JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Uupunut

27.2.2024 6.00

Juttua muokattu:

22.2. 10:17
2024022210170820240227060000

Mika Mu­ta­nen

Ou­lu­jär­ven Är­jän­se­läl­lä, kes­kel­lä laa­jaa ulap­paa, on mi­tä­tön saa­ri ni­mel­tään Uu­pu­nut. Ni­men al­ku­pe­rä juon­tuu sii­tä, et­tä se on ai­ko­jen saa­tos­sa toi­mi­nut ve­nei­li­jöi­den le­väh­dys­paik­ka­na. Kar­tan pe­rus­teel­la voi hy­vin ku­vi­tel­la, mik­si vä­sy­neet ter­van­sou­ta­jat an­toi­vat luo­dol­le tuon ni­men. Näl­käis­tä lin­nun­poi­kaa muis­tut­ta­va Uu­pu­nut oli traa­gi­sen ta­pah­tu­man kes­ki­pis­tee­nä myös 25 vuot­ta sit­ten, kun Ou­lu­jär­ven jär­vi­pe­las­ta­jat sai­vat vii­me het­kes­sä tur­vaan huk­ku­mai­sil­laan ol­leet nel­jä nuor­ta. Pe­las­tu­mi­nen oli hius­kar­van va­ras­sa, sil­lä vene oli jo puo­lil­laan vet­tä ja nuo­ret kyl­mis­sään ja nään­nyk­sis­sä.

Li­ki­main kuu­si vuot­ta sit­ten kat­se­lin Ou­lu­jär­ven ava­raa jää­kent­tää kor­ke­am­mal­ta, vaa­ran rin­teel­tä. Oli kir­peä pak­kas­päi­vä, ja ken­gät na­ri­si­vat lu­mi­sel­la tiel­lä. Mies­lah­den rin­ne­kuu­si­kot ja le­pi­kot not­kui­vat kuu­ra­taa­kan al­la. Ne odot­ti­vat suo­ja­sää­tä, sil­lä tyk­ky­lu­mi oli tai­vut­ta­nut vaa­ro­jen puus­toa säh­kö­lin­jo­jen pääl­le ym­pä­ri Kai­nuu­ta. Säh­köt kat­ke­si­vat usei­den päi­vien ajak­si, ja mo­nen asun­non läm­pö oli tu­li­si­jo­jen va­ras­sa. Ot­sa­lam­put ja kynt­ti­lät toi­vat va­loa tam­mi­kuun pi­mey­teen. Vie­lä­kin vai­ke­am­paa oli niil­lä, jot­ka yrit­ti­vät epä­toi­von hii­pies­sä hoi­taa eläi­mi­ään ja lyp­sää leh­mi­än­sä säh­köt­tö­mis­sä na­ve­tois­saan. Jos­sain vaa­ro­jen rin­ne­met­sis­sä lä­peen­sä mä­rät ja rät­ti­vä­sy­neet säh­kö­mie­het kor­ja­si­vat lin­jo­ja niin uut­te­ras­ti kuin tai­si­vat. Ris­ti­jär­ven poh­joi­so­sas­sa, Peu­ra­vaa­ran ky­läs­sä lin­jat piti jopa ra­ken­taa ko­ko­naan uu­del­leen lu­mi­tu­ho­jen vuok­si. Oli kii­re, sil­lä tam­mi­kuun hyy­tä­vät pak­ka­set oli­vat al­ka­mas­sa.

Syk­sy oli ol­lut mi­nul­le ras­kas. Uu­si työ­paik­ka, työ­ka­ve­rit ja op­pi­laat oli­vat tuo­neet elä­mää­ni pal­jon hy­vää, mut­ta uu­pu­mus ja epä­var­muus oli­vat hii­pien val­lan­neet mie­le­ni päi­vien ly­he­tes­sä ja tal­ven lä­hes­ty­es­sä. Se tun­tui epä­ta­val­li­sel­ta, sil­lä ai­em­min olin ol­lut par­haim­mas­sa vi­rees­sä kes­ki­tal­vel­la. Luok­ka­työs­ken­te­ly ja ih­mis­ten ali­tui­nen koh­taa­mi­nen al­koi­vat tun­tua yhä ras­kaam­mal­ta. Vii­den­tois­ta vuo­den ajan olin ol­lut sa­mas­sa ky­lä­kou­lus­sa, mut­ta ast­man pa­he­ne­mi­nen ja ää­nen me­net­tä­mi­nen oli­vat pa­kot­ta­neet vaih­ta­maan työ­paik­kaa. Oman pai­kan löy­tä­mi­nen ei ol­lut help­poa, sil­lä tämä oli jo kol­mas työ­paik­ka kah­den vuo­den si­säl­lä. Myös per­hees­säm­me oli asi­oi­ta, jot­ka oli­vat vuo­sien saa­tos­sa vie­neet voi­mia. Vau­va­per­heen huo­let oli­vat muut­tu­neet vai­ke­am­mik­si las­ten vart­tu­es­sa nuo­ruu­teen. Nämä huo­let ei­vät pois­tu­neet nu­kut­ta­mal­la, syöt­tä­mäl­lä tai sy­lis­sä pi­tä­mäl­lä, vaan mur­heet siir­tyi­vät sy­dä­miin ja mie­liin.

Puo­len tun­nin työ­mat­kan ai­ka­na saa­toin muis­taa ru­kouk­sis­sa­ni per­het­tä­ni ja it­se­ä­ni. Syk­syn ai­ka­na ru­kouk­set pi­te­ni­vät ja tu­li­vat tois­tu­vik­si. Syys­lo­man jäl­keen huo­ma­sin, et­tä ru­kous­het­ke­ni jat­kui­vat kau­pun­kiin ja lo­pul­ta ai­na kou­lun por­til­le as­ti. Ru­kouk­sien sävy muut­tui niin, et­tä niis­tä tuli ru­kous­tais­te­lu­ja. On­nek­si en sil­loin tien­nyt, et­tä seu­raa­van vuo­den ai­ka­na ne tu­li­si­vat muut­tu­maan haak­si­rik­koi­sen hä­tä­huu­dok­si: Her­ra au­ta, me hu­kum­me! En­nen jou­lua oli pak­ko ha­kea apua. Jäin uu­pu­muk­sen ta­kia sai­ras­lo­mal­le en­nen jou­lu­lo­maa. Toi­voin, et­tä kol­men vii­kon loma oli­si hel­pot­ta­nut ti­lan­net­ta, mut­ta niin ei käy­nyt.

Tam­mi­kuun alus­sa jak­soin käy­dä työ­pai­kal­la kol­me päi­vää. Mie­le­ni ja ai­vo­ni aje­leh­ti­vat su­me­as­sa us­vas­sa. Me­ne­tin vä­hi­tel­len toi­min­ta­ky­ky­ni täy­sin. Vai­mo­ni loh­dut­ti ja tuki, ja sain tu­kea myös kou­lun reh­to­ril­ta, op­pi­lail­ta ja ko­deil­ta. Kes­ki­viik­ko­na huo­ma­sin, et­tä en ky­en­nyt enää sel­ke­ään ajat­te­luun tai toi­min­taan. Opet­ta­jan työ kävi mah­dot­to­mak­si. Kir­joi­tin ko­tei­hin Wil­ma-vies­tin ja il­moi­tin opet­ta­jain­ko­kouk­ses­sa jää­vä­ni sai­ras­lo­mal­le. Näin mo­nen häm­men­ty­neet kat­seet, sil­lä ti­lan­tee­ni tai­si ol­la useim­mil­le täy­del­li­nen yl­lä­tys. Il­ta­päi­väl­lä ta­pa­sin vai­mo­ni kau­pun­gil­la so­vi­tus­sa pai­kas­sa ja il­moi­tin, mitä oli ta­pah­tu­nut. Hän kat­soi mi­nua jär­kyt­ty­nee­nä ja sa­noi: – Oli­sit kes­kus­tel­lut en­sin mi­nun kans­sa­ni! Ker­roin ti­lan­tees­ta, ja hän ym­mär­si, jäl­leen ker­ran. Ra­kas vai­mo­ni oli ol­lut saat­ta­ja­ni ar­jes­sa ja tai­vas­mat­kal­la jo 24 vuot­ta.

Tam­mi­kui­sel­la ky­lä­tiel­lä as­ke­lee­ni oli­vat kui­ten­kin ih­meel­li­sen ke­vy­et, niin ke­vy­et, et­tä tun­sin niis­tä huo­noa omaa­tun­toa. Voin­ko minä ol­la oi­ke­as­ti työ­uu­pu­nut? Koh­ta­puo­lin saa­vuin pi­ha­tiel­le­ni, nou­sin sen jyrk­kää rin­net­tä ylös ja näin edes­sä­ni lu­mi­set ai­dat ja pii­pus­ta nou­se­van sa­vu­va­nan. Si­säl­lä tun­sin lei­vi­nuu­nin läm­mön ja vas­ta­lei­vo­tun lei­vän tuok­sun. Pian myös koh­ta­sin sy­dä­mel­li­sen puo­li­so­ni iloi­sen hy­myn. Het­ken pääs­tä ko­tiin rien­täi­si­vät myös nuo­rim­mat lap­sem­me ja muu­ta­man tun­nin ku­lut­tua ylä­kou­lu­lai­set ja lu­ki­o­lai­set. Ko­to­na koin vir­kis­ty­vä­ni ja toi­pu­va­ni.

Her­ran tei­tä ei ai­na ym­mär­rä, mut­ta jäl­keen­päin mi­nul­le sel­vi­si tä­män tar­koi­tus: Ju­ma­la val­mis­ti mi­nua ja puo­li­so­a­ni vii­mei­sel­le yh­tei­sel­le mat­kal­lem­me, joka oli ly­hy­em­pi kuin us­koim­me­kaan. En­nen kun ke­don päi­vän­kak­ka­rat oli­vat va­ris­ta­neet te­rä­leh­ten­sä, hän­tä ei enää ol­lut. Elo­kuus­sa mul­taan las­ket­tiin tyh­jä ko­te­lo­kop­pa, hä­nen ajal­li­sen ruu­miin­sa kuo­ret. Hie­man ai­em­min, kes­kel­lä kau­nein­ta ke­sää, per­ho­nen oli le­vit­tä­nyt sii­pen­sä ja len­tä­nyt ikui­sen su­ven maa­han. Ker­ron ly­hy­es­tä saat­to­mat­kas­tam­me li­sää seu­raa­vas­sa blo­gis­sa­ni.

MikaMutanen
Olen Oulussa syntynyt, Rovaniemellä kasvanut, Kajaanissa opiskellut ja Paltamoon kodin rakentanut opettaja ja yhdeksän lapsen isä. Asun vaimoni ja kahden nuorimman lapsen kanssa Mieslahden Kaskelassa, jossa on poltettu kylän viimeinen kaski 1900-luvun alussa. Täällä on kaikki mitä tarvitsen: perhe, kukkaniityt, perinneaidat, lampola, halkorante, kuusikkovaarat ja Oulujärven siintävät selät. Palautetta blogeista: mika.mutanen(a)gmail.com
13.11.2024

Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. 1. Kor. 15:42–43

Viikon kysymys