JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Tu­ki­hen­ki­löi­tä

Nykyiset blogit
11.10.2021 8.35

Juttua muokattu:

11.10. 08:47
2021101108470220211011083500

Elä­mäs­sä on toi­si­naan het­kiä, jol­loin elä­män­ti­lan­ne muut­tuu het­kel­li­ses­ti tai lo­pul­li­ses­ti. Jos­kus muu­tos on ha­lut­tu, toi­si­naan pa­kon sa­ne­le­ma. Mie­lee­ni muis­tuu pari ti­lan­net­ta omas­ta nuo­ruu­des­ta­ni.

Asuim­me lä­hes erä­maan reu­nal­la. Kou­lus­sa kul­jet­tiin pos­ti­au­tol­la. Omaa au­toa ei ol­lut, jo­ten elin­pii­ri oli maan­tie­teel­li­ses­ti mel­ko sup­pea. Ra­jat mää­räy­tyi­vät sen mu­kaan, kuin­ka kau­as jak­soi pyö­räl­lä pol­kea.

Kou­lu su­jui hy­vin. Siel­lä oli myös ka­ve­rei­ta. Olin hy­vin sel­vil­lä, mitä ym­pä­ril­lä, Suo­mes­sa tai muu­al­la­kin ta­pah­tuu, mut­ta so­si­aa­li­set kon­tak­tit oman per­heen ul­ko­puo­lel­le oli­vat vä­häi­siä. Niin­pä olin hy­vin ujo. Eh­kä van­hem­mat oli­vat asi­as­ta hie­man huo­lis­saan. Kek­sit­tiin, et­tä lai­te­taan poi­ka Tuk­hol­maan ke­sä­töi­hin op­pi­maan ja saa­maan it­se­luot­ta­mus­ta. Ra­han­tu­lo­kaan ei ol­lut pa­hit­teek­si.

Ys­tä­vien ja su­ku­lais­ten avul­la Tuk­hol­maan meno on­nis­tui hy­vin. Mat­ka al­koi trak­to­ril­la naa­pu­riin. Siel­tä naa­pu­rin kyy­dis­sä au­tol­la kir­kol­le. Kir­kol­ta lin­ja-au­tol­la Ou­luun. Ou­lus­ta ju­nal­la Naan­ta­liin. Siel­tä lai­val­la Tuk­hol­maan. Pe­ril­lä oli­vat­kin Sirk­ka ja Sa­ka­ri mi­nua jo odot­ta­mas­sa.

Pää­sin heil­le asu­maan. En muis­ta, pi­ti­kö mi­nun mak­saa vuok­raa, ai­na­kin se oli hy­vin ni­mel­li­nen. Tär­kein teh­tä­vä oli pi­tää Sir­kan ku­kat hen­gis­sä, kun isän­tä­vä­ki oli ke­sä­lo­mal­la Suo­mes­sa. Sa­ka­rin avul­la löy­tyi työ­paik­ka mei­je­ris­tä.

Olin aluk­si hy­vin jän­nit­ty­nyt uu­des­sa ym­pä­ris­tös­sä. Tun­tui, et­tei ni­me­ä­kään osaa sa­noa. Mut­ta pian jän­ni­tys lau­ke­si ja työ al­koi su­jua. Ai­van mah­ta­val­ta tun­tui liik­ku­mi­sen va­paus, kun opin käyt­tä­mään met­roa ja lä­hi­ju­nia. Kie­li­tai­to­kin al­koi kart­tua. Ker­ran odot­te­lin ju­naa Brom­man ase­mal­la. Sii­hen tuli ryh­mä, joka ky­syi en­sin: “Do you speak Eng­lish?” Vas­ta­sin “Yes.” Sit­ten he ky­syi­vät, me­nee­kö tämä juna kes­kus­taan. Vas­ta­sin “Yes.”

Tuk­hol­mas­sa oli va­ki­tuis­ten asuk­kai­den li­säk­si pal­jon ke­sä­työn­te­ki­jöi­tä. He ot­ti­vat avo­sy­lin mu­kaan kaik­keen toi­min­taan. Toi­min­taa oli lä­hes joka il­lal­le. Joi­den­kin sil­lois­ten nuor­ten kans­sa olen ol­lut vie­lä­kin te­ke­mi­sis­sä. Jos tuli va­paa­il­ta, yri­tin kuun­nel­la Sa­ka­rin su­vi­seu­rois­sa ää­nit­tä­miä pu­hei­ta. Usein kui­ten­kin kävi niin, et­tä nu­kah­din. He­rä­sin ke­lan lo­put­tua nau­han pään räp­sy­tyk­seen.

Olin ker­ran tu­los­sa myö­hään bus­sil­la asun­nol­le. Vie­ree­ni is­tui nuo­reh­ko mies ja ker­toi, et­tei hä­nel­lä ole seu­raa­va­na yö­nä paik­kaa min­ne men­nä. Voi­sin­ko minä ot­taa hä­net yök­si? Ko­to­na olin tot­tu­nut sii­hen, et­tä ky­sy­vä saa yö­si­jan, jo­ten mi­nä­hän lu­pa­sin. Kyl­lä vie­raan il­me kir­kas­tui, kun lai­toin soh­vaan pa­pe­ri­la­ka­nat. Sen ver­ran ju­tus­tel­tiin, et­tä hän oli tul­lut kau­kaa, eh­kä jos­tain Af­ri­kan kes­ki­vai­heil­ta.

Kun vie­ras meni ves­saan, mi­nuun is­ki pa­niik­ki: jos hän hyök­kää­kin kimp­puu­ni yöl­lä. Lai­toin lom­pa­kon ja kaik­ki mah­dol­li­set te­rä­a­seet tyy­nyn al­le. Vie­ras nuk­kui hy­vin koko yön. Minä en taas nuk­ku­nut ol­len­kaan. Aa­mul­la sit­ten erot­tiin py­sä­kil­lä ja toi­vo­tet­tiin toi­sil­lem­me hy­vää jat­koa.

Elä­mi­nen Tuk­hol­mas­sa tuli hal­vak­si. Mei­je­ris­sä sai juo­da mai­toa niin pal­jon kuin jak­soi. Kak­si ke­sää vie­tin Tuk­hol­mas­sa. Sii­tä ajas­ta on to­del­la hy­vät muis­tot.

Toi­nen läh­tö koh­ti uut­ta ja tun­te­ma­ton­ta oli opis­ke­lu­jen aloit­ta­mi­nen Hel­sin­gis­sä, suu­res­sa kau­pun­gis­sa. To­sin alus­sa Vii­kis­sä he­rä­sin aa­mui­sin tut­tuun ää­neen, kun lä­hi­pel­lol­ta kuu­lui niit­to­silp­pu­rin rak­su­tus.

Hel­sin­gis­tä­kin löy­tyi tu­ki­hen­ki­löi­tä. Var­mas­ti mo­net muis­ta­vat vie­lä­kin Pen­tin. Kun hän huo­ma­si uu­den tu­lok­kaan, hän lä­hes­tyi ky­se­le­mäl­lä, kuka olet ja mis­tä tu­let. Hä­nel­lä oli luon­tai­nen tai­to koh­da­ta ih­mi­siä. Rau­hal­li­sel­la ja jäy­häl­lä ole­muk­sel­laan hän vies­tit­ti tur­val­li­suut­ta. Tun­si heti it­sen­sä ter­ve­tul­leek­si uu­del­le paik­ka­kun­nal­le.

Olim­me jo aloit­ta­neet seu­rus­te­lun, kun koh­ta­sim­me Ma­tin ja An­ni­kin. He ”adop­toi­vat” mei­dät lap­sik­seen. He oli­vat van­ho­ja vii­pu­ri­lai­sia. Vie­lä­kin hy­myi­lyt­tää, kuin­ka eri­lai­sia he oli­vat luon­teel­taan. Mat­ti oli it­se rau­hal­li­suu­den pe­ri­ku­va, An­nik­ki taas oli kuin tuli ja lei­maus. Mo­net, mo­net ker­rat saim­me käy­dä heil­lä. Kar­ja­lais­ten herk­ku­jen li­säk­si saim­me kes­kus­tel­la niin ajal­lis­ta asi­ois­ta kuin us­ko­na­si­ois­ta­kin.

Ko­vas­ti toi­von, et­tä vie­lä­kin oli­si täl­lai­sia tu­ki­hen­ki­löi­tä. Var­sin­kin siel­lä, min­ne muu­te­taan opis­ke­lun tai työn mer­keis­sä. Hen­ki­löi­tä, joil­le ih­mis­ten koh­taa­mi­nen on luon­nol­lis­ta. Hen­ki­löi­tä, joil­la on sil­mää ha­vai­ta, jos joku kai­paa kes­kus­te­li­jaa.

Ny­ky­ään voi vies­ti­tel­lä pu­he­li­men ja so­men vä­li­tyk­sel­lä, mut­ta tar­ve koh­da­ta toi­nen ih­mi­nen ei lopu kos­kaan. It­se­ni tun­nen näis­sä koh­taa­mi­sis­sa ko­vin va­ja­vai­sek­si. Eh­kä ujous on taus­tal­la vie­lä­kin. Ei ole help­po lä­hes­tyä en­nes­tään tun­te­ma­ton­ta hen­ki­löä. Usein kes­kus­te­lun avaa­mi­nen jää te­ke­mät­tä, vaik­ka mie­li te­ki­si­kin.

PauliMäättä
Olen tuore eläkeläinen Kempeleestä. Puoliso löytyi Helsingistä. Lapsia saimme 11. Kesäisin työllistävät puutarhat kotona ja mökillä Savossa. Luonnettani kuvannee erään kurssin loppuarvostelu: aivan liian lempeä ja lauhkea, papillinen ote. Marjastamaan pitäisi ehtiä. Lukemista olen aina harrastanut. Joskus putkahtaa kirjoitelmia eri foorumeille. Nikkarointi kiinnostaa. Erityisesti jos keksii vanhalle esineelle uusia käyttömuotoja. paulimaatta2(at)gmail.com.
25.10.2021

Ku­nin­kait­ten­kin edes­sä ker­ron ar­kai­le­mat­ta si­nun lii­tos­ta­si. Ps. 119:46

Viikon kysymys