JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Vau­va­kuu­me

6.10.2020 6.15

Juttua muokattu:

5.10. 15:53
2020100515533920201006061500

Haa­vei­lin lap­se­na, et­tä mi­nus­ta tu­li­si opet­ta­ja tai ”bu­si­ness lady”. Myö­hem­min unel­moin dip­lo­maa­tin am­ma­tis­ta. Oli­sin ha­lun­nut ol­la mu­ka­na rau­han­ra­ken­ta­misp­ro­ses­sis­sa. Su­kel­taa eri­lai­siin kult­tuu­rei­hin ja ym­mär­tää nii­tä. Näin minä suun­nit­te­lin elä­mää­ni.

En vas­tus­ta­nut avi­o­liit­toa. Ha­lu­sin jos­sain vai­hees­sa löy­tää sen mi­nul­le tar­koi­te­tun kump­pa­nin, mut­ta ei mi­nul­la mi­tään kii­ret­tä sii­hen elä­män­vai­hee­seen ol­lut. Elä­mä kui­ten­kin meni toi­sel­la ta­val­la ja löy­sim­me toi­sem­me jo var­sin nuo­re­na. Tun­tui oi­ke­al­ta rat­kai­sul­ta men­nä nai­mi­siin, vaik­ka kamp­pai­lin seu­rus­te­lun ja var­hai­sa­vi­o­lii­to­nai­ka­na ki­pe­äs­ti sii­tä, mikä mi­nun roo­li tu­li­si nai­se­na ole­maan.

Mur­ro­si­äs­sä olin ai­ka kilt­ti en­kä oi­ke­as­taan käy­nyt läpi kun­nol­lis­ta ka­pi­noin­ti­vai­het­ta. Tai­sin käy­dä sen läpi sil­loin pa­ri­kymp­pi­se­nä. Olen­nai­nen ero sii­nä oli se, et­ten täs­sä ti­lan­tees­sa ka­pi­noi­nut van­hem­pia vas­taan kun asuin omas­sa ko­dis­sa, vaan ka­pi­noin Ju­ma­laa vas­taan.

Pel­kä­sin lap­sen­saan­tia. Pel­kä­sin niin pal­jon, et­tä se sat­tui ihan fyy­si­ses­ti. Ajat­te­lin, et­tä per­he mer­kit­see joko-tai-va­lin­to­ja: et­tä oli­si mah­dol­lis­ta saa­da ura tai per­he mut­ta ei mo­lem­pia. Pel­kä­sin, et­tä syn­ny­tän seu­raa­vat kak­si­kym­men­tä vuot­ta en­kä eh­di te­ke­mään vä­lis­sä mi­tään muu­ta.

Sit­ten sain ko­kea äi­tiy­den lah­jan. Se oli mul­lis­ta­vaa. Mul­lis­ta­vam­pi kuin mi­kään muu asia elä­mäs­sä­ni on iki­nä ol­lut. Se yh­teys, jon­ka koin lap­sen kans­sa, oli ai­van muu­ta kuin mitä olin ku­vi­tel­lut.

Se rak­kaus­kin oli niin voi­mal­lis­ta. Se ei täy­sin pois­ta­nut kamp­pai­lu­a­ni it­se­ni kans­sa, mut­ta pik­ku­hil­jaa ava­si sil­mi­ä­ni nä­ke­mään, mikä elä­mäs­sä on­kin tär­kein­tä. Sa­mal­la koin, et­tä asi­at oli­vat jos­kus epä­oi­keu­den­mu­kai­sia. Mi­nul­le oli an­net­tu suu­ri lah­ja, pie­ni lap­si, en­kä ol­lut edes ko­ke­nut min­kään­lais­ta vau­va­kuu­met­ta. Toi­set ki­pui­le­vat van­hem­mak­si tu­le­mi­sen kai­puun­sa kans­sa ei­vät­kä saa lap­sia.

Tu­lin oman elä­män ris­teys­koh­taan, ja va­lin­nan paik­ka oli koit­ta­nut: otan­ko oman elä­mä­ni täy­sin hal­tuun ja teen it­se rat­kai­sut, vai an­nan­ko Ju­ma­lal­le si­jaa ja luo­tan, et­tä Hän tie­tää tar­pee­ni?

”Pa­rem­pi vä­hän vai­vaa kan­taa

ja luot­taa Her­ran hy­vyy­teen

tyy­ty­en sii­hen, mitä an­taa

hän lau­pi­aas­ti lap­sil­leen.

Ei isäl­täm­me tai­vaas­sa

tar­peem­me ole sa­las­sa.”

(Vir­si 370, Ge­org Neu­mark 1657)

Sain voi­maa yhä us­koa ja ha­lua luot­taa Ju­ma­laan. Tun­ne sel­väs­ti hel­pot­ti ja toi luot­ta­mus­ta elä­mään, mut­ta ei pois­ta­nut ko­ko­naan sitä ki­pua, jota koin.

En ko­ke­nut vau­va­kuu­met­ta niin kuin moni muu. Koin, et­tä olin jol­lain ta­voin eri­lai­nen äi­ti ja kui­ten­kin mo­nel­la ta­voin ai­van sa­man­lai­nen kuin muut.

Oi­ke­as­taan ajat­te­lin, et­tä meis­tä jo­kai­nen käy läpi kas­vua ja mel­kein jo­kai­nen koh­taa äi­tiy­den ki­pe­ät koh­dat jos­sain vai­hees­sa. Jol­la­kin se voi ol­la en­sim­mäi­sen koh­dal­la, toi­sel­la kuu­den­nen koh­dal­la tai sit­ten vas­ta, kun saa­puu iso­äi­tiy­teen. Eh­kä sil­loin mum­mo­na miet­ti­vät, mi­ten omat tyt­tä­ret ja mi­ni­ät jak­sa­vat.

Joku toi­nen ki­pui­lee, kun ei saa ko­kea äi­tiyt­tä, vaik­ka kuin­ka ru­koi­li­si. It­se ru­koi­lin jos­kus, et­tä sai­sin ko­kea vau­va­kuu­meen, siis sitä kut­kut­ta­vaa odo­tus­ta. Jän­ni­tin ai­na sil­loin kun tie­sin, et­tä oli­si suu­ri mah­dol­li­suus tul­la ras­kaak­si. Las­kin kuu­kau­sia eteen­päin ja mie­tin jo val­miik­si mi­ten jär­jes­täi­sin kou­lu- ja työ­a­si­at. Usein vau­vau­u­ti­nen ai­heut­ti pie­nen krii­sin, mut­ta joka ker­ta sii­hen teh­tä­vään kas­voi ja so­peu­tui. Ja joka ker­ta rak­kaus las­ta koh­taan oli suu­rem­paa kuin mitä oli­si it­se osan­nut aa­vis­taa.

Vii­me ker­ral­la sain ko­kea hiu­kan, mil­tä vau­va­kuu­me voi­si mais­tua, ja kun sain tie­tää et­tä vat­sas­sa oli­kin kak­si yh­den si­jaan, olin val­ta­van on­nel­li­nen. Ru­kouk­sii­ni oli vas­tat­tu.

Elä­mä ei ole men­nyt niin kuin it­se suun­nit­te­lin, se on men­nyt pal­jon pa­rem­min kuin mitä iki­nä ku­vit­te­lin. Äi­tiys on kau­nis­ta ja jos­kus ki­pe­ää­kin. Niin kuin Raa­mat­tu lu­pai­lee.

LailaUljas
Olen nelikymppinen ison perheen äiti, äitiyslomalla oleva yrittäjä, valtiotieteiden maisteri ja ikuinen opiskelija. Olen syntynyt yhdysvalloissa, mutta asunut Suomessa puolet elämästäni. Lähellä sydäntäni ovat erityisesti lasten, nuorten, vanhusten ja vähäosaisten asema yhteiskunnassamme. Asioiden jäsentäminen kirjoittamisen kautta on minulle tärkeää. Olen aikaisemmin kirjoittanut paria ruokablogia. Palautetta voi vapaasti antaa osoitteeseen laila.uljas@gmail.com
30.10.2020

Her­ra, si­nua ylis­tä­kööt kaik­ki luo­tu­si, us­kol­li­set pal­ve­li­ja­si kiit­tä­kööt si­nua! Ju­lis­ta­koot he val­ta­kun­ta­si kun­ni­aa, ker­to­koot mah­ta­vis­ta te­ois­ta­si. Ps. 145:10–11

Viikon kysymys