JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Vii­si­tois­ta­vuo­ti­as, ja ra­kas­tu­nut

6.9.2020 6.15

Juttua muokattu:

1.9. 11:33
2020090111335320200906061500

Kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten olin en­sim­mäis­tä ker­taa ra­kas­tu­nut. Päät­tö­mäs­ti, ko­ko­nais­val­tai­ses­ti, toi­voa täyn­nä. Maa­il­mas­sa ei ol­lut mi­tään niin täy­del­lis­tä kuin se poi­ka. Hä­nen luon­teen­sa, ta­pan­sa ot­taa muut huo­mi­oon, nau­run­sa, kä­sien kau­neus ja sil­mien eri­koi­nen väri. En­sim­mäi­nen kat­se ja ter­veh­dyk­sen kä­den­pu­ris­tus sai mi­nus­sa liik­keel­le jo­tain en­nen­ko­ke­ma­ton­ta. Täy­del­li­sen vi­a­ton­ta, mut­ta ai­van uut­ta. Olin vii­si­tois­ta­vuo­ti­as, kun maa­il­ma sei­sah­tui mil­li­se­kun­nik­si sii­nä su­vi­seu­ra­ken­tän vä­en­tun­gok­ses­sa, ei­kä kos­kaan pa­lan­nut en­nal­leen.

Se oli ai­kaa, jol­loin teks­ti­vies­tis­sä sai ol­la kor­kein­taan 160 merk­kiä ja jo­kai­nen vies­ti mak­soi mar­kan. Meil­lä oli van­hem­pie­ni kans­sa so­pi­mus, et­tä pu­he­lin­las­ku sai ol­la kor­kein­taan sa­dan mar­kan suu­rui­nen. Las­kin, et­tä mi­nul­la on va­raa kol­meen teks­ti­vies­tiin tai kol­meen pu­he­lu­mi­nuut­tiin per päi­vä. Mut­ta mi­ten se oli­si riit­tä­nyt, kun koko ajan ja­no­si yh­teyt­tä tä­hän uu­teen ih­mi­seen, ja kun piti pys­tyä vie­lä ra­por­toi­maan ys­tä­vil­le kaik­ki, mitä ta­pah­tui tai ajat­te­lin ole­van ta­pah­tu­mas­sa?

Kävi niin, et­tä pu­he­lin­las­ku pai­sui hei­nä­kuus­sa kak­sin­ker­tai­sek­si. En muis­ta, mi­ten sen toi­sen sa­ta­sen van­hem­mil­le­ni mak­soin, mut­ta jo­ten­kin sain sen hoi­det­tua. Sen jäl­keen hel­pot­ti, sil­lä vä­li­mat­ka ku­tis­tui sel­lai­sek­si, et­tä ta­pa­sim­me rak­kau­te­ni koh­teen kans­sa lä­hes päi­vit­täin. Vies­te­jä piti sil­ti edel­leen lait­taa, jo­ten tark­ka­na sai ol­la, mut­ta tois­ta ker­taa en mää­ri­tel­tyä ra­jaa ylit­tä­nyt.

Se syk­sy oli en­sin täyn­nä au­rin­koa ja vä­ri­kyl­läi­siä leh­tiä. Maa­il­ma oli kau­nis, kau­niim­pi kuin kos­kaan. Minä tai­sin sä­deh­tiä, lois­taa, heh­kua. Olin vii­si­tois­ta ja ajat­te­lin kai, et­tei ku­kaan ole kos­kaan voi­nut ko­kea mi­tään sa­man­lais­ta.

Mei­tä oli kak­si niin ko­vin nuor­ta, kes­ke­ne­räi­siä kum­pai­nen­kin. Oli yh­tei­siä il­to­ja po­ru­kas­sa, nau­rua ja kah­den­kes­ki­siä kat­sei­ta. Mi­nus­sa kas­voi koko ajan var­muus sii­tä, et­tä täs­sä on nyt jo­tain suur­ta, tä­hän ha­lu­an jää­dä.

Ja sit­ten puut rii­sui­vat vä­rik­käät asut yl­tään ja tuli har­maa mar­ras­kuu. Tuli het­kiä, jois­sa piti pu­hua sii­tä, mitä vä­lil­läm­me oli ta­pah­tu­nut, ei­vät­kä nä­ke­myk­sem­me vas­tan­neet­kaan toi­si­aan. Tuli häm­men­nys, suru, louk­kaan­tu­mi­nen. Pi­meys tun­tui nie­le­vän kai­ken, ei­kä elä­mäs­sä ol­lut enää iloa. Minä olin vii­si­tois­ta, ja sy­dä­me­ni oli sär­ky­nyt.

Päi­vä­kir­jan sivu toi­sen­sa jäl­keen täyt­tyi ru­kouk­sis­ta ja ky­se­lyis­tä, mi­ten tämä on mah­dol­lis­ta, kuin­ka saa­toin ym­mär­tää kai­ken niin vää­rin. Kir­joi­tin pit­kiä kir­jei­tä tai roi­kuin vyö­tä­rös­tä alas­päin ruo­kai­lu­huo­neen ik­ku­nas­ta ul­ko­na voi­dak­se­ni vuo­dat­taa tus­kaa­ni pu­he­li­men vä­li­tyk­sel­lä ys­tä­vil­le­ni il­man, et­tä si­sa­ruk­set tai van­hem­mat oli­si­vat kuul­leet.

Ma­sen­nuin, tai oi­ke­as­taan jo ole­mas­sa ol­lut ma­sen­nus sy­ve­ni. En us­ko­nut kos­kaan voi­va­ni sel­vi­tä. Ko­ti­kau­pun­gin jo­kai­nen katu tun­tui ole­van täyn­nä muis­to­ja, jot­ka re­pi­vät sie­lu­a­ni au­ki. Kuu­kau­sien myö­tä kipu ei hel­pot­ta­nut, vaan sy­ve­ni ja imi elä­mä­ni­lo­ni ko­ko­naan. Oli pak­ko pääs­tä pois, ir­rot­tau­tua.

“Ker­ran vie­lä mer­ki­tyk­sen saa­vat

kaik­ki it­kut, kaik­ki lyö­dyt haa­vat.

Ai­ka ku­too suur­ta sa­lai­suut­ta,

ki­vun kaut­ta Ju­ma­la luo uut­ta.

Mi­kään ai­ka ei voi men­nä huk­kaan,

kyy­ne­leet­kin puh­ke­a­vat kuk­kaan.

Vaik­kei sil­mä vie­lä näh­dä saa­ta,

tus­ka­kin on toi­von kas­vu­maa­ta.”

Tätä An­na-Mari Kas­ki­sen ru­noa tois­te­lin tuol­loin it­sek­se­ni, ru­kouk­se­na, voi­ma­lau­sei­na. Ja juu­ri niin kävi. Ta­san puo­li­tois­ta vuot­ta sen jäl­keen, kun en­sim­mäi­nen ter­veh­dys Pe­tä­jä­ve­den su­vi­seu­ra­pel­loil­la oli vaih­det­tu, pa­ke­nin Reis­jär­ven opis­ton suo­jiin. Sain op­pi­las­pai­kan ke­vät­lu­ku­kau­del­le, ja se ai­ka muut­ti elä­mä­ni suun­nan. Opis­to yh­dis­ti mi­nut ja edel­li­sen vuo­si­kurs­sin opis­ke­li­jan, ja hy­vin no­pe­as­ti me­nim­me nai­mi­siin, ni­pin na­pin täy­si-ikäi­si­nä.

Mon­ta ker­taa olen py­säh­ty­nyt muis­te­le­maan tuo­ta ki­pe­än­kau­nis­ta ai­kaa. Olen aja­tel­lut läm­möl­lä poi­kaa, jon­ka kans­sa meis­tä ei kos­kaan tul­lut pa­ria, edes het­kek­si. Olen ol­lut iloi­nen hä­nen pe­rus­ta­es­saan per­heen ja kii­tol­li­nen sekä niis­tä het­kis­tä joi­ta koim­me yh­des­sä et­tä sii­tä, et­tä kaik­ki jäi vain unel­mien ta­sol­le. Em­me me oli­si yh­teen so­pi­neet, Tai­vaan Isä tie­si sen. Mut­ta il­man tuo­ta ko­ke­mus­ta en oli­si läh­te­nyt opis­toon juu­ri sil­loin. Var­maan me oli­sim­me puo­li­so­ni kans­sa jos­kus myö­hem­min ta­van­neet, mut­ta pol­kum­me oli­si muo­dos­tu­nut ai­van toi­sen­lai­sek­si.

Kak­si­kym­men­tä vuot­ta on ku­lu­nut. Van­hin elä­vis­tä lap­sis­tam­me on nyt juu­ri sen ikäi­nen kuin minä tuo­na hei­nä­kuun sun­nun­tai­na. Hän on niin ko­vin nuo­ri, kun äi­ti­nä hän­tä kat­son. Sil­ti hä­nes­sä on tut­tu elä­män palo, unel­mien us­va sil­mis­sään, vie­lä jä­sen­ty­mät­tö­miä tu­le­vai­suu­den toi­vei­ta. Kat­son hän­tä ja ha­lu­an suo­jel­la sil­tä ki­vul­ta, jota it­se koin.

Sit­ten muis­tan taas kai­ken kau­niin ja ajat­te­len, mi­ten on­nel­li­nen niis­sä het­kis­sä olin. Ja ha­lu­an, et­tä jo­kai­nen lap­sis­ta­ni sai­si ko­kea sa­man. Sil­lä si­tä­kin nuo­ruus on.

Paula-MaariaItäniemi
35 vuotta, seitsemän lasta – yksi männyn juurelle lepoon laskettuna, kuusi lähellä, ilona ja tarkoituksena. Elän jyväskyläläisen kotiäidin ja omaishoitajan arkea, jonka keskeltä karkaan kuoroharjoituksiin. Siellä laulan itseni keveäksi väsymyksestä, huolista ja tarvitsevista katseista. Pari tärkeää tuntia, ja jaksan taas. Ja kun puoliso palaa töistä, sydämeni läikehtii kiitollisuudesta. Tässä on minun paikkani, jossa on hyvä olla. Minulle voi kirjoittaa: pauria.itaniemi@gmail.com.
19.9.2020

Muis­ta­kaa tämä: joka niu­kas­ti kyl­vää, se niu­kas­ti niit­tää, ja joka run­saas­ti kyl­vää, se run­saas­ti niit­tää. 2. Kor. 9:6

Viikon kysymys