JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Puhutaan maasta ja taivaasta

Usko lohduttaa lapsettomuuden kivussa

Puhutaan maasta ja taivaasta
7.5.2022 10.00

Juttua muokattu:

6.5. 14:39
2022050614390420220507100000

Anna-Leena Saukko

Anna-Leena Saukko

Mar­jo Es­ko­la

Tyh­jän sy­lin tun­ne, pit­kä odo­tus ja kai­puu. Ei nii­tä osaa edes se­lit­tää, sa­noik­si pu­kea. Tun­teet ovat sy­viä, ko­ko­nais­val­tai­sia. Ne tun­tu­vat koko ke­hos­sa ja eri­tyi­ses­ti mie­les­sä.

Al­kuun poh­dim­me, kuu­lee­ko Ju­ma­la mei­dän ru­kouk­sem­me, nä­kee­kö hän mei­dän su­rum­me ja lap­sen kai­puum­me? Olem­me­ko eh­jiä, ko­ko­nai­sia? Kel­paan­ko puo­li­sol­le­ni, kel­paam­me­ko lä­hei­sil­le ja yh­teis­kun­nal­le? Mi­ten mei­dän käy ja mikä on tu­le­vai­suu­tem­me, kun las­ta ei per­hee­seem­me an­ne­ta­kaan?

Lap­set­to­muus ei ole mer­kin­nyt vain sitä, et­tä jo­tain tär­ke­ää on jää­nyt puut­tu­maan, vaan mo­net tu­le­vai­suu­den­ku­vi­tel­mat on pi­tä­nyt ra­ken­taa uu­del­leen. Olem­me saa­neet huo­ma­ta, et­tä it­ses­tään­sel­vyy­te­nä tar­jot­tu elä­män­kaa­ri ei ole­kaan it­ses­tään­sel­vyys. On pi­tä­nyt miet­tiä pe­rin­poh­jai­ses­ti, mitä lop­pu­e­lä­mä tuo tul­les­saan. On myös käy­nyt mie­les­sä, joh­tuu­ko lap­set­to­muu­tem­me jos­ta­kin ele­tyn elä­män er­hees­tä. Nuo­rem­pa­na koki myös jol­lain ta­paa voi­mak­kaam­pa­na ym­pä­ris­tön luo­mat pai­neet ja odo­tuk­set. Oli­vat­ko ne to­del­li­sia vai ei­vät, mut­ta mei­dän tun­tei­tam­me ne oli­vat.

Ei ol­lut ai­na help­poa läh­teä seu­roi­hin, ol­la us­ko­vais­ten yh­tei­sös­sä. Su­vi­seu­roi­hin läh­te­mi­nen tun­tui muu­ta­man ker­ran yli­voi­mai­sel­le. Mik­si me em­me saa ko­kea iloa suu­ris­ta seu­rois­ta oman lap­sen kans­sa? Kuin­ka iha­na oli­si ol­lut ly­kä­tä vau­nu­ja, ihas­tel­la lap­sen iloa kai­kes­ta ja näh­dä myös mui­den ihas­te­le­vat kat­seet. Sit­ten on kui­ten­kin muis­tu­nut mie­leen, kuin­ka meil­lä on pal­jon pik­ku­ys­tä­viä, joi­ta olem­me saa­neet hoi­va­ta ja kul­jet­taa kuin omia lap­sia läpi su­vi­seu­ra­kau­pun­gin. Olem­me saa­net sa­mal­la ol­la avuk­si lä­hei­sil­lem­me. Ja­et­tu ilo on ol­lut mo­nin­ker­tai­nen.

Työ­yh­tei­sö­kin on tuo­nut omat pai­neen­sa. Ei siel­lä­kään ole ai­na ol­lut help­poa ol­la tois­ten per­heel­lis­ten kes­kel­lä ja vas­ta­ta ute­lui­hin lap­ses­ta. Kyl­lä­hän se­kin on kos­ke­nut, aja­tus sii­tä, et­tä mei­dän su­kum­me ei jat­ku, mei­dän per­heem­me ta­ri­na päät­tyy mei­hin. Mitä meis­tä jää jäl­jel­le? Se on loh­dut­ta­nut, et­tä mi­tään em­me tääl­tä saa mu­kaan. Ei­vät mei­dän an­si­om­me, ei­vät omat lap­set­kaan vei­si mei­tä tai­vaa­seen, vaan tä­hän tar­vi­taan oma­koh­tais­ta us­koa. Tämä us­ko sekä luot­ta­mus Ju­ma­laan riit­tää.

On­han meil­lä toi­sem­me. Tur­val­li­sel­la, lä­hei­sel­lä ja ra­kas­ta­val­la pa­ri­suh­teel­la on ol­lut suu­ri mer­ki­tys lap­set­to­muu­den kä­sit­te­lys­sä ja jak­sa­mi­ses­sa. Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut mei­dät toi­sil­lem­me tu­ek­si ja ilok­si. Vaik­ka oli­han tämä meil­le al­kuun krii­si, joka ko­et­te­li myös pa­ri­suh­det­tam­me. On­nek­si löy­sim­me meil­le so­pi­van ta­van kä­si­tel­lä asi­aa, löy­sim­me ha­lua ym­mär­tää ja kuun­nel­la toi­si­am­me sekä kun­ni­oit­taa tois­tem­me ta­po­ja kä­si­tel­lä vai­ke­aa asi­aa. Saim­me huo­ma­ta, et­tä omien toi­vei­den ja tar­pei­den sa­noit­ta­mi­nen eh­käi­si vää­riä tul­kin­to­ja ja toi mei­tä lä­hem­mäs toi­si­am­me. Se lu­jit­ti suh­det­tam­me.

Oma huu­mo­ri on ol­lut mo­nen het­ken pe­las­tus ja ti­lan­tei­den ke­ven­tä­jä. Myös tois­ten lap­set­to­mien pa­ris­kun­tien ver­tais­tu­ki on tuo­nut ja tuo yhä mer­ki­tyk­sel­li­siä het­kiä: joku on lä­hel­lä ja läs­nä ym­mär­tä­en. Us­ko tuo suur­ta iloa, ja sen avul­la lap­set­to­muu­den ki­pu­a­kin on ol­lut hel­pom­pi kan­taa.

Olem­me tien­neet, et­tei­vät ih­mi­set voi tie­tää täy­sin mei­dän elä­män­ti­lan­net­tam­me ja jak­sa­mis­tam­me. Sil­ti on vä­lil­lä ih­me­tyt­tä­nyt, et­tä ei­vät­kö lä­hei­set ja ys­tä­vät us­kal­la ky­syä meil­tä asi­as­ta, ei­vät­kö us­kal­la koh­da­ta ja aset­tua vie­rel­le. Sil­loin on ol­lut hyvä ky­syä it­sel­tä sitä, mi­ten minä koh­taa jon­kun, jol­la on vai­kea elä­män­ti­lan­ne tai jo­kin ki­peä asia. Olem­me jou­tu­neet to­te­a­maan, et­tä se ei ole help­poa.

Ar­mol­li­suus it­seä ja toi­sia koh­taan on ol­lut tär­ke­ää täs­sä­kin asi­as­sa. Ja vaik­ka täs­tä ei pys­tyi­si it­se­kään ai­na pu­hu­maan mui­den kans­sa, on sil­ti ol­lut on­nel­lis­ta tun­tea, mi­ten ys­tä­vyys on kan­ta­nut ja tuo­nut suur­ta iloa elä­määm­me. Olem­me tun­te­neet, et­tä mei­dät­kin hy­väk­sy­tään ko­ko­nai­si­na, täl­lai­se­naan. Us­ko on avan­nut tun­tei­ta ym­mär­tää ole­vam­me lap­set­to­mi­na­kin osa suur­ta Ju­ma­lan luo­mis­työ­tä, osa suur­ta us­ko­vais­ten per­het­tä.

Vä­hi­tel­len, usei­den vuo­sien jäl­keen, olem­me tul­leet asi­an kans­sa si­nuik­si ja so­peu­tu­neet osaam­me. On tul­lut tun­ne, et­tä tämä suru ei kos­kaan hä­viä, mut­ta se on ajan myö­tä muut­ta­nut muo­to­aan ja kir­kas­tu­nut meil­le siu­nauk­sek­si.

Meil­lä on lupa elää omaa ta­val­lis­ta elä­määm­me, naut­tia har­ras­tuk­sis­ta, va­paa­eh­tois­työs­tä, mat­kus­ta­mi­ses­ta, ole­mi­ses­ta ja lais­kot­te­lus­ta­kin sekä ol­la vä­sy­nei­tä. On halu kuu­lua us­ko­vais­ten jouk­koon ja tun­tea iloa sii­tä, et­tä kes­ki­näi­nen rak­kaus an­taa niin pal­jon iloa, mut­ta eri­tyi­ses­ti sii­tä, et­tä tääl­lä me saam­me pal­jon an­teek­si. Juu­ri täs­sä ja tä­nään on hyvä näin. Juu­ri täs­sä het­kes­sä on help­po luot­taa Ju­ma­lan siu­nauk­seen ja joh­da­tuk­seen.

Haas­ta­tel­tu pa­ris­kun­ta ei ha­lua ai­heen ar­kuu­den vuok­si esiin­tyä omal­la ni­mel­lään.

26.5.2022

Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän. Ap. t. 1:11

Viikon kysymys