JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Vai­kea teh­tä­vä

7.6.2020 6.30

Juttua muokattu:

29.5. 11:12
2020052911120720200607063000

Jou­duin tam­mi­kuus­sa vai­ke­an pai­kan eteen, kir­joit­ta­maan eh­kä­pä elä­mä­ni tär­keim­män teks­tin. Mi­kään muu ti­lan­ne ei ole aset­ta­nut mi­nua yh­tä pie­nek­si ja nöy­räk­si, saa­nut tun­te­maan täy­del­lis­tä avut­to­muut­ta. Täs­sä ei juu­ri au­ta pa­ras­kaan kir­joit­ta­mi­sen lah­ja, tämä asia ei ole mi­nun kä­sis­sä­ni, ajat­te­lin. Ja kui­ten­kin pe­lis­sä oli enem­män kuin mis­sään ai­em­mas­sa teks­tis­sä­ni: ih­mi­soi­keuk­sien to­teu­tu­mi­nen, oi­keus elä­mään.

Mi­nun piti an­taa to­dis­tus toi­sen ih­mi­sen us­kos­ta. Se tun­tuu täy­sin mah­dot­to­mal­ta: kuin­ka minä, tai ku­kaan muu­kaan, voi tun­nus­taa ke­nen­kään muun us­koa kuin oman­sa? Mi­nul­la ei ole pie­nin­tä­kään epäi­lys­tä, et­tei tämä ai­kui­nen kum­mi­lap­se­ni ole sy­dä­mes­tään us­ko­mas­sa.

Seu­ra­sin lä­hel­tä hä­nen us­konk­rii­si­ään, jo hä­nen ko­ti­maas­saan al­ka­nut­ta, et­si­kon ai­kaa ja ky­se­le­vää miel­tä. Hän tun­si voi­mak­kaas­ti, et­tä se us­ko, jo­hon hän oli kult­tuu­ris­saan kas­va­nut, ei ole oi­kea, ei­vät­kä ne teot, joi­ta tämä us­ko ko­ti­maas­saan vai­kut­ti, ol­leet läh­töi­sin elä­väs­tä Ju­ma­las­ta.

Kris­ti­nus­kos­sa hän­tä pu­hut­te­li­vat rak­kaus, tasa-ar­vo ja kun­ni­oi­tus. Hän kul­ki et­sien seu­ra­kun­nas­ta toi­seen, ja löy­si sit­ten us­ko­vai­sen ko­din ja per­heen, jota kaut­ta me­kin tu­tus­tuim­me. Hän läh­ti seu­roi­hin mu­kaan, os­ti omal­le äi­din­kie­lel­leen kään­ne­tyn Raa­ma­tun ja tut­ki sitä, ha­keu­tui kris­ti­nus­kon ope­tuk­seen.

Kes­kus­te­lim­me us­kos­ta ja elä­mäs­tä. It­se­kin pit­kän ja vai­ke­an us­konk­rii­sin lä­pi­käy­nee­nä tun­nis­tin pro­ses­sin vai­heet. Hä­nen ti­lan­teen­sa oli kui­ten­kin pal­jon vai­ke­am­pi, kos­ka hä­nen kult­tuu­ris­saan pe­rin­tei­ses­tä us­kos­ta luo­pu­mi­nen kat­so­taan ri­kok­sek­si, jos­ta tuo­mi­taan kuo­le­maan.

Mi­kään ei ta­kaa, et­tä tur­va­pai­kan­ha­ki­ja­na Suo­meen tul­lut saa jää­dä maa­ham­me kris­ti­tyk­si kään­ty­mi­sen jäl­keen. Muis­tu­tim­me täs­tä kum­mi­las­ta­ni, mut­ta hän oli var­ma: kris­ti­nus­ko on oi­kea us­ko, seu­rois­sa on hyvä ol­la. Hän kuo­lee mie­luum­min us­ko­vai­se­na kuin jat­kaa elä­mään­sä val­hees­sa, tun­nus­ta­en pa­kon edes­sä ju­ma­laa, jota ei omak­seen tun­ne. Aja­tuk­sis­sa­ni pa­la­sin Raa­ma­tun ker­to­muk­seen Da­nie­lis­ta, joka oli val­mis me­ne­mään lei­jo­nien ki­taan mie­luum­min kuin kiel­si Ju­ma­lan.

Pro­ses­si Suo­men vi­ra­no­mais­ko­neis­tos­sa on pit­kä ja ras­kas. Yli nel­jän vuo­den jäl­keen kum­mi­lap­se­ni on edel­leen vail­la lain­voi­mais­ta pää­tös­tä tur­va­pai­kas­ta, ja va­li­tus­tie­kin on vas­ta ai­van alus­sa. Tätä seu­ra­tes­sa­ni kun­ni­oi­tuk­se­ni esi­val­taa koh­taan on ko­ke­nut ko­via ko­lauk­sia, us­ko pro­ses­sin ob­jek­tii­vi­suu­teen ja oi­keu­den­mu­kai­suu­teen on ka­ris­sut.

Lu­kies­sa­ni mi­ten kum­mi­lap­se­ni ker­toi us­kos­taan vi­ra­no­mais­pu­hut­te­lus­sa, ja pää­tös­tä, joka sen poh­jal­ta on teh­ty, en voi­nut ol­la it­ke­mät­tä. Hä­nen sa­nan­sa ku­vaa­vat niin ai­toa ja sy­vää us­koa, niis­tä piir­tyy vah­vas­ti to­tuu­den et­si­mi­sen ja löy­tä­mi­sen tai­val, et­tä sy­dä­me­ni sär­kyy aja­tel­les­sa­ni et­tei tämä rii­tä va­kuut­ta­maan vi­ra­no­mai­sia. Hä­net ol­laan val­mii­ta lä­het­tä­mään kuo­le­maan – mi­nun­ko pi­täi­si osa­ta kir­joit­taa lau­sun­to, joka sen es­tää?

Täl­lä mat­kal­la, jon­ka olen kum­mi­lap­se­ni rin­nal­la kul­ke­nut, olen miet­ti­nyt, mil­tä tun­tui­si jos it­se jou­tui­sin vi­ra­no­mai­sil­le to­dis­ta­maan oman us­ko­ni. Is­tui­sin tun­ti­kau­sia kuul­ta­va­na, ker­to­mas­sa mitä Ju­ma­la mi­nul­le mer­kit­see, mikä on mi­nul­le lä­hei­nen raa­ma­tun­koh­ta ja mik­si, kuin­ka usein käyn kir­kos­sa ja ke­nen kans­sa. Sen jäl­keen joku muu taho, ai­van kas­vo­ton, tul­kit­si­si ker­to­maa­ni omis­ta läh­tö­koh­dis­taan.

Kun käyn seu­rois­sa yh­des­sä ys­tä­vien tai per­heen kans­sa, se tul­kit­tai­siin, et­tä us­ko ei ole mi­nul­le hen­ki­lö­koh­tai­nen. Jos en pää­si­si työn tai muun es­teen vuok­si seu­roi­hin tai kirk­koon joka sun­nun­tai, kat­sot­tai­siin, et­tei us­ko ole mi­nul­le tär­keä. Jos pu­hui­sin Ju­ma­las­ta, se tul­kit­tai­siin pu­heek­si toi­sen kult­tuu­rin ju­ma­las­ta. Sa­not­tai­siin, et­tä voit kät­keä us­ko­si ko­ti­maas­sa­si. Mi­ten kau­his­tut­ta­vas­sa ase­mas­sa ih­mi­nen on, jos vas­ta­puo­li ei ha­lua us­koa hä­nen re­hel­lis­tä pu­het­taan? Kuin­ka ku­kaan voi osoit­taa oman sy­dä­men­sä us­koa, jos muut ovat päät­tä­neet, et­tei hän us­ko riit­tä­väs­ti?

Meil­le suo­ma­lai­sil­le us­kon­non­va­paus tun­tuu usein it­ses­tään­sel­vyy­del­tä, vaik­ka se on kal­lis lah­ja, joka Suo­mes­sa on tur­vat­tu pe­rus­tus­lail­la. Mut­ta nyt näen, et­tä se kos­kee­kin vain syn­ty­pe­räi­siä suo­ma­lai­sia. Oi­kei­ta sa­no­ja pyy­tä­en ja kyy­ne­leet sil­mis­sä na­put­te­lin ko­neel­le teks­tiä tie­tä­en, et­tä se saat­taa ol­la täy­sin tur­haa työ­tä.

Me kaik­ki tie­däm­me, et­tä vain Ju­ma­la voi näh­dä sy­dä­meen. Me ih­mi­si­nä voim­me ar­vi­oi­da vain toi­sen te­ko­ja ja sa­no­ja, teh­dä joh­to­pää­tök­sem­me sen mu­kaan. Jos tah­dom­me ym­mär­tää vää­rin tai us­kom­me va­kaas­ti ole­vam­me oi­ke­as­sa, voim­me tuot­taa toi­sel­le suur­ta tus­kaa ja epä­toi­voa. On­nek­si har­val­la meis­tä on val­ta teh­dä niin suu­ria pää­tök­siä, joi­ta vi­ra­no­mai­set tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den koh­dal­la te­ke­vät.

Saa­tam­me kui­ten­kin haa­voit­taa toi­sia koh­taa­mi­sis­sam­me. Olen jos­kus näh­nyt ti­lan­tei­ta, jois­sa joku saat­taa vas­ta­ta Ju­ma­lan ter­vee­seen yh­del­lä sa­nal­la, vaik­ka mui­ta ter­veh­tii koko ter­veh­dyk­sel­lä. Tun­nus­taa­ko hän sil­loin ter­veh­ties­sään omaa, vai toi­sen us­koa?

Jee­sus ke­hot­ti ot­ta­maan en­sin hir­ren pois omas­ta sil­mäs­tä, en­nen kuin huo­maut­taa ros­kas­ta toi­sen sil­mäs­sä. Sy­dä­men us­kol­la ja suun tun­nus­tuk­sel­la me au­tu­aak­si tu­lem­me, omal­la us­kol­lam­me ja omal­la tun­nus­tuk­sel­lam­me, em­me ke­nen­kään muun. Toi­von, et­tei ku­kaan kos­kaan jou­tui­si sii­hen ti­lan­tee­seen, et­tä hä­nel­tä ky­sy­tään toi­sen sy­dä­men ti­laa. Ju­ma­la sitä ei ai­na­kaan kysy.

Vii­saut­ta ja vas­tuul­li­suut­ta vi­ra­no­mai­sil­le ru­koil­len tal­len­sin teks­ti­ni asi­a­na­ja­jal­le lä­he­tet­tä­väk­si. Ju­ma­la aut­ta­koon, et­tä saam­me pi­tää rak­kaan kum­mi­poi­ka­ni tääl­lä Suo­mes­sa, tur­vas­sa ja us­ko­vais­ten yh­tey­des­sä, ku­ten kum­min ru­kouk­ses­sa hä­nen kas­te­ti­lai­suu­des­saan pyy­sin.

Paula-MaariaItäniemi
35 vuotta, seitsemän lasta – yksi männyn juurelle lepoon laskettuna, kuusi lähellä, ilona ja tarkoituksena. Elän jyväskyläläisen kotiäidin ja omaishoitajan arkea, jonka keskeltä karkaan kuoroharjoituksiin. Siellä laulan itseni keveäksi väsymyksestä, huolista ja tarvitsevista katseista. Pari tärkeää tuntia, ja jaksan taas. Ja kun puoliso palaa töistä, sydämeni läikehtii kiitollisuudesta. Tässä on minun paikkani, jossa on hyvä olla. Minulle voi kirjoittaa: pauria.itaniemi@gmail.com.
10.7.2020

Minä lau­lan kii­tos­ta Her­ral­le, hän pi­tää mi­nus­ta huo­len. Ps. 13:6

Viikon kysymys