Mar­ko Tyys­kä

Elä­män lei­vän ih­me on tot­ta myös tä­nään. Lei­pää riit­tää ra­vin­nok­si kai­kil­le näl­käi­sil­le.

Ih­mi­set ihas­te­li­vat ja ih­met­te­li­vät Jee­suk­sen edel­li­se­nä päi­vä­nä te­ke­mää ruok­ki­mi­sih­met­tä. Hän oli pie­nen po­jan kah­del­la ka­lal­la ja vii­del­lä oh­ra­lei­väl­lä ruok­ki­nut suu­ren kan­san­jou­kon.

Jee­sus ha­lu­si täl­lä osoit­taa ole­van­sa Ju­ma­lan poi­ka ja maa­il­man va­pah­ta­ja. Kan­sa oli kui­ten­kin val­mis va­lit­se­maan Jee­suk­sen ajal­li­sek­si ku­nin­kaak­si. He ajat­te­li­vat, et­tä elä­mäs­tä tu­li­si hel­pom­paa: ei oli­si enää toi­meen­tu­lo- ja lei­pä­huo­lia.

Kah­den­lais­ta lei­pää

Ajal­li­nen lei­pä ja toi­meen­tu­lo ovat tär­kei­tä Ju­ma­lan lah­jo­ja. Ru­koi­lem­me, et­tä Tai­vaan Isä an­tai­si meil­le jo­ka­päi­väi­sen lei­päm­me.

Jee­sus opet­ti ajal­li­sen lei­vän ja elä­män lei­vän eros­ta: ”Äl­kää ta­voi­tel­ko ka­to­a­vaa ruo­kaa, vaan ka­to­a­ma­ton­ta, sitä, joka an­taa ikui­sen elä­män” (Joh. 6:27). Is­ra­e­lin kan­sa oli saa­nut au­ti­o­maas­sa tai­vaas­ta man­naa, mut­ta he oli­vat sil­ti kuol­leet.

Jee­sus pu­hui toi­sen­lai­ses­ta lei­väs­tä. Hä­nel­lä oli tar­jol­la tai­vaan lei­pää, joka an­taa ikui­sen elä­män. Tämä lei­pä he­rät­ti kiin­nos­tuk­sen. Ku­ka­pa ei ha­lu­ai­si ol­la kuo­le­ma­ton?

Jee­sus sa­noi: ”Minä olen elä­män lei­pä. Joka tu­lee mi­nun luok­se­ni, ei kos­kaan ole nä­lis­sään, ja joka us­koo mi­nuun, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan” (Joh. 6:35).

Hän ha­lu­si saa­da ih­mi­set ym­mär­tä­mään, et­tä hei­dän kes­kel­leen oli tul­lut Ju­ma­lan val­ta­kun­ta.

Ih­mis­ten voi ol­la vai­kea ym­mär­tää, et­tä jo­ta­kin, var­sin­kaan noin kä­sit­tä­mä­tön­tä, voi saa­da il­man omia te­ko­ja tai pon­nis­te­lu­ja. Jee­sus opas­ti­kin kuu­li­joi­ta, et­tä riit­tää kun us­koo hä­neen, jon­ka Ju­ma­la on tai­vaas­ta lä­het­tä­nyt. Us­ko ei ole ih­mi­sen työ vaan Ju­ma­lan teko ja lah­ja.

Jee­sus on elä­män lei­pä

Il­man elä­män lei­pää ei ole ian­kaik­ki­sen elä­män toi­voa tä­nä­kään ai­ka­na. Mis­tä elä­män lei­pää saa tänä päi­vä­nä? Jee­sus Kris­tus on elä­män lei­pä­nä läs­nä Py­hän Hen­gen kaut­ta ju­lis­te­tus­sa Ju­ma­lan sa­nas­sa, jon­ka ih­mi­nen ot­taa us­kol­la vas­taan.

Tätä us­koa syn­nyt­tä­vää ja sitä ruok­ki­vaa sa­naa saa kuul­la Ju­ma­lan las­ten seu­rois­sa. Us­ko tu­lee kuu­le­mi­ses­ta ja Ju­ma­lan sa­nan us­ko­mi­ses­ta. Jo­kai­sel­la us­ko­vai­sel­la on sy­dä­mes­sään Pyhä Hen­ki ja sitä kaut­ta oi­keus ju­lis­taa kaik­kien syn­tien an­teek­si­an­ta­mus Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Elä­män lei­pä, Ju­ma­lan sana ja sen ydin, an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi, on an­net­tu us­ko­vai­sil­le mat­ka­e­vääk­si. Se vah­vis­taa ja roh­kai­see us­ko­maan tänä päi­vä­nä.

Ih­mi­nen tar­vit­see ian­kaik­ki­sen elä­män lei­pää ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan. Jee­sus muis­tut­ti, et­tei ih­mi­nen elä ai­no­as­taan ajal­li­ses­ta lei­väs­tä, vaan jo­kai­ses­ta sa­nas­ta, joka läh­tee Ju­ma­lan suus­ta (Matt. 4:4). Elä­män lei­pä ra­vit­see ih­mi­sen kuo­le­ma­ton­ta sie­lua.

Eh­tool­li­nen vah­vis­taa us­koa

Jee­suk­sen kuu­li­jat ei­vät ym­mär­tä­neet hä­nen ke­ho­tus­taan li­han­sa syö­mi­ses­tä ja ve­ren­sä juo­mi­ses­ta. Tä­män ih­meel­lis­tä pu­heen voi ym­mär­tää us­kon kaut­ta. Jee­sus tar­koit­ti sen so­vi­tuk­sen lah­jan us­kol­la omis­ta­mis­ta, min­kä hän an­sait­si Gol­ga­tan ris­til­lä uh­ra­tes­saan ruu­miin­sa ja ve­ren­sä jo­kai­sen ih­mi­sen syn­tien so­vi­tuk­sek­si. Hen­gel­li­ses­ti ih­mi­nen vas­taa­not­taa tä­män pe­las­tuk­sen lah­jan, kun us­kol­la omis­taa evan­ke­liu­min lu­pauk­sen syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta.

Jee­sus aset­ti eh­tool­li­sen, jos­sa saa konk­reet­ti­ses­ti kat­sel­la Jee­suk­sen haa­vo­ja lei­väs­sä ja vii­nis­sä, jot­ka ovat Jee­suk­sen ruu­mis ja veri. Eh­tool­li­nen it­ses­sään ei an­na ian­kaik­kis­ta elä­mää ei­kä syn­ny­tä us­koa, vaan sii­nä saa naut­tia hä­nen ruu­miin­sa ja ve­ren­sä jo syn­ty­neen us­kon vah­vis­tuk­sek­si.

”Ke­nen luo me me­ni­sim­me?”

Mo­net pi­ti­vät Jee­suk­sen pu­het­ta ko­va­na pu­hee­na. Epä­us­ko es­ti hei­tä ym­mär­tä­mäs­tä.

Sie­lun­vi­hol­li­nen pyr­kii saat­ta­maan Ju­ma­lan sa­nan epäi­lyk­se­na­lai­sek­si. Se ei ole vie­ras­ta us­ko­vai­sil­le­kaan. Ju­ma­lan sana ja evan­ke­liu­min lu­pauk­set kui­ten­kin roh­kai­se­vat myös vai­kei­na ai­koi­na.

Vuo­ri­saar­nas­sa Jee­sus muis­tut­ti, et­tä au­tu­ai­ta ovat ne, joil­la on van­hurs­kau­den näl­kä ja jano, sil­lä hei­dät ra­vi­taan (Matt. 5:6). Vaik­ka mo­net kuu­li­jois­ta hyl­kä­si­vät Jee­suk­sen, lä­him­mät ope­tus­lap­set ha­lu­si­vat py­syä hä­nen kans­saan. He luot­ti­vat us­kon kaut­ta ian­kaik­ki­sen elä­män lu­pauk­seen: ”Her­ra, ke­nen luo me me­ni­sim­me? Si­nul­la on ikui­sen elä­män sa­nat” (Joh. 6:68.)

Evan­ke­liu­mi: Joh. 6:48–58

Raa­mat­tu 1992: ”Minä olen elä­män lei­pä. Tei­dän isän­ne söi­vät au­ti­o­maas­sa man­naa, ja sil­ti he ovat kuol­leet. Mut­ta tämä lei­pä tu­lee tai­vaas­ta, ja se, joka tätä syö, ei kuo­le. Minä olen tämä elä­vä lei­pä, joka on tul­lut tai­vaas­ta, ja se, joka syö tätä lei­pää, elää ikui­ses­ti. Lei­pä, jon­ka minä an­nan, on mi­nun ruu­mii­ni. Minä an­nan sen, et­tä maa­il­ma sai­si elää.”

Täs­tä su­keu­tui kii­vas väit­te­ly juu­ta­lais­ten kes­ken. He ky­syi­vät toi­sil­taan: ”Kuin­ka tuo mies voi­si an­taa ruu­miin­sa mei­dän syö­tä­väk­sem­me?” Jee­sus sa­noi heil­le: ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: el­let­te te syö Ih­mi­sen Po­jan li­haa ja juo hä­nen ver­taan, teil­lä ei ole elä­mää. Mut­ta sil­lä, joka syö mi­nun li­ha­ni ja juo mi­nun ve­re­ni, on ikui­nen elä­mä, ja vii­mei­se­nä päi­vä­nä minä he­rä­tän hä­net. Mi­nun li­ha­ni on to­del­li­nen ruo­ka, mi­nun ve­re­ni on to­del­li­nen juo­ma. Joka syö mi­nun li­ha­ni ja juo mi­nun ve­re­ni, py­syy mi­nus­sa, ja minä py­syn hä­nes­sä. Isä, joka elää, on mi­nut lä­het­tä­nyt, ja niin kuin minä saan elä­mä­ni Isäl­tä, niin saa mi­nul­ta elä­män se, joka mi­nua syö. Tämä on se lei­pä, joka on tul­lut alas tai­vaas­ta. Se on toi­sen­lais­ta kuin se ruo­ka, jota tei­dän isän­ne söi­vät: he ovat kuol­leet, mut­ta se, joka syö tätä lei­pää, elää ikui­ses­ti.”

Bib­lia: Minä olen elä­män lei­pä. Tei­dän isän­ne söi­vät man­naa kor­ves­sa ja kuo­li­vat. Tämä on se lei­pä, joka tai­vaas­ta tuli alas, ja joka sii­tä syö, ei hä­nen pidä kuo­le­man. Minä olen elä­vä lei­pä, joka tai­vaas­ta tuli alas: se joka täs­tä lei­väs­tä syö, hän elää ijan­kaik­ki­ses­ti. Ja se lei­pä, jon­ka minä an­nan, on mi­nun li­ha­ni, jon­ka mi­nun pi­tää an­ta­man maa­il­man elä­män edes­tä.

Niin Juu­da­lai­set rii­te­li­vät kes­ke­nän­sä, sa­no­en: kuin­ka tämä tai­taa an­taa li­han­sa meil­le syö­dä? Je­sus sa­noi heil­le: to­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: el­let­te syö Ih­mi­sen Po­jan li­haa ja juo hä­nen ver­tan­sa, niin ei ole elä­mä teis­sä. Joka syö mi­nun li­ha­ni ja juo mi­nun ve­re­ni, hä­nel­lä on ijan­kaik­ki­nen elä­mä, ja minä olen he­rät­tä­vä hä­nen vii­mei­se­nä päi­vä­nä. sil­lä mi­nun li­ha­ni on to­ti­nen ruo­ka, ja mi­nun ve­re­ni on to­ti­nen juo­ma. Joka syö mi­nun li­ha­ni ja juo mi­nun ve­re­ni, hän on mi­nus­sa ja minä hä­nes­sä. Niin­kuin elä­vä Isä mi­nun lä­het­ti ja minä elän Isä­ni täh­den, niin myös se, joka mi­nua syö, hän elää mi­nun täh­te­ni. Tämä on se lei­pä, joka tai­vaas­ta tuli alas: ei niin­kuin tei­dän isän­ne söi­vät man­naa ja kuo­li­vat: Joka tätä lei­pää syö, hän saa elää ijan­kaik­ki­ses­ti.