem­män kuin suun­ni­tel­man to­teut­ta­mis­ta pel­kä­sin sen hyl­kää­mis­tä.

Lo­pul­ta ti­lai­suus tuli, ja pää­sin ai­van äi­din lä­hel­le. Aloi­tin jär­jet­tö­män ta­ri­na­ni sel­vi­tyk­sen ja sain pu­ret­tua sen jo­ten­kin ym­mär­ret­tä­väs­ti äi­dil­le. Sit­ten ky­syin hä­täi­ses­ti, et­tä saan­ko an­teek­si. Äi­ti nap­pa­si mi­nut lu­jaan ja peh­me­ään sy­lei­lyyn ja sa­noi, et­tä saan an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Oli har­vi­nais­ta, et­tä äi­ti ha­la­si. Se ei ol­lut ta­pa­na, mut­ta tun­tui hy­väl­tä! Ja se an­teek­si saa­mi­nen vas­ta hy­väl­tä tun­tui­kin! Tai­vaan Isä­kään ei tun­tu­nut pe­lot­ta­val­ta, vaan ihan sil­tä, et­tä hän se oli tsem­pan­nut mi­nut to­teut­ta­maan tä­män vii­mei­sim­män suun­ni­tel­man.

Sinä päi­vä­nä vii­li­pur­kis­ta teh­dyt rä­pä­tit soi­vat pyö­rän pin­no­ja vas­ten ai­van kuin moot­to­ri­pyö­räs­sä oli­si ol­lut pyt­ty­jä vä­hin­tään kak­si mo­lem­min puo­lin loh­koa.

MarkkuKamula
Vartuin ison perheen keskellä Pohjois-Pohjanmaalla ja olen päätynyt ison perheen isäksi Päijät-Hämeeseen. Koen kainuulaisen mentaliteetin omakseni – Nälkämaan laulu sykähdyttää aina. Vapaa-aikaani vietän mieluiten lueskellen tai mökillä ja kotipihalla puuhastellen. Kirves, lapio, talikko ja harava sopivat käsiini hyvin. Kalastusta ja metsästystä harrastan kevyesti. Toimeentuloni hankin toimitusjohtajana rakennusalalla. Voit halutessasi antaa palautetta teksteistäni osoitteeseen markku.kamula@gmail.com.
19.7.2024

Herra on kuningas! Riemuitkoon maa, iloitkoot meren saaret ja rannat! Pilvi ja pimeys ympäröi häntä, hänen istuintaan kannattavat vanhurskaus ja oikeus. Ps. 97:1–2

Viikon kysymys