Eli­na Pel­to­maa

Lin­tu­jen seu­raa­mi­nen ryt­mit­tää vuot­ta. Sy­käh­dyt­tä­vim­mät ko­ke­muk­set ovat ret­ki­po­ru­kal­la yh­des­sä teh­dyt lin­tu­löy­döt.

Vuo­da­rit, pi­ha­pin­nat, koko Suo­men elik­set. Kun kuun­te­lee lin­tu­har­ras­ta­jia, tun­tee asi­aan vih­kiy­ty­mät­tö­mä­nä pian tar­vit­se­van­sa suo­men­ta­jaa. On­nek­si Pirk­ka Mik­ko­la, Ta­pa­ni Vuo­no­ka­ri ja Ju­ha­na Leh­to­nen sel­ven­tä­vät mie­lel­lään alan ter­mis­töä. He avaa­vat au­liis­ti muu­ten­kin har­ras­tuk­sen­sa hie­nouk­sia.

Tie lin­tu­maa­il­maan ei heil­lä ole au­en­nut ident­ti­ses­ti. Mik­ko­la ja Vuo­no­ka­ri ovat saa­neet en­si­kos­ke­tuk­sen­sa lin­tui­hin jo ai­van pie­ni­nä ja lap­suu­den­per­hei­den­sä opas­tuk­ses­sa. Leh­to­nen taas on tu­tus­tu­nut en­sin Vuo­no­ka­riin, ”kun sa­maan su­kuun pää­dyt­tiin vai­mo­jen kaut­ta”, ja sit­ten hä­nen avul­laan lin­tui­hin. On näh­tä­vis­sä, et­tä lin­tu­jen pe­räs­sä me­ne­vät eri­tyi­ses­ti mie­het; myös Mik­ko­lan ja Vuo­no­ka­rin har­ras­tus on pe­riy­ty­nyt ni­me­no­maan isän kaut­ta.

– Mo­lem­mat van­hem­mat oli­vat kiin­nos­tu­nei­ta luon­nos­ta. Äi­din kans­sa tut­kit­tiin kas­ve­ja ja isä vei lin­tu­ret­kil­le. Se oli sem­mois­ta var­sin­kin ke­vää­seen kuu­lu­vaa ret­kei­lyä, kun ajel­tiin Po­rin Prei­vii­kin ka­la­sa­ta­maan, Flei­vii­kin nii­tyl­le tai sit­ten Enä­jär­vel­le, muis­te­lee Mik­ko­la.

– Meil­lä oli kii­ka­rit mu­ka­na ja eväs­rep­pu. Muis­tan, mi­ten mo­nes­ti vä­hän vä­syt­ti, kun oli he­rät­ty ai­kai­sin. Sit­ten isä kai­voi re­pus­ta orans­sin ter­mos­pul­lon, jos­sa oli lai­haa tee­tä ja Po­rin poi­ka -ruis­lei­pää, jon­ka vä­lis­tä löy­tyi juus­toa ja ome­na­vii­pa­lei­ta.

Lap­suu­den pe­rin­töä

Mik­ko­la ku­vai­lee, mi­ten vah­vo­jen ma­ku­muis­to­jen li­säk­si myös ha­jut ovat piir­ty­neet muis­to­ku­vien poi­mui­hin: ret­kiin kuu­lui ruo­vi­kon tuok­su, lie­jun ja mä­tä­ne­vien kas­vi­jät­tei­den tut­tu lemu.

Mik­ko­lat ja Vuo­no­ka­rit saat­toi­vat ret­keil­lä yh­des­sä­kin.

– Meil­le­kin lin­nut kuu­lui­vat ke­vää­seen. It­se asi­as­sa isän li­säk­si mi­nul­le sat­tui kou­lus­sa opet­ta­jak­si­kin ih­mi­nen, joka oli in­nos­tu­nut lin­nuis­ta. Li­säk­si vel­jis­tä­ni var­sin­kin Tuo­mo ja Heik­ki ja­koi­vat har­ras­tuk­sen, ja sit­ten se vas­ta haus­kak­si muut­tui, kun he hank­ki­vat tosi hy­vän kau­ko­put­ken, vir­nis­tää Vuo­no­ka­ri.

Leh­to­sen per­hees­sä­kin lii­kut­tiin luon­nos­sa, mut­ta yk­kö­se­nä oli ka­las­ta­mi­nen. Ju­ha­na Leh­to­nen muis­taa, mi­ten sit­ten yh­tei­ses­sä anop­pi­las­sa Ta­pa­ni Vuo­no­ka­ri jos­kus näyt­ti ne­tis­tä erään lin­tu­ku­va-si­vus­ton.

– Oli­han ne ai­van us­ko­mat­to­mia ku­via. In­nos­tuin ja kun läh­din Ta­pa­nin kans­sa ret­kel­le, jäin ker­ras­ta kouk­kuun, ker­too Leh­to­nen.

Joka vuo­si lin­tu­lei­ril­le

Mie­het sa­no­vat, et­tä lin­tu­har­ras­tus on kul­ke­nut mu­ka­na ai­na jol­lain ta­sol­la, vä­hän vaih­te­le­val­la in­ten­si­tee­til­lä. Elä­män­ti­lan­ne on sel­lai­nen, et­tä ei ihan eh­di tai sel­viy­dy lin­tu­ret­kei­le­mään niin pal­jon kuin eh­kä ha­lu­ai­si.

– Ny­ky­ään sitä on enem­män­kin sem­moi­nen sun­nun­tai­ret­kei­li­jä, luon­neh­tii Vuo­no­ka­ri.

Vuo­den­kier­ros­sa on kui­ten­kin yk­si mel­koi­sen luo­vut­ta­ma­ton vii­kon­lop­pu, lin­tu­lei­ri. Sitä on jär­jes­tet­ty vuo­des­ta 1985, ja Vuo­no­ka­rin ja Mik­ko­lan sal­do on kun­ni­oi­tus­ta he­rät­tä­vä:

– Olem­me ol­leet jo­kai­sel­la jär­jes­te­tyl­lä lei­ril­lä mu­ka­na. Pait­si en­sim­mäi­sel­lä, sil­lä olim­me sil­loin ai­ka pie­niä vie­lä, Mik­ko­la se­lit­tää ja to­te­aa ole­van­sa kui­ten­kin noin yh­dek­sän tun­tia Vuo­no­ka­rin lei­ri­ko­ke­mus­ta pe­räs­sä.

– Ker­ran vai­mo soit­ti kes­ken lei­rin ja eh­dot­ti syn­nyt­tä­mään läh­te­mis­tä. Se lin­tu­lei­ri päät­tyi sit­ten hie­man etu­a­jas­sa mi­nul­ta, nau­rah­taa Pirk­ka Mik­ko­la.

Myös Leh­to­nen on eh­ti­nyt osal­lis­tu­maan noin 20 lei­ril­le.

Sa­man har­ras­tuk­sen ää­rel­lä

Mikä lei­reis­sä sit­ten vie­hät­tää?

– Mikä sen mu­ka­vam­paa kuin ko­koon­tua sa­man har­ras­tuk­sen ää­rel­le us­ko­vais­ten po­ru­kal­la, sa­noit­taa Leh­to­nen.

– Just tuo. On help­po löy­tää yh­teys, kun ym­pä­ril­lä on sa­mas­ta asi­as­ta kiin­nos­tu­nei­ta. Lei­reil­tä on saa­nut pal­jon uu­sia ys­tä­viä, joi­den kans­sa ol­laan ai­ka pal­jon te­ke­mi­sis­sä. Var­si­nai­sen lin­tu­lei­rin li­säk­si meil­lä on yh­tei­nen What­sApp-ryh­mä ja vuo­sit­tain pari pi­den­net­tyä vii­kon­lop­pua lin­tu­jen tark­kai­lul­le, Vuo­no­ka­ri jat­kaa.

Per­heet suh­tau­tu­vat näi­hin ”tark­kaan har­kit­tui­hin läh­töi­hin” hy­vin, sil­lä luon­to ja lin­nut yh­dis­tä­vät mui­ta­kin per­heen­jä­se­niä myös yli su­ku­pol­vien.

– Muis­tan, kun olin ker­ran lei­ril­lä eh­kä 13-vuo­ti­aa­na, ja va­paa-ajal­la kä­ve­les­ke­lin it­sek­se­ni ka­la­sa­ta­maan. Näin ihan ta­val­li­sia la­je­ja ja tun­tui hy­väl­tä tun­nis­taa nii­tä ai­van it­se: tuol­la si­ni­sor­sa, tuol­la jou­hi­sor­sa. Oli tyyn­tä ja läm­min­tä, rau­hal­li­nen tun­nel­ma, pyö­rit­te­lee Mik­ko­la muis­toa.

– Sa­mal­la lei­ril­lä ys­tä­vä­ni Heik­ki opet­ti, et­tä tuo on pu­na­rin­ta. Kat­soin sitä kii­ka­reil­la, ai­van ta­val­lis­ta lin­tua. Se­kin oli mah­ta­va het­ki jol­lain ta­sol­la, hän jat­kaa ja tuu­maa ole­van­sa muu­ten­kin ar­kis­ten ha­vain­to­jen, ko­ti­pi­han tun­nis­tus­ten eli pi­ha­pin­no­jen ke­rää­jä.

– En ole ol­len­kaan hu­rah­ta­nut ta­voit­teel­li­seen tun­nis­tus­puo­leen ja sii­hen vaa­dit­ta­vaan opis­ke­lu­työ­hön.

Bon­ga­ri­liit­toon hu­rah­ta­mi­nen

Leh­to­nen ja Vuo­no­ka­ri kuu­lu­vat Bon­ga­ri­liit­toon. Se vaa­tii hi­tus­ta enem­män hu­rah­dus­ta. Jos jos­sa­kin ha­vai­taan mie­len­kiin­toi­nen tai har­vi­nai­nen lin­tu­la­ji, liit­to­lai­set hä­lyt­tä­vät sii­tä toi­sil­leen. Tätä seu­raa lii­ke­kan­nal­le­pa­no, kun bon­ga­rit läh­te­vät kii­ka­rit ja kau­ko­put­ket kai­na­los­sa hä­lyn osoit­ta­maan suun­taan.

– No ei me tätä lä­hi­seu­tua pal­jon kau­em­mas ol­la ajet­tu, top­puut­te­lee Vuo­no­ka­ri.

Myös Leh­to­nen lin­jaa, et­tei häis­tä ai­na­kaan läh­ti­si kes­ken kai­ken. Myy­jäi­sis­tä sen­tään on ker­ran ol­lut ir­rot­tau­dut­ta­va hä­lyn tul­len.

Bon­gaus ryt­mit­tää vuot­ta

Lin­tu­ha­vain­to­jen ke­rää­mi­nen ei ole kil­pai­lua näil­le har­ras­ta­jil­le.

– It­se asi­as­sa koen, et­tä sy­käh­dyt­tä­vim­mät ko­ke­muk­set olen saa­nut, kun ol­laan isom­mal­la ret­ki­po­ru­kal­la teh­ty löy­tö­jä. Sil­loin on tun­tu­nut, et­tä ja­et­tu ilo on ol­lut mo­nin­ker­tai­nen, Ju­ha­na Leh­to­nen miet­tii.

Vuo­si­kym­men­ten har­ras­ta­mi­seen on tie­tys­ti mah­tu­nut mo­nia hui­kais­tu­mi­sen het­kiä.

– Yk­si eri­tyi­nen ta­pah­tu­ma sat­tui jos­kus syys­muut­to­ja seu­ra­tes­sa Ka­la­jo­el­la, kun to­dis­tet­tiin maa­il­man suu­rin­ta rä­kät­ti­ras­tas­muut­toa. Yh­teen­sä 400 000 rä­kät­tiä, 10 000 lin­tua mi­nuu­tis­sa, la­taa Ta­pa­ni Vuo­no­ka­ri lu­ku­ja.

Hän myös pa­laa en­sim­mäi­seen La­pin reis­suun­sa, jol­loin näki kii­ru­nan ja pian yl­lät­tä­en maa­kot­kan.

– Voi kai sa­noa, et­tä ha­vain­to­jen lis­taa­mi­nen vain ins­pi­roi vä­hän enem­män har­ras­ta­maan, Mik­ko­la muo­toi­lee.

Lin­tu­ja on mah­dol­lis­ta tark­kail­la mil­loin vain ja mis­sä vain.

– Osa tä­män ju­tun vie­hä­tys­tä on­kin yl­lä­tyk­sel­li­syys. Li­säk­si lin­tu­jen seu­raa­mi­nen ryt­mit­tää vuot­ta: on näh­ty eka kur­ki, eka kuo­vi – ke­vät on siis näin ja näin pit­käl­lä. Lin­tu­jen kaut­ta saan enem­män ir­ti vuo­de­na­jois­ta, sum­maa Vuo­no­ka­ri.