Moni eläk­keel­le siir­ty­vä ky­syy: mi­täs nyt? Kun työ lop­puu, voi he­rä­tä myös ky­sy­mys, et­tä min­ne sitä pi­täi­si täs­sä uu­des­sa elä­män­ti­lan­tees­sa aset­tua asu­maan. Joku ajat­te­lee, et­tä lä­hem­mäk­si lap­sia, sil­lä sil­loin voi­si ol­la heil­le avuk­si. Voi­si näh­dä ken­ties las­ten­lap­sia use­am­min ja sai­si hoi­taa hei­tä.

Mi­nä­kin olen asi­aa poh­ti­nut. Olen aja­tel­lut, et­tä voi­sim­me muut­taa pää­kau­pun­ki­seu­dul­le, sil­lä siel­lä asuu lap­sis­tam­me yli puo­let. Olen jos­kus vii­väh­tä­nyt hei­dän luo­naan muu­ta­mia päi­viä ja kuun­nel­lut hei­dän eh­do­tuk­si­aan mu­ka­vis­ta asun­nois­ta. Mut­ta kun olen pa­lan­nut taas ko­tii­ni maal­le, elä­mä on tun­tu­nut tu­tum­mal­ta.

Omal­la ky­län­rai­til­la ih­mi­set ky­se­le­vät näh­des­sään: mitä kuu­luu, olet­ko ol­lut ter­ve ja on­ko ai­ka ku­lu­nut eläk­keel­lä? Pää­kau­pun­ki­seu­dul­la mi­nul­la on vain vä­hän tut­tu­ja, ei­kä ku­kaan ka­dul­la tule ky­sy­mään yh­tään mi­tään. Hel­pos­ti voi­sin tun­tea siel­lä vie­raut­ta ja yk­si­näi­syyt­tä. On­nek­si vai­mo­ni on vie­lä työ­e­lä­mäs­sä, niin asum­me lu­jas­ti tääl­lä tut­tu­jen ih­mis­ten kes­kel­lä.

En ih­met­te­le, jos joku toi­sel­le paik­ka­kun­nal­le muut­ta­nut nuo­rem­pi tai van­hem­pi ih­mi­nen ko­kee yk­si­näi­syyt­tä. Ei ole help­po luo­da ys­tä­vä­verk­koa uu­del­la paik­ka­kun­nal­la. Jos on työ­e­lä­mäs­sä, opis­ke­le­mas­sa tai har­ras­te­pii­ris­sä, ys­tä­vien löy­tä­mi­nen voi on­nis­tua hel­pom­min. Ih­mi­si­nä me olem­me eri­lai­sia: toi­nen on seu­ral­li­sem­pi ja toi­nen hil­jai­sem­pi. Toi­sen voi ol­la hel­pom­pi tu­tus­tua uu­siin ih­mi­siin kuin toi­sen.

Työs­sä ol­les­sa­ni kuu­lin use­am­man ker­ran vies­tin sai­ras­vuo­teel­ta: ”On­ko Ju­ma­la hy­län­nyt mi­nut, kun on an­ta­nut täl­lai­sen sai­rau­den ja jät­tä­nyt yk­sin tän­ne sai­raa­laan?” Sa­man vies­tin esit­ti moni yk­si­näi­syyt­tä po­te­va van­hus: ”Mik­si mi­nut on jä­tet­ty yk­sin ja ku­kaan ei käy kat­so­mas­sa?” Yk­si­näi­syys on olo­ti­la, jo­hon voim­me jou­tua tah­to­mat­tam­me. Jos ei pää­se omin avuin liik­ku­maan, voi ol­la vai­kea pi­tää kiin­ni ys­tä­vyys­suh­teis­ta. Yk­si­näi­syys joh­tuu usein sii­tä, et­tä elä­mäs­säm­me jo­kin tär­keä suh­de kat­ke­aa. Taus­tal­la voi ol­la esi­mer­kik­si mi­nun­kin pel­kää­mä­ni paik­ka­kun­nal­ta muut­to tai lä­hei­sen kuo­le­ma, sai­raus tai van­huus.

Yk­si­näi­syys eris­tää mei­dät. Sai­raus eris­tää sai­raa­laan, van­huus van­hain­ko­tiin, suru tai työt­tö­myys omaan ko­tiin. So­si­aa­li- ja ter­veys­po­li­tii­kan pro­fes­so­ri Juho Saa­ri ki­teyt­ti asi­an osu­vas­ti pu­hees­saan Kes­ki-Suo­men mies­te­nil­las­sa Kars­tu­las­sa 7. syys­kuu­ta: ”Kun ih­mi­nen eris­täy­tyy, hän tu­lee nä­ky­mät­tö­mäk­si toi­sil­le.” Hä­nen mu­kaan­sa Suo­mes­sa ol­laan siir­ty­mäs­sä ai­kaan, jos­sa ih­mi­set ei­vät tu­keu­du pe­rin­tei­seen ta­paan enää su­ku­lai­siin­sa, vaan ys­tä­viin ja vi­ra­no­mai­siin.

Sa­no­taan, et­tä mei­dän ai­kam­me huu­taa yk­si­näi­syyt­tä. Tek­nii­kan voit­to­kul­ku on saa­nut ai­kaan pal­jon hy­vää. Sa­mal­la olem­me tul­leet pal­jol­ti riip­pu­mat­to­mik­si toi­sen ih­mi­sen avus­ta. Ih­mi­nen voi löy­tää it­sen­sä ti­lan­tees­ta, jos­sa hä­nel­lä on elä­mää hel­pot­ta­vat hie­not tek­ni­set ko­neet, mut­ta ei yh­tään lä­heis­tä ih­mis­suh­det­ta. Toi­sen ih­mi­sen lä­hei­syyt­tä ei kui­ten­kaan voi kor­va­ta mi­kään lai­te tai ro­bot­ti.

Tie­to­tek­nis­ten lait­tei­den käyt­tö he­rät­tää­kin ris­ti­rii­tai­sia aja­tuk­sia. Tek­niik­ka on tuo­nut maa­il­man ja ih­mi­set lä­hem­mäk­si toi­si­aan. Tie­to­ko­neen tar­jo­a­mat pe­lit, so­si­aa­li­nen me­dia ja eri­lai­set so­vel­luk­set hel­pot­ta­vat uu­sien ih­mis­ten et­si­mis­tä ja yh­tey­den­pi­toa. Kään­tö­puo­le­na tämä kaik­ki vie ai­kaa konk­reet­ti­sil­ta koh­taa­mi­sil­ta.

Juho Saa­ri on to­den­nut myös: ”Yk­si­näi­syys on mo­nil­le ki­peim­piä asi­oi­ta. Se vie usein ter­vey­den ja tap­paa noin kuu­si vuot­ta ai­em­min ver­rat­tu­na nii­hin, jot­ka ei­vät koe yk­si­näi­syyt­tä.” Voi­ko yk­si­näi­syy­des­tä pääs­tä eroon? Asi­aa tut­ki­nei­den mie­les­tä se riip­puu meis­tä it­ses­täm­me, olem­me­ko val­mii­ta sii­hen. Kai­ken läh­tö­koh­ta on tie­dos­taa, mis­tä yk­si­näi­syys joh­tuu, sil­lä vain sitä kaut­ta voim­me vai­kut­taa yk­si­näi­syy­den ko­ke­muk­seen. Mut­ta tie­däm­me­kö ai­na syy­tä yk­si­näi­syy­del­le?

Yk­si­näi­syy­den on­gel­mal­le ei vält­tä­mät­tä löy­dy yk­sin­ker­tais­ta rat­kai­sua, sil­lä taus­tat ovat mo­ni­nai­set. Voi ol­la, et­tä oma ak­tii­vi­suus ei au­ta. Tar­vi­taan tois­ten apua, eh­kä am­mat­ti­aut­ta­ji­a­kin. Eräs tär­keä läh­tö­koh­ta yk­si­näi­syy­den eh­käi­syl­le on kui­ten­kin se, et­tä hy­väk­syy it­sen­sä ja on it­sen­sä pa­ras ka­ve­ri. Jo­kai­nen ih­mi­nen on Ju­ma­lan luo­ma ja juu­ri sik­si ar­vo­kas.

Ver­tais­tu­ki, yk­si­näi­syy­des­tä pu­hu­mi­nen ja sii­tä kir­joit­ta­mi­nen voi­vat hel­pot­taa yk­si­näi­syy­den taak­kaa. Ky­läi­le­mäl­lä ja so­si­aa­li­sen me­di­an avul­la voim­me lä­hes­tyä toi­si­am­me. Kas­vok­kain ole­mi­nen on mie­les­tä­ni ai­na kui­ten­kin pa­ras­ta. It­se kan­nat­taa ol­la avoin ja et­siä tois­ten seu­raa, vaik­ka se ei ole­kaan help­poa. Vaa­ti­va mie­li lä­hei­siä koh­taan tai up­pou­tu­mi­nen it­se­sää­liin voi­vat kar­kot­taa toi­set ih­mi­set lä­hel­tä. Jos ys­tä­vä tun­tee it­sen­sä ai­na riit­tä­mät­tö­mäk­si, kans­sa­käy­mi­nen voi tun­tua ras­kaal­ta.

Uu­sia ys­tä­viä voi löy­tää ole­mal­la ak­tii­vi­nen: me­ne­mäl­lä seu­roi­hin, osal­lis­tu­mal­la ker­hoi­hin, har­ras­tuk­siin, lei­reil­le tai mat­koil­le, jois­sa voi ta­va­ta uu­sia ih­mi­siä. On ar­vo­kas­ta, jos paik­ka­kun­nal­la asuu us­ko­nys­tä­viä. Täl­löin meil­lä on ih­mi­siä, joil­le voi sa­noa ”Ju­ma­lan ter­ve”. Rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä voim­me tu­tus­tua toi­siim­me ja osal­lis­tua yh­des­sä kris­til­li­syy­tem­me työ­hön. Koen, et­tä Ju­ma­lan las­ten luo­ma so­si­aa­li­nen verk­ko on oi­kea ”pe­rus­tur­va” yk­si­näi­syy­den tor­jun­nas­sa. Seu­rois­sa voi saa­da ys­tä­viä mut­ta myös voi­mia tai­vaan tiel­le.

Yk­sin ole­mi­nen ja yk­si­näi­syys ovat eri asi­oi­ta. Yk­sin elä­väl­lä voi ol­la lu­kui­sia ys­tä­viä, kun taas per­heel­li­nen voi tun­tea yk­si­näi­syyt­tä pa­ri­suh­tees­saan tai suu­ren per­heen kes­kel­lä. Saam­me pyy­tää, et­tä meil­lä jo­kai­sel­la oli­si yk­si hyvä ys­tä­vä. Muis­tan, et­tä mi­nul­le on jos­kus tar­jot­tu ra­haa, et­tä het­ken jak­sai­sin kuun­nel­la ja ol­la ka­ve­ri toi­sel­le ih­mi­sel­le. Sil­loin en­si ker­ran ha­vah­duin, kuin­ka ih­mi­nen voi to­del­la ol­la yk­si­näi­nen.