Tarinankertojalla pitää olla sana hallussa. Hyvä kertoja osaa ottaa kuulijat mukaan. Kuulijat pääsevät ikään kuin sisälle tarinaan, osaksi sitä, lähelle kertomuksen keskiötä, jonka pääosassa on usein joku ihminen. Kertomuksen päähenkilö voi olla jo kauan sitten kuollut. Tarinat hänestä ovat kuitenkin jääneet elämään. Usein kyseinen henkilö on ollut Persoona, isolla alkukirjaimella.
Hyvä tarina tarvitsee siis taustakseen vahvan persoonan ja hyvän kertojan. Usein tarina on matkan varrella saanut paljon uutta sisältöä, sen alkuperä on ymmärretty väärin ja kukin kuulija on ymmärtänyt sen omalla tavallaan. Tarina kuitenkin jatkuu, sen kuulee aina ja aina uudet ihmiset. Heidän seassaan voi olla hyviä kertojia, jotka kertovat tarinaa uusille kuulijoille omalla tavallaan.
Tarinan päähenkilö voi olla ”legendaarinen”, hän on kenties saanut eläessään aikaan jotain sellaista, johon vain harvat pystyvät. Ajan saatossa ja tarinoiden siirtyessä uusien kuulijoiden korviin legendasta muodostuu jotain sellaista, johon oikeasti ei kukaan kuolevainen kykene. Väinö Linna kertoo kirjassaan Täällä Pohjan tähden alla esimerkin tällaisesta henkilöstä, miehestä, joka kuokki yksin peltoa yli 30 hehtaaria. Kun Koskelan Jussia kiiteltiin hänen saavutuksistaan, hän esitti vaatimatonta ja vetosi mieheen, joka ”kuokki neljättäkymmentä hehtaaria eläissänsä. Mitäs nää? Nää on pieniä sen rinnalla”. Tarinaa kerrottiin totena, vaikka kuulijat ymmärsivätkin, että se ei ollut mahdollista. Myöhemmin todetaan, että ”se oli ajat sitten ylittänyt kaikki inhimilliset rajat”. Silti se oli esimerkillinen tarina juurevasta maanviljelijästä. Kyseinen kertomus on kuviteltu, mutta ehkä se peilasi todellisuutta.
Ehkä olet joskus saanut kuulla hyvää tarinankertojaa. Muistan kaukaa, vuosikymmenien takaa tilanteen, jolloin sain olla kuuntelemassa monen muun ystävän kanssa hyvää tarinaa ja tarinankertojaa. Kertomus oli rikas, kuten sen kuuluukin olla. Siinä oli paljon tarkkoja yksityiskohtia ja runsaasti polveilevia sivujuonteita. Pitkä tarina sai kuulijat mukaan niin hyvin, että kukaan ei menettänyt sitä kuunnellessaan mielenkiintoaan. Tarinassa oli kuitenkin niin paljon ”ylimääräistä”, että yksi kuulijoista keskeytti välillä kertojan ja totesi: ”minä en usko kaikkea mitä kerrot, mutta jatka vaan, sinua on mukavaa kuunnella”. Kertoja jatkoi häkeltymättä. Ehkä hän ymmärsi, että vastuu on kuulijalla ja kuulijan pitää osata tarinaa sopivalla tavalla suodattaa.
Monet meistä kertovat tarinoita itsestään, läheisistään, edellisistä sukupolvista, omista vanhemmistaan, menneestä elämästä, sen vaiheista, kipupisteistä, ilon, onnen ja surunkin hetkistä. Kaikkia kertomuksia ei ehkä ole tarkoitettu levitettäviksi, mutta herkästi voi käydä niin, että elämäntarina saa oman elämän ympärilleen. Lopulta voi käydä niin, että henkilö, joka aiemmin kertoi omasta elämästään, ei enää tunnista kertomusta omakseen. Pitkästä elämästä syntyy pitkiä tarinoita, jotka jäävät elämään vuosiksi, vuosikymmeniksi tai jopa vuosisadoiksi päähenkilön kuoleman jälkeenkin.
Ehkä tarinalle on ominaista, että siinä korostuvat päähenkilön vahvat ominaisuudet. Kitsaasta tulee entistä kitsaampi, leikinlaskijasta todellisuutta leikkisämpi ja ahkerasta uurastajasta väsymätön. Pessimististä tulee huomattavasti pessimistisempi kuin hän oli, ja optimisti ei näe missään tummia pilviä, aina hän vaan nauraa ja näkee pilvistä vain kultareunat. Kalasaaliisiin liittyy erityisen suuri kiusaus kasvattaa niitä vielä pyytämisen jälkeenkin. Siinä ei sinällään ole mitään uutta. Lauri Pohjanpää kirjoitti lähes sata vuotta sitten pienen pojan aamuisesta kalansaaliista näin:
Ja tuskin vain oli aamunsuu
se kullan kallis ohi,
kun viaton kiisken-poikanen
oli suuren-suuri l o h i.
(Lauri Pohjanpää 1933, Sininen hämärä)
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys