Elina Peltomaa
Lintujen seuraaminen rytmittää vuotta. Sykähdyttävimmät kokemukset ovat retkiporukalla yhdessä tehdyt lintulöydöt.
Vuodarit, pihapinnat, koko Suomen elikset. Kun kuuntelee lintuharrastajia, tuntee asiaan vihkiytymättömänä pian tarvitsevansa suomentajaa. Onneksi Pirkka Mikkola, Tapani Vuonokari ja Juhana Lehtonen selventävät mielellään alan termistöä. He avaavat auliisti muutenkin harrastuksensa hienouksia.
Tie lintumaailmaan ei heillä ole auennut identtisesti. Mikkola ja Vuonokari ovat saaneet ensikosketuksensa lintuihin jo aivan pieninä ja lapsuudenperheidensä opastuksessa. Lehtonen taas on tutustunut ensin Vuonokariin, ”kun samaan sukuun päädyttiin vaimojen kautta”, ja sitten hänen avullaan lintuihin. On nähtävissä, että lintujen perässä menevät erityisesti miehet; myös Mikkolan ja Vuonokarin harrastus on periytynyt nimenomaan isän kautta.
– Molemmat vanhemmat olivat kiinnostuneita luonnosta. Äidin kanssa tutkittiin kasveja ja isä vei linturetkille. Se oli semmoista varsinkin kevääseen kuuluvaa retkeilyä, kun ajeltiin Porin Preiviikin kalasatamaan, Fleiviikin niitylle tai sitten Enäjärvelle, muistelee Mikkola.
– Meillä oli kiikarit mukana ja eväsreppu. Muistan, miten monesti vähän väsytti, kun oli herätty aikaisin. Sitten isä kaivoi repusta oranssin termospullon, jossa oli laihaa teetä ja Porin poika -ruisleipää, jonka välistä löytyi juustoa ja omenaviipaleita.
Lapsuuden perintöä
Mikkola kuvailee, miten vahvojen makumuistojen lisäksi myös hajut ovat piirtyneet muistokuvien poimuihin: retkiin kuului ruovikon tuoksu, liejun ja mätänevien kasvijätteiden tuttu lemu.
Mikkolat ja Vuonokarit saattoivat retkeillä yhdessäkin.
– Meillekin linnut kuuluivat kevääseen. Itse asiassa isän lisäksi minulle sattui koulussa opettajaksikin ihminen, joka oli innostunut linnuista. Lisäksi veljistäni varsinkin Tuomo ja Heikki jakoivat harrastuksen, ja sitten se vasta hauskaksi muuttui, kun he hankkivat tosi hyvän kaukoputken, virnistää Vuonokari.
Lehtosen perheessäkin liikuttiin luonnossa, mutta ykkösenä oli kalastaminen. Juhana Lehtonen muistaa, miten sitten yhteisessä anoppilassa Tapani Vuonokari joskus näytti netistä erään lintukuva-sivuston.
– Olihan ne aivan uskomattomia kuvia. Innostuin ja kun lähdin Tapanin kanssa retkelle, jäin kerrasta koukkuun, kertoo Lehtonen.
Joka vuosi lintuleirille
Miehet sanovat, että lintuharrastus on kulkenut mukana aina jollain tasolla, vähän vaihtelevalla intensiteetillä. Elämäntilanne on sellainen, että ei ihan ehdi tai selviydy linturetkeilemään niin paljon kuin ehkä haluaisi.
– Nykyään sitä on enemmänkin semmoinen sunnuntairetkeilijä, luonnehtii Vuonokari.
Vuodenkierrossa on kuitenkin yksi melkoisen luovuttamaton viikonloppu, lintuleiri. Sitä on järjestetty vuodesta 1985, ja Vuonokarin ja Mikkolan saldo on kunnioitusta herättävä:
– Olemme olleet jokaisella järjestetyllä leirillä mukana. Paitsi ensimmäisellä, sillä olimme silloin aika pieniä vielä, Mikkola selittää ja toteaa olevansa kuitenkin noin yhdeksän tuntia Vuonokarin leirikokemusta perässä.
– Kerran vaimo soitti kesken leirin ja ehdotti synnyttämään lähtemistä. Se lintuleiri päättyi sitten hieman etuajassa minulta, naurahtaa Pirkka Mikkola.
Myös Lehtonen on ehtinyt osallistumaan noin 20 leirille.
Saman harrastuksen äärellä
Mikä leireissä sitten viehättää?
– Mikä sen mukavampaa kuin kokoontua saman harrastuksen äärelle uskovaisten porukalla, sanoittaa Lehtonen.
– Just tuo. On helppo löytää yhteys, kun ympärillä on samasta asiasta kiinnostuneita. Leireiltä on saanut paljon uusia ystäviä, joiden kanssa ollaan aika paljon tekemisissä. Varsinaisen lintuleirin lisäksi meillä on yhteinen WhatsApp-ryhmä ja vuosittain pari pidennettyä viikonloppua lintujen tarkkailulle, Vuonokari jatkaa.
Perheet suhtautuvat näihin ”tarkkaan harkittuihin lähtöihin” hyvin, sillä luonto ja linnut yhdistävät muitakin perheenjäseniä myös yli sukupolvien.
– Muistan, kun olin kerran leirillä ehkä 13-vuotiaana, ja vapaa-ajalla käveleskelin itsekseni kalasatamaan. Näin ihan tavallisia lajeja ja tuntui hyvältä tunnistaa niitä aivan itse: tuolla sinisorsa, tuolla jouhisorsa. Oli tyyntä ja lämmintä, rauhallinen tunnelma, pyörittelee Mikkola muistoa.
– Samalla leirillä ystäväni Heikki opetti, että tuo on punarinta. Katsoin sitä kiikareilla, aivan tavallista lintua. Sekin oli mahtava hetki jollain tasolla, hän jatkaa ja tuumaa olevansa muutenkin arkisten havaintojen, kotipihan tunnistusten eli pihapinnojen kerääjä.
– En ole ollenkaan hurahtanut tavoitteelliseen tunnistuspuoleen ja siihen vaadittavaan opiskelutyöhön.
Bongariliittoon hurahtaminen
Lehtonen ja Vuonokari kuuluvat Bongariliittoon. Se vaatii hitusta enemmän hurahdusta. Jos jossakin havaitaan mielenkiintoinen tai harvinainen lintulaji, liittolaiset hälyttävät siitä toisilleen. Tätä seuraa liikekannallepano, kun bongarit lähtevät kiikarit ja kaukoputket kainalossa hälyn osoittamaan suuntaan.
– No ei me tätä lähiseutua paljon kauemmas olla ajettu, toppuuttelee Vuonokari.
Myös Lehtonen linjaa, ettei häistä ainakaan lähtisi kesken kaiken. Myyjäisistä sentään on kerran ollut irrottauduttava hälyn tullen.
Bongaus rytmittää vuotta
Lintuhavaintojen kerääminen ei ole kilpailua näille harrastajille.
– Itse asiassa koen, että sykähdyttävimmät kokemukset olen saanut, kun ollaan isommalla retkiporukalla tehty löytöjä. Silloin on tuntunut, että jaettu ilo on ollut moninkertainen, Juhana Lehtonen miettii.
Vuosikymmenten harrastamiseen on tietysti mahtunut monia huikaistumisen hetkiä.
– Yksi erityinen tapahtuma sattui joskus syysmuuttoja seuratessa Kalajoella, kun todistettiin maailman suurinta räkättirastasmuuttoa. Yhteensä 400 000 räkättiä, 10 000 lintua minuutissa, lataa Tapani Vuonokari lukuja.
Hän myös palaa ensimmäiseen Lapin reissuunsa, jolloin näki kiirunan ja pian yllättäen maakotkan.
– Voi kai sanoa, että havaintojen listaaminen vain inspiroi vähän enemmän harrastamaan, Mikkola muotoilee.
Lintuja on mahdollista tarkkailla milloin vain ja missä vain.
– Osa tämän jutun viehätystä onkin yllätyksellisyys. Lisäksi lintujen seuraaminen rytmittää vuotta: on nähty eka kurki, eka kuovi – kevät on siis näin ja näin pitkällä. Lintujen kautta saan enemmän irti vuodenajoista, summaa Vuonokari.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys