Suos­tuin pit­kän tai­vut­te­lun jäl­keen ul­ko­maan­reis­sul­le Lo­pen Su­vi­seu­ro­jen jäl­keen. Vai­mo­ni oli vuo­sia sit­ten saa­nut pu­ris­tet­tua lu­pauk­sen, et­tä läh­den hä­nen kans­saan alp­pi­va­el­luk­sel­le. Luon­to ja vuo­ris­to kyl­lä kiin­nos­ti­vat, mut­ta en lait­ta­nut mat­kam­me eteen tik­kua ris­tiin. Ee­va jak­soi kui­ten­kin suun­ni­tel­la kuu­kau­si­tol­kul­la – ja mikä eri­koi­sin­ta – hän to­teut­ti mat­ka­suun­ni­tel­mat te­ko­ä­lyn avul­la. Häm­mäs­tyt­tä­vää, mi­ten saim­me sen avul­la to­teu­tet­tua täy­del­li­syyt­tä hi­po­van reis­sun!

Mat­kam­me koh­de oli Val­tel­li­nan laak­so Ita­li­an poh­jois­ra­jal­la. Teim­me kak­si päi­vän mit­tais­ta vuo­ris­to­va­el­lus­ta, jois­ta en­sim­mäi­nen suun­tau­tui Sveit­sin puo­lel­le lu­men ja jään kes­kel­le. Su­vi­seu­ro­jen ih­mis­pal­jou­den jäl­keen ha­lu­sim­me viet­tää lo­mam­me rau­hal­li­ses­sa pai­kas­sa, ja niin kä­vi­kin, sil­lä kum­mal­la­kin ret­kel­lä koh­ta­sim­me vain yh­den kul­ki­jan.

Jäl­kim­mäi­ses­tä va­el­luk­ses­tam­me muo­dos­tui mitä jän­nit­tä­vin seik­kai­lu, ja käy­tin sitä elo­kuun seu­ra­pu­heis­sa­ni taus­ta­ker­to­muk­se­na. Kirk­ko­vuo­den ai­heen To­tuus ja har­ha toi­sen vuo­si­ker­ran teks­ti on seu­raa­va: ”Men­kää si­sään ah­taas­ta por­tis­ta. Mo­net me­ne­vät ava­ras­ta por­tis­ta ja la­ve­aa tie­tä, mut­ta se vie ka­do­tuk­seen. Mi­ten ah­das on­kaan se port­ti ja ka­pea se tie, joka vie elä­mään, ja vain har­vat löy­tä­vät sen!" (Matt. 7:13–14.)

En­nen läh­tö­äm­me toi­sel­le va­el­luk­sel­lem­me pyy­sim­me reit­ti­suo­si­tuk­sia ma­ja­paik­kam­me omis­ta­jal­ta. Tämä ys­tä­väl­li­nen rou­va ke­hot­ti mei­tä la­taa­maan kart­ta­so­vel­luk­sen ja neu­voi tar­kan rei­tin. Rou­va pai­not­ti, et­tä le­ve­äl­tä po­lul­ta pi­tää muis­taa kään­tyä en­nen pu­ron yli­tys­tä ka­pe­al­le po­lul­le, joka kul­kee hui­kai­se­vien mai­se­mien kaut­ta vuo­ren hui­pul­le. Mie­li­hy­vin otim­me neu­vois­ta vaa­rin.

Var­hain seu­raa­va­na aa­mu­na au­rin­ko va­lai­si vuor­ten rin­teet ja hui­put. Kaik­ki näyt­ti täy­del­li­sel­tä vuo­ris­to­va­el­lus­ta aja­tel­len. Niin­pä pak­ka­sim­me re­put ja läh­dim­me kii­pe­ä­mään jyrk­kää pol­kua ylös­päin. Pol­ku oli niin le­veä, et­tä sitä pit­kin pys­tyi kul­ke­maan pie­nil­lä maas­to­a­jo­neu­voil­la. Seu­ra­sin pu­he­li­mel­ta­ni nou­su­am­me sekä ku­va­sin kas­ve­ja ja ää­ni­tin lin­tu­jen lau­lua tun­nis­ta­mis­ta var­ten. Kun saa­vuim­me 1300 met­rin kor­keu­teen, tu­lim­me koh­taan, jos­ta ka­pea pol­ku er­kaan­tui sa­ke­aan met­sään.

Oli kieh­to­vaa seu­ra­ta kas­vil­li­suus­vyö­hyk­kei­den vaih­te­lua: alun ti­he­ät pyök­ki­met­sät vaih­tui­vat kor­ke­am­mal­la ha­vu­met­siin, jois­sa oli pal­jon Suo­mes­ta­kin tut­tua kas­vil­li­suut­ta. Lo­pul­ta vas­taan al­koi tul­la avoi­mia alp­pi­niit­ty­jä ja ava­ria vuo­ris­to­mai­se­mia. Jos­sain kuu­lui leh­män­kel­lo­jen kal­ka­tus­ta. Koh­ta­sim­me alp­pi­nii­tyl­lä van­hem­man­puo­lei­sen mie­hen pai­men­koi­ran­sa kans­sa. Näyt­ti kuin mies oli­si tul­lut jos­tain men­nei­syy­des­tä. Yh­teis­tä kiel­tä ei löy­ty­nyt, mut­ta har­vah­kos­ta ham­mas­ri­vis­tös­tä pil­kah­ti esiin ys­tä­väl­li­nen hymy.

Mai­se­mat oli­vat upe­at: joka puo­lel­la siin­si­vät lu­mi­huip­pui­set vuo­ret, ja al­haal­la laak­sos­sa vuo­laat vir­rat kie­mur­te­li­vat koh­ti kau­kais­ta Como-jär­veä. Tau­ko­pai­kas­sam­me erään pai­men­ma­jan luo­na näim­me mää­rän­pääm­me, yli kah­den ki­lo­met­rin kor­kui­sen Cima Das­so­la-vuo­ren. Sen hui­pul­la oli ris­ti. Tuli tun­ne, kuin oli­sim­me ol­leet elä­män mat­kal­la koh­ti mää­rän­pää­tä.

Huip­pu oli yl­lät­tä­vän lä­hel­lä, vain muu­ta­man sa­dan met­rin pääs­sä, mut­ta sitä reu­nus­ti­vat äk­ki­jyr­kät kal­li­ot. Em­me oli­si kos­kaan pääs­seet pe­ril­le suo­rin­ta tie­tä pit­kin. Oma tie oli­si ol­lut kuin lain tie, jota ih­mis­jou­kot ovat yrit­tä­neet kul­kea kaut­ta ih­mis­kun­nan his­to­ri­an. Sen tien lop­puun kul­ke­vat vain yh­det ja­lan­jäl­jet, jot­ka joh­ta­vat ris­tin­puul­le.

Eväs­tau­on jäl­keen jat­koim­me kul­ku­am­me vuo­ren huip­pua koh­ti. Pol­ku oli muut­tu­nut lä­hes nä­ky­mät­tö­mäk­si, sil­lä re­he­vä alp­pi­kas­vus­to peit­ti sen. Ja mikä pa­hin­ta, vuo­ren­rin­ne oli hy­vin jyrk­kä kum­mal­la­kin puo­len pol­kua. Yk­si­kin as­kel si­vuun oli­si joh­ta­nut suis­tu­mi­seen rin­net­tä alas. Pol­ku näyt­ti niin vai­ke­al­ta, et­tä Ee­va tar­jo­si hou­kut­te­le­van ome­nan ja eh­dot­ti pa­laa­mis­ta ta­kai­sin. Kat­soim­me yh­des­sä pu­he­li­men kart­taa ja sii­nä nä­ky­vää si­jain­ti­am­me: olem­me oi­ke­al­la rei­til­lä, luo­te­taan sii­hen!

Ih­met­te­lim­me, mik­si ma­ja­ta­lon rou­va oli neu­vo­nut meil­le tä­män vai­ke­an po­lun, jon­ka vii­tat­kin oli­vat ka­dok­sis­sa. Sitä pait­si pol­kua pit­kin oli kul­ke­nut vain har­va ih­mi­nen. Olim­me kuin kai­dan tien kul­ki­joi­ta, joil­la oli kart­ta Ju­ma­lan sa­na­na ja kom­pas­si­na Py­hän Hen­gen va­lai­se­ma oma­tun­to. Toi­nen tois­tam­me tu­kien jat­koim­me mat­kaa, kun­nes saa­vuim­me avoi­mel­le nii­tyl­le.

Eteem­me avau­tui hui­kai­se­va nä­ky­mä: ki­vi­ai­to­jen reu­nus­ta­ma niit­ty, jota tu­han­net alp­pi­ku­kat ver­ho­si­vat. Nii­tyn kes­kel­lä oli juot­to­al­las ja sen ym­pä­ril­lä ra­ken­nuk­sia, joi­den sei­nät ja ka­tot­kin oli ra­ken­net­tu ki­vis­tä. Min­ne vain kat­se ylet­tyi­kin, nä­kyi lu­mi­huip­pui­sia vuo­ria ja sy­viä rot­ko­laak­so­ja. Koin, et­tä en ol­lut eläis­sä­ni näh­nyt yh­tä kau­nis­ta mai­se­maa. Tuon nä­ky­män in­noit­ta­ma­na et­sin Raa­ma­tus­ta ita­li­an­kie­li­sen teks­tin, jon­ka li­sä­sin omaan pro­fii­lii­ni: "Le mon­tag­ne sor­se­ro – Ja vuo­ret ko­ho­si­vat" (Ps. 104:8).

Em­me eh­ti­neet käy­dä hui­pul­la ris­tin juu­rel­la, sil­lä uk­kos­pil­vet al­koi­vat uh­kaa­vas­ti lä­hes­tyä. Läh­ties­säm­me ta­kai­sin va­lit­sim­me le­ve­än po­lun, kos­ka se näyt­ti help­po­kul­kui­sel­ta ja no­pe­al­ta. Las­keu­tu­mi­nen oli­kin miel­lyt­tä­vää, sil­lä rai­kas vuo­ris­to­tuu­li kui­vat­ti hi­ki­pi­sa­rat ja an­toi voi­maa. Joka puo­lel­la rin­net­tä nä­kyi ki­vi­ai­to­ja, joi­den vä­liin oli syn­ty­nyt pol­vei­le­via lai­dun­niit­ty­jä. Yh­täk­kiä kuu­lim­me kel­lo­jen kal­ket­ta ja näim­me lii­ket­tä.

Edes­säm­me ole­val­la po­lul­la lai­dun­si leh­miä va­si­koi­neen. Ee­van mie­les­tä ne ei­vät muis­tut­ta­neet Paa­vo-isän lem­pei­tä leh­miä, sil­lä niil­lä oli pit­kät ja te­rä­vät sar­vet. Jou­duim­me tu­ka­laan ti­lan­tee­seen, sil­lä erään tuu­he­an leh­ti­kuu­sen al­la ole­va nau­ta teki hyök­käys­liik­kei­tä mei­tä koh­ti hei­lut­ta­en sa­mal­la met­rin mit­tai­sia sar­vi­aan.

Otim­me ki­viä ja ka­rah­ko­ja kä­teem­me, mut­ta otus ei väis­tä­nyt tuu­maa­kaan. Siir­ryim­me po­lul­ta pois ja ka­pu­sim­me ki­vi­ai­to­jen yli rin­net­tä alas­päin. Kun pää­sim­me ta­kai­sin po­lul­le, edes­säm­me oli vah­va rau­ta­port­ti, jon­ka toi­sel­la puo­lel­la oli ita­li­an­kie­lis­tä teks­tiä. Eh­kä sii­nä luki näin: "Pää­sy kiel­let­ty, alu­eel­la vaa­ral­li­sia ja vi­hai­sia eläi­miä!"

Jou­duim­me to­te­a­maan, et­tä ma­ja­ta­lon rou­va oli sit­ten­kin oi­ke­as­sa. La­vea tie oli­si päät­ty­nyt rau­ta­por­til­le, jon­ka ta­ka­na pol­kua var­ti­oi­vat pit­kä­sar­vi­set otuk­set. On­nek­si va­lit­sim­me kai­dan, jos­kin vai­ke­an po­lun. Vaik­ka läh­din Alp­pi­mat­kal­le vas­ta­ha­koi­ses­ti, olin hy­vin vai­kut­tu­nut ko­ke­mas­ta­ni. Reis­sun jäl­keen olen py­säh­ty­nyt nii­den Raa­ma­tun teks­tien koh­dal­le, jois­sa vuo­ret ku­vas­ta­vat Ju­ma­lan val­ta­suu­ruut­ta. Vuo­rel­le joh­ta­va pol­ku on mat­ka, jon­ka teem­me us­kos­sa koh­ti Ju­ma­lan asuin­si­jaa. Mat­ka ei ole help­po, mut­ta vuo­ren hui­pul­la mei­tä odot­taa kirk­kaus.

Minä ko­ho­tan kat­see­ni vuo­ria koh­ti.
Mis­tä sai­sin avun?
Minä saan avun Her­ral­ta,
hä­nel­tä, joka on luo­nut tai­vaan ja maan.
(Ps. 121:1–2.)

Kat­so koh­taa­mi­nen nau­dan kans­sa täs­tä vi­de­os­ta.

Ku­vat: Ee­va ja Mika Mu­ta­nen