Heik­ki Saa­ri­kos­ki

Evan­ke­liu­min us­ko­ja saa kaik­ki syn­tin­sä an­teek­si. Sii­tä seu­raa halu vält­tää vää­rää.

Päi­vän evan­ke­liu­mis­sa Mat­teus ker­too, kuin­ka Jee­sus meni temp­pe­liin, kaa­toi ra­han­vaih­ta­jien pöy­dät ja kyyh­kys­ten myy­jien jak­ka­rat ja ajoi hei­dät pois. Sa­mal­la Jee­sus to­te­si, et­tä he ovat teh­neet hä­nen Isän­sä huo­nees­ta ryö­vä­rien luo­lan.

Tuon jäl­keen Va­pah­ta­jan luo tuli mo­nia sai­rai­ta, jot­ka hän pa­ran­si. Lap­set huu­si­vat temp­pe­lis­sä: ”Hoo­si­an­na, Daa­vi­din Poi­ka!” Näh­des­sään ja kuul­les­saan nuo ta­pah­tu­mat ja ih­meet pap­pien pää­mie­het ja kir­ja­nop­pi­neet när­käs­tyi­vät ja moit­ti­vat Jee­sus­ta.

Vää­rä ju­ma­lan­pal­ve­lus

Py­hä­kön edes­sä is­tui ra­han­vaih­ta­jia, joil­ta sai vaih­taa niin sa­no­tun py­häk­kö­se­ke­lin. Se­ke­lil­lä mak­set­tiin temp­pe­li­ve­ro eli so­vi­tus­ra­ha. Näi­tä so­vi­tus­mak­suk­si kel­paa­via ho­pe­a­ra­ho­ja vaih­det­tiin muun mu­as­sa roo­ma­lai­sil­la ja syy­ri­a­lai­sil­la ra­hoil­la. Ra­han­vaih­ta­jat oli­vat ah­nei­ta ja ove­lia.

Aja­es­saan ra­han­vaih­ta­jat pois Jee­sus muis­tut­taa pro­feet­to­jen kir­joi­tuk­sis­ta. Je­sa­jan kaut­ta oli il­moi­tet­tu Her­ran sana: ”He kaik­ki saa­vat tul­la py­häl­le vuo­rel­le­ni. Minä täy­tän hei­dät rie­mul­la, kun he ru­koi­le­vat siel­lä. Minä hy­väk­syn polt­touh­rit ja teu­ra­suh­rit, jot­ka he tuo­vat alt­ta­ril­le­ni. Ja mi­nun temp­pe­lis­tä­ni tu­lee huo­ne, jos­sa kaik­ki kan­sat saa­vat ru­koil­la.” (Jes. 56:7.) Täs­sä oli Ju­ma­lan tah­to ja ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen tar­koi­tus.

Pro­feet­ta Je­re­mia il­moit­ti myö­hem­min Her­ran sa­naa Juu­dan asuk­kail­le, jot­ka me­ni­vät ru­koi­le­maan temp­pe­liin. Tuos­sa pu­hees­sa Ju­ma­la ke­hot­ti temp­pe­lis­sä kä­vi­jöi­tä hyl­kää­mään vää­rät tiet ja te­ke­mään hy­vää. Hei­tä va­roi­tet­tiin vää­ris­tä opet­ta­jis­ta ja vää­rien ju­ma­lien seu­raa­mi­ses­ta. (Jer. 7:1–7.)

Puhe tii­vis­tyi to­te­a­muk­seen kan­san mo­nen­lai­sis­ta syn­neis­tä. ”Täl­lai­sia ovat tei­dän te­kon­ne: te va­ras­tat­te, mur­haat­te, teet­te avi­o­ri­kok­sia, van­not­te vää­rin, uh­raat­te Baa­lil­le ja juok­set­te mui­den ju­ma­lien pe­räs­sä, joi­ta et­te edes tun­ne! Sit­ten te tu­let­te tä­hän py­häk­köön, joka on mi­nun ni­mel­le­ni omis­tet­tu, ja sa­not­te mi­nun edes­sä­ni: ’Me olem­me tur­vas­sa!’ Kui­ten­kaan et­te luo­vu kau­his­tut­ta­vis­ta te­ois­tan­ne. Ros­vo­jen luo­la­na­ko te pi­dät­te tätä temp­pe­liä?” (Jer. 7:9–11.) Jee­sus muis­tut­ti ja va­roit­ti sa­mas­ta ul­ko­kul­tai­suu­des­ta oman ai­kan­sa pap­pe­ja ja mui­ta, jot­ka ul­ko­nai­ses­ti pal­ve­li­vat Ju­ma­laa, mut­ta ei­vät us­ko­neet elä­vään Ju­ma­laan.

Hen­gel­li­nen huo­ne

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ei ole ruo­kaa ja juo­maa, vaan van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa Py­häs­sä Hen­ges­sä (Room. 14:17). Tä­hän val­ta­kun­taan eli huo­nee­seen, joka on hen­gel­li­nen ja nä­ky­mä­tön, tul­laan us­kon kaut­ta yk­sin ar­mos­ta ja Kris­tuk­sen an­si­os­ta.

Jo­kai­nen ih­mi­nen on saa­nut us­kon jo syn­ty­mäs­sään lah­jak­si Ju­ma­lal­ta ja on sen täh­den Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asu­kas elä­män­sä alus­sa. Mi­kä­li syn­nin seu­rauk­se­na on me­net­tä­nyt tuon us­kon lah­jan ja jou­tu­nut pois Her­ran huo­nees­ta, voi sen yh­tey­teen pa­la­ta pa­ran­nuk­ses­sa.

Pa­ran­nus on mie­len­muu­tos, jon­ka vai­kut­taa Ju­ma­la Py­hän Hen­gen voi­mas­ta pu­hu­tus­sa saar­nas­sa. Pa­ran­nuk­ses­ta seu­raa halu elää Ju­ma­lan sa­nan mu­kai­ses­ti ja vält­tää kaik­kea vää­rää. Pa­ran­nus­ta siis seu­raa syn­nin jät­tä­mi­nen, jos­ta Je­re­mia ai­ka­naan muis­tut­ti temp­pe­lis­sä ru­koi­li­joi­ta.

Ju­ma­la hoi­taa seu­ra­kun­nas­saan

Ju­ma­la an­taa us­ko­vai­sel­le voi­man tais­tel­la vää­rää vas­taan. Hän ruok­kii kuo­le­ma­ton­ta sie­lua muut­tu­mat­to­mal­la sa­nal­laan ja an­taa kaik­ki lan­kee­muk­set an­teek­si syn­nin­pääs­tön evan­ke­liu­mis­sa. Mo­nes­ti us­ko­vai­nen Her­ran huo­neen asu­kas tun­tee oman huo­nou­ten­sa ja syn­ti­syy­ten­sä. Ju­ma­lal­ta saa pyy­tää apua ja loh­du­tus­ta kai­kis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa.

Temp­pe­lis­sä lap­set huu­si­vat apua Daa­vi­din po­jal­ta. Ju­ma­la kuu­lee vie­lä­kin pyyn­nöt, aut­taa ja hoi­taa lap­si­aan seu­ra­kun­nas­saan lu­pauk­sen­sa mu­kai­ses­ti, niin kuin Jee­sus aut­toi ai­kan­sa ih­mi­siä. Ilo ja rie­mu täyt­tä­vät Ju­ma­lan huo­nees­sa asu­van sy­dä­men ja mie­len, kun on saa­nut avun.

Us­ko­vai­sen suu­rin kii­tos nou­see sii­tä, et­tä Ju­ma­la on lu­nas­ta­nut hä­net Po­jas­saan sie­lun­vi­hol­li­sen, syn­nin ja kuo­le­man val­las­ta. Sa­moin kiit­ti­vät lap­set Va­pah­ta­jaa temp­pe­lis­sä. Tuon lap­sen us­kon, joka yk­sin­ker­tai­ses­ti luot­taa ja us­koo lu­nas­tuk­seen, Jee­sus aset­ti esi­ku­vak­si kai­kil­le ih­mi­sil­le.