JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Uskallusta aitouteen

23.2.2022 9.45

Juttua muokattu:

23.2. 09:45
2022022309453820220223094500

Suvi Myl­ly­mä­ki


Us­ko­vais­ten vä­li­sis­sä kes­kus­te­luis­sa, alus­tuk­sis­sa ja pu­heen­vuo­rois­sa roh­kais­taan tun­nus­ta­maan oma us­ko avoi­mes­ti. Se ei ole kui­ten­kaan niin help­poa sit­ten ar­ke­na, mil­tä se saat­taa tun­tua us­ko­vais­ten kes­kel­lä is­tu­es­sa. Pe­lot­taa, mi­ten muut re­a­goi­vat, kun us­ko pal­jas­tuu.

Ison per­heen äi­ti­nä us­kon tun­nus­ta­mi­seen ei usein­kaan tar­vi­ta var­si­nais­ta sa­nal­lis­ta tun­nus­ta­mis­ta. Ul­ko­nä­kö tai pu­heis­sa esiin tul­lut las­ten lu­ku­mää­rä käy­vät sa­nat­to­mas­ta tun­nus­tuk­ses­ta.

Olen ko­ke­nut ti­lan­tei­ta, jois­sa kes­kus­te­lun lo­mas­sa us­ko­ni on sel­vin­nyt ja olen kes­kus­te­lu­kump­pa­nin kas­voil­ta lu­ke­nut vi­haa ja hal­vek­sun­taa. Esi­mer­kik­si työ­pai­kal­la, jos­sa ol­laan tii­viis­ti yh­teis­työs­sä, olen aja­tel­lut yrit­tä­vä­ni muut­taa ih­mis­ten kä­si­tys­tä us­ko­vai­sis­ta omal­la toi­min­nal­la­ni. Ha­lu­ai­sin omal­la käy­tök­sel­lä­ni mur­taa ne­ga­tii­vi­sia kä­si­tyk­siä ja tuo­da ti­lal­le myön­tei­sen ko­ke­muk­sen us­ko­vai­ses­ta ih­mi­ses­tä. Olen huo­man­nut, et­tä ys­tä­väl­li­syys ja koh­te­li­ai­suus vai­kut­ta­vat kyl­lä po­si­tii­vi­ses­ti. Eh­kä olen on­nis­tu­nut osit­tain häl­ven­tä­mään mah­dol­li­sia en­nak­ko­luu­lo­ja.

Toi­saal­ta olen luon­teel­ta­ni erit­täin avoin. Sen­kin ta­kia lip­saut­te­len pu­hees­sa­ni asi­oi­ta, jois­ta kuu­li­ja tun­nis­taa us­ko­vai­sen ih­mi­sen. Muis­tan jo lap­se­na pi­tä­nee­ni vih­re­ää ym­py­rän muo­tois­ta ”Lin­tu on huo­neen löy­tä­nyt” -su­vi­seu­ra­merk­kiä ta­kis­sa­ni vie­lä viik­ko­ja su­vi­seu­ro­jen jäl­keen. Muis­tan, et­tä naa­pu­rin lap­set sitä ih­met­te­li­vät, mut­ta ei sii­tä ku­kaan mi­tään pa­haa sa­no­nut. Koen, et­tä avoi­muus on kui­ten­kin lo­pul­ta avain hy­viin vä­lei­hin eri­lais­ten ih­mis­ten kans­sa.

Ne­ga­tii­vi­set leh­ti­ju­tut li­sää­vät pel­koa ol­la va­paas­ti us­ko­vai­nen. Nii­den vuok­si hel­pos­ti unoh­taa, et­tä on pal­jon ih­mi­siä, jot­ka kun­ni­oit­ta­vat us­ko­vais­ta naa­pu­ria, työ­ka­ve­ria tai muus­sa yh­tey­des­sä tun­te­maan­sa ih­mis­tä. On ih­mi­siä, jot­ka tun­nis­ta­vat jat­ku­vat ne­ga­tii­vi­set ot­si­kot klik­ki­ot­si­koik­si.

Hy­väs­tä­kin työ­yh­tei­sös­tä huo­li­mat­ta jo­kai­sen ne­ga­tii­vi­sen löö­pin jäl­keen ku­vit­te­lee tun­te­van­sa työ­ka­ve­rei­den kat­seet se­läs­sään, vaik­ka ku­kaan ei pu­hui­si mi­tään. Odot­ta­es­sa­ni kah­dek­sat­ta las­tam­me me­nin os­ta­maan kah­viin mai­toa työ­paik­ka­ni kah­vi­os­ta. Ras­kaus oli jo pit­käl­lä ja pyö­ris­ty­nyt vat­sa nä­kyi sel­väs­ti. Löö­pit kir­kui­vat, mi­ten van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set nai­set ovat syn­ny­tys­ko­nei­ta. Muis­tan miet­ti­nee­ni, yh­dis­tä­vät­kö työ­ka­ve­ri­ni nämä löö­pit mi­nuun ja sää­li­vät­kö mah­dol­li­ses­ti mi­nua. Oli­sin ha­lun­nut sa­noa, et­tä löö­pit ovat louk­kaa­via ei­vät­kä pidä koh­dal­la­ni paik­kaan­sa, mut­ta en us­kal­ta­nut pu­hua sii­tä ke­nel­le­kään.

Tä­män lap­sen äi­tiys­lo­man jäl­keen sain uu­den työ­ka­ve­rin, nuo­ren nai­sen, joka pu­hui voi­mak­kaas­ti sii­tä, et­tei ha­lua kos­kaan lap­sia. Muu­ta­man kuu­kau­den työ­ka­ve­ruu­den jäl­keen hän ky­syi mi­nul­ta, on­ko mi­nul­la pal­jon lap­sia. Pu­heit­te­ni pe­rus­teel­la kuu­lem­ma kuu­los­ti sil­tä. Kah­dek­san las­ta oli hä­nel­le suu­ri häm­mäs­tys, ja hän pa­hoit­te­li lap­si­vas­tai­sia pu­hei­taan. Työm­me su­jui hy­väs­sä yh­teis­työs­sä, vaik­ka huo­ma­sim­me elä­män­kat­so­mus­tem­me ole­van eri­lai­set. Asi­an sel­vi­ä­mi­nen toi työ­ka­ve­ruu­teen­kin avoi­muut­ta ja help­pout­ta ol­la joka päi­vä sa­mas­sa ti­las­sa.

Toi­sis­sa yh­teyk­sis­sä mi­nul­ta on ky­syt­ty avoi­men ute­li­aas­ti, vie­lä­kö meil­le syn­tyy vau­vo­ja. “Ai, niin mon­ta kuin tu­lee?” on ky­sy­jä saat­ta­nut it­se to­de­ta. Olen saa­nut myös Ju­ma­lan siu­nauk­sen toi­vo­tuk­sen ala-as­teen luok­ka­ka­ve­rin äi­dil­tä. Kyl­lä sil­loin sy­dä­mes­sä läi­käh­ti ai­to ja syvä ilo. Avoi­muu­den kaut­ta ym­mär­rys li­sään­tyy ja en­nak­ko­luu­lot vä­hen­ty­vät puo­lin ja toi­sin. Lä­him­mäi­sen kun­ni­oit­ta­mi­seen Raa­mat­tu­kin mei­tä oh­jaa, se on tär­keä oh­je meil­le kai­kil­le.

Olen aja­tel­lut, et­tä so­men kaut­ta meil­lä on mah­dol­li­suus tuo­da esil­le elä­määm­me. Voim­me avoi­mes­ti iloi­ta las­ten sa­no­mi­sis­ta ja te­ois­ta tai ja­kaa ku­via us­ko­vais­ten ta­vois­ta. Se voi par­haim­mil­laan ol­la vas­ta­lää­ke ne­ga­tii­vi­sen uu­ti­soin­tiin.

SuviMyllymäki
Kuudesta pojastaan ja neljästä tytöstään onnellinen "palijasjalakane raahelaine" vaimo. Terveyshallintotiedettä opiskeleva maailmanparantaja, joka voimaantuu ihanista ihmisistä ympärillään, uppoutuu hyviin kirjoihin ja sanoittaa joskus lasten laulut uusiksi. Haaveilee, että "olis kovasa kunnosa". Voit kertoa minulle ajatuksistasi, suvimy@gmail.com
4.7.2022

Käänny puoleeni; Herra, ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton. Ps. 25:16

Viikon kysymys