JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Toimita talosi!

1.4.2024 7.00

Juttua muokattu:

5.4. 07:59
2024040507595820240401070000

Mika Mu­ta­nen

Pa­lo­kan­kaan kal­li­oi­sel­la mä­el­lä Ka­jaa­nis­sa sei­soi vii­den­kym­me­nen vuo­den ajan maa­merk­ki, joka näyt­ti ole­van yh­tä kor­kea kuin pit­kä­kin. Ke­sä­kuun 1969 alus­sa käyt­töön otet­tu ra­ken­nus oli Kai­nuun yl­peys, hy­vin suun­ni­tel­tu ja mo­der­ni kes­kus­sai­raa­la. Vuo­si­kym­me­net ku­lui­vat, ja lo­pul­ta ra­ken­nuk­sen ai­ka tuli täy­teen. Syk­syl­lä 2021, kun vii­mei­nen po­ti­las oli saa­tet­tu uu­teen sai­raa­laan ja hoi­ta­ja sul­ke­nut oven, pur­ka­jat saa­pui­vat ra­ken­nuk­seen po­rat ja ko­ne­va­sa­rat kä­des­sään. Het­ken näyt­ti sil­tä, kuin mi­tään ei oli­si ta­pah­tu­nut, sil­lä he te­ki­vät töi­tä ra­ken­nuk­sen si­säl­lä.

Erää­nä päi­vä­nä tor­nin vie­reen ajoi mah­dot­to­man pit­käl­lä puo­mil­la va­rus­tet­tu kai­vin­ko­ne, joka al­koi ylim­mäs­tä ker­rok­ses­ta kä­sin pur­kaa kat­toa, sei­niä ja lat­ti­oi­ta. Sen rau­tai­nen kou­ra repi, murs­ka­si ja pa­loit­te­li ra­ken­tei­ta niin, et­tä van­ha sai­raa­la­tor­ni oli lo­pul­ta kuin ty­kis­tö­kes­ki­tyk­sen ko­ke­nut rau­ni­o­ka­sa. Seu­raa­va­na ke­sä­nä ra­ken­nuk­sen pai­kal­la oli enää as­falt­ti­nen park­ki­paik­ka ja vas­ta kyl­vet­ty nur­mi­kent­tä. Ra­ken­nuk­sen his­to­ria oli päät­ty­nyt, ei­kä mi­tään jää­nyt jäl­jel­le.

Pu­ret­tuun po­ti­las­tor­niin liit­tyi pal­jon muis­to­ja. Yh­dek­sän ker­taa olin men­nyt en­sin yk­sin, sit­ten li­sään­ty­vän lap­si­jou­kon kans­sa äi­din ja vas­ta­syn­ty­neen luo. Ne oli­vat on­nen ja rie­mun het­kiä. Uu­den elä­män ilo oli pian peit­tä­nyt vau­van odo­tuk­seen ja syn­ny­tyk­seen kuu­lu­neen vä­sy­myk­sen ja ki­vun.

Erää­nä maa­lis­kui­se­na päi­vä­nä kuu­si vuot­ta sit­ten kä­ve­lin kui­ten­kin ra­ken­nus­ta koh­ti sy­dän pamp­pail­len. Olin tu­los­sa sin­ne työ­ter­veys­pa­la­ve­ris­ta, jos­sa oli so­vit­tu, et­tä pa­laan töi­hin kah­den kuu­kau­den sai­raus­lo­man jäl­keen. Pa­la­ve­rin lo­puk­si ker­roin vai­mo­ni ter­vey­den­ti­laan liit­ty­vän huo­len. So­vim­me, et­tä lää­kä­ri jat­kaa lo­maa­ni, jos uu­ti­set ovat huo­no­ja. Työ­uu­pu­muk­ses­ta toi­pu­neen pa­luu töi­hin ei oli­si ol­lut sil­loin mah­dol­lis­ta.

Päi­vä jäi mie­lee­ni myös sik­si, et­tä se oli syn­ty­mä­päi­vä­ni. Olin etu­kä­teen sa­no­nut vai­mol­le­ni, et­tä en toi­vo lah­jo­ja en­kä juh­laa, kos­ka meil­lä oli ol­lut suu­ri huo­li hä­nen ter­vey­des­tään. Sil­ti sain aa­mul­la kor­tin ja lah­jan, SRK:n kir­jan, jon­ka si­sä­kan­nes­sa oli lii­kut­ta­va vies­ti: ”Rak­kau­del­la 5.3.2018, Ai­no”.

Lä­hes­tyin nyt sai­raa­lan­mä­keä ru­kouk­sia mie­les­sä­ni huu­ta­en. Heti kun olin is­tuu­tu­nut odo­tus­huo­nee­seen, hoi­ta­ja toi vai­mo­a­ni pyö­rä­tuo­lis­sa työn­tä­en. Ai­non pää oli pai­nuk­sis­sa ja sil­mät kyy­ne­lis­sä. Ym­mär­sin vä­lit­tö­mäs­ti, et­tä tai­vaan en­ke­lit oli­vat tuo­neet vies­tin, jota olim­me aa­vis­tel­leet jo 24 vuot­ta. Se oli ku­nin­gas His­ki­aan vies­ti: ”Näin sa­noo Her­ra: Toi­mi­ta ta­lo­si; sil­lä sinä kuo­let et­kä enää pa­ra­ne” (Jes. 38:1).

Ai­no ei ol­lut mi­kään en­tei­den­nä­ki­jä, mut­ta hä­nel­lä oli aa­vis­tus koh­ta­los­taan. Sii­tä hän oli pu­hu­nut avi­o­lii­ton alus­ta läh­tien – hän jou­tuu läh­te­mään kes­ken pois. Ei hän sitä epäil­lyt, se oli kuin val­miik­si kir­joi­tet­tu­na hä­nen sie­luun­sa. Her­kis­sä elä­män­ti­lan­teis­sa Ai­nol­la oli ta­pa­na kir­joit­taa ru­no­ja ja aja­tel­mia. Huh­ti­kuus­sa 2004, kuu­den­nen lap­sen syn­ty­män jäl­keen, hän kir­joit­ti mi­nul­le kir­jeen:

”Mika, jos jos­kus luet tätä kir­jaa ja jos mi­nua ei enää ole rin­nal­la­si – vain Tai­vaan ik­ku­nan ta­ka­na tei­tä ra­kas­ta­mas­sa – vai­mo- ja äi­tien­ke­li­nä – ajat­te­le, et­tä kir­joi­tuk­set ovat het­kel­li­siä pur­kauk­sia. – – Mika, kun mi­nus­ta ai­ka jät­tää, lue lap­sil­le­ni ja rak­kail­le­ni ne ru­not ja aja­tuk­set, joi­ta olen heil­le ni­mel­lä tai syn­ty­mä­päi­vä­mää­räl­lä omis­ta­nut. Ker­ro heil­le, et­tä äi­din­rak­kau­des­ta ei ole kuin mur­to-osa niis­sä sa­nois­sa, joi­ta olen on­nis­tu­nut kir­joit­ta­maan. Jo­kai­nen lap­si on ol­lut äi­dil­le yh­tä ra­kas. Äi­din­rak­kaus on ää­re­tön.”

Syö­pä! Le­vin­nyt syö­pä! Se oli jär­kyt­tä­vin mah­dol­li­nen uu­ti­nen. Tu­lim­me toi­si­am­me lä­hel­le ja jut­te­lim­me koko il­lan. Mi­ten mei­dän käy? Mi­ten mei­dän per­heem­me sel­vi­ää? Tu­le­vai­suus oli ras­kai­den pil­vien pei­tos­sa. Ym­mär­sim­me, et­tä Ai­no läh­tee pois. Ru­koi­lim­me, et­tä saat­to­mat­kam­me oli­si mah­dol­li­sim­man pit­kä. Pyy­sim­me myös ih­met­tä, kos­ka sel­lai­si­a­kin Ju­ma­la oli jos­kus an­ta­nut. Kun il­ta­myö­häl­lä läh­din aja­maan koh­ti ko­tia, lai­toin kuu­lu­maan ra­di­os­ta Sii­o­nin lau­lun: ”Kan­nam­me, rak­ka­ha­ni, ain toi­nen tois­tam­me luo ar­mois­tui­mem­me ja suo­jaan Her­raam­me. Näin mat­kal­la ja tiel­lä us­kos­sa ru­koil­len yh­des­sä ol­la saam­me edes­sä Jee­suk­sen.” (SL 1976 209:2.) Täs­tä lau­lus­ta tuli yh­tei­nen saat­to­lau­lum­me.

Ko­to­na lap­set ja nuo­ret val­voi­vat. Mi­ten äi­ti jak­saa? Yri­tin rau­hoi­tel­la, sil­lä ha­lu­sim­me ker­toa uu­ti­set vas­ta, kun äi­ti pa­laa ko­tiin. Kun hän tuli, ko­koon­nuim­me yh­teen ja ker­roim­me ti­lan­teen. Lap­sil­le asi­an va­ka­vuus sel­vi­si ajan myö­tä, mut­ta nuo­ri­sol­le tie­to oli jär­ky­tys. Su­ku­lai­set ja lä­hei­set tu­li­vat tu­ek­si ja aut­toi­vat pal­jon.

Ke­vään ai­ka­na sy­tos­taat­ti­hoi­dot al­koi­vat te­ho­ta ja voin­ti pa­ra­ni. Ai­van kuin tai­vaal­li­nen työn­joh­ta­ja oli­si mää­rän­nyt ma­jan­pur­ka­jat kes­keyt­tä­mään työn­sä. Huh­ti­kuus­sa Ai­no jak­soi teh­dä kä­ve­ly­lenk­ke­jä ky­lä­tien pää­hän as­ti. Ke­vät oli avi­o­liit­tom­me pa­ras­ta ai­kaa, se oli yh­tei­nen ko­ke­muk­sem­me. Muis­te­lim­me men­nei­tä, pu­huim­me ja nau­roim­me. Va­li­tim­me heik­kouk­si­am­me avi­o­puo­li­soi­na ja hoi­dim­me vä­le­jäm­me evan­ke­liu­mil­la. Olo oli puh­das ja läm­min.

Myös ke­vät oli au­rin­koi­nen ja kau­nis. Lumi, jota oli vie­lä huh­ti­kuus­sa pal­jon, hä­vi­si tou­ko­kuun al­kuun men­nes­sä ko­ko­naan. Il­mat läm­pe­ni­vät, rou­ta suli ja maa he­rä­si kas­vuun. Koi­vik­koon puh­ke­si­vat hii­ren­kor­vat, rai­dat kuk­ki­vat ja ku­nin­ga­tar­ki­ma­lai­set len­si­vät. Äi­tien­päi­vän ai­koi­hin – se oli Ai­non vii­mei­nen äi­tien­päi­vä – Mies­lah­den rin­teet peit­tyi­vät tu­han­siin val­ko­vuok­koi­hin.

Ke­sä­kuun alus­sa oli van­him­man poi­kam­me Pau­lin yli­op­pi­las­juh­lat. Luon­to oli kau­neim­mil­laan, ja pi­han ome­na­puut­kin pu­keu­tui­vat val­koi­siin kuk­ka­mek­koi­hin. Juh­lien ai­ka­na käy­tiin kes­kus­te­lu­ja elä­mäs­tä ja kuo­le­mas­ta ys­tä­vien kans­sa. Useim­mat kuu­li­vat Ai­non sai­rau­des­ta en­sim­mäi­sen ker­ran. He ih­met­te­li­vät: ”Et­hän sinä voi ol­la va­ka­vas­ti sai­ras, olet niin vir­ke­än ja va­loi­san oloi­nen!” Ai­no oli­kin pu­he­li­as ja lois­ti au­rin­gon va­loa koko päi­vän ajan. Ihan kuin Ju­ma­la oli­si an­ta­nut hä­nel­le ti­lai­suu­den hy­väs­tel­lä ys­tä­vän­sä.

Elä­män suvi päät­tyi, sil­lä jo seu­raa­va­na päi­vä­nä al­koi­vat ruu­miis­sa pu­hal­taa kyl­mät tuu­let. Keuh­ko­ve­ri­tulp­pa. Ma­jan­pur­ka­jat pa­la­si­vat töi­hin san­koin jou­koin, ei­vät­kä ne enää vä­lit­tä­neet lää­kä­rei­den myr­kyis­tä. Ruu­mis­ta pu­ret­tiin ker­ros ker­rok­sel­ta en­sin si­säl­tä, sit­ten ul­koa.

Raa­ma­tun ku­nin­gas His­kia ru­koi­li Her­raa kat­ke­ras­ti it­kien ja kuo­le­maan­sa sur­ren. Ta­pah­tui ih­me, hän sai vii­si­tois­ta vuot­ta jat­ko­ai­kaa. Ju­ma­la an­toi sii­tä mer­kin: Ahak­sen Säi­jä­rin var­jo siir­tyi kym­me­nen juon­ta taak­se­päin. (Jes. 38.) Ai­non au­rin­ko­kel­los­sa var­jo ei py­säh­ty­nyt, vaan kul­ki vää­jää­mät­tä koh­ti mää­rän­pää­tä. Li­sä­ai­kaa meil­lä­kin ru­koil­tiin, mut­ta Ju­ma­la näki toi­sin.

Ke­sä­kuus­sa jär­jes­tet­tiin asi­oi­ta: laa­dit­tiin tes­ta­ment­ti ja suun­ni­tel­tiin per­heen muut ajal­li­set toi­met. Toi­mi­ta ta­lo­si, sinä et pa­ra­ne... Koit­ti luon­nol­li­sen ke­sän va­loi­sin ai­ka, ju­han­nus. Meil­lä val­vot­tiin, mut­ta ke­sän va­loi­sis­ta öis­tä ei jak­set­tu iloi­ta. Ki­vut yl­tyi­vät, uni pa­ke­ni. Ai­no ma­ka­si peh­me­äs­sä le­po­tuo­lis­sa, jon­ka ys­tä­vät oli­vat tuo­neet. Hie­roin ki­pu­ja vä­hem­mäk­si, vä­lil­lä toin kos­tu­tet­tu­ja pyyh­kei­tä ja tar­joi­lin lääk­kei­tä.

Ke­säyö oli läm­min ja au­te­rei­nen. Avoi­mes­ta ik­ku­nas­ta pu­hal­si lep­peä tuu­len­vi­re, joka lii­kut­ti sil­kin­ke­vei­tä ver­ho­ja edes­ta­kai­sin. Jos­sain vaa­ran rin­teil­lä mus­ta­ras­tas soit­ti hai­ke­as­ti hui­lul­laan. Yh­täk­kiä ki­vuis­ta kär­si­vä pa­rah­ti: ”Mik­si kaik­ki ei voi ol­la ku­ten en­nen!” Epä­toi­vo pis­ti ti­ka­ril­la rei­än omaan­kin sy­dä­mee­ni. Mik­si Ju­ma­la ot­ti ter­vey­den pois yh­dek­sän lap­sen äi­dil­tä? Mik­si äi­ti läh­tee, kun per­hees­sä äi­tiä eni­ten tar­vit­tai­siin? Mie­li oli täyn­nä ky­sy­myk­siä, mut­ta ei yh­tään vas­taus­ta. Oli hil­jais­ta, mut­ta si­sin huu­si tus­kaa: Mik­si Ju­ma­la, mik­si!

Ju­ma­la vas­ta­si, tuli ihan vie­reen. Kak­si voi­ma­kas­ta trum­pet­tia al­koi soi­da ke­säy­ös­sä. Nii­den ää­net kii­ri­vät vaa­ran rin­tei­tä pit­kin ja tu­li­vat avoi­mes­ta ik­ku­nas­ta huo­nee­seen. Kur­kia! Niis­tä His­ki­a­kin pu­hui epä­toi­von het­kel­lä. Kur­jet toi­vat Ju­ma­lan vies­tin kär­si­mys­ten kes­kel­le.

Ta­pah­tui sel­lais­ta, jota jär­ki ei enää kä­sit­tä­nyt: Huo­ne täyt­tyy tai­vaal­li­sel­la va­lol­la ja rau­hal­la. Suru vaih­tuu ilok­si, epä­toi­vo toi­vok­si. Ruu­miin ki­vut haih­tu­vat, olo on au­tu­aal­li­nen. Purs­kah­dam­me on­nel­li­seen it­kuun. Kii­tos hyvä Ju­ma­la! Olet ol­lut meil­le hyvä ja pi­tä­nyt mei­tä kuin kuk­kaa käm­me­nel­lä. Olem­me Ju­ma­lan lel­li­pen­tu­ja. Tai­vas tu­lee lä­hel­le, ko­ti­ran­ta nä­kyy jo sel­väs­ti. Hyvä on Her­ra! Hyvä on Her­ra!

Äi­ti, olet­han mei­dän kans­sam­me vie­lä jou­lu­na? Ei äi­ti ol­lut, hä­nen jou­lun­sa al­koi jo kes­kel­lä su­vea.

Teks­tiä muo­kat­tu 4.4.2024

MikaMutanen
Olen Oulussa syntynyt, Rovaniemellä kasvanut, Kajaanissa opiskellut ja Paltamoon kodin rakentanut opettaja ja yhdeksän lapsen isä. Asun vaimoni ja kahden nuorimman lapsen kanssa Mieslahden Kaskelassa, jossa on poltettu kylän viimeinen kaski 1900-luvun alussa. Täällä on kaikki mitä tarvitsen: perhe, kukkaniityt, perinneaidat, lampola, halkorante, kuusikkovaarat ja Oulujärven siintävät selät. Palautetta blogeista: mika.mutanen(a)gmail.com