Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tin al­kuo­saa ni­mi­te­tään usein Kris­tuk­sen kirk­ko­laik­si. Tämä ni­mi­tys joh­taa her­käs­ti aja­tuk­sem­me oi­keu­den­käyn­tiin ja ran­gais­tuk­siin. Jee­suk­sen ope­tus ei ole kui­ten­kaan la­ki­hen­ki­nen.

Kris­tuk­sen kirk­ko­la­ki on rak­kau­del­li­nen oh­je sii­hen, mi­ten voi­sim­me suh­tau­tua oi­ke­al­la ta­val­la syn­tiin lan­gen­nee­seen lä­him­mäi­seem­me. Tämä nä­kö­kul­ma on hel­pom­pi muis­taa, jos ha­lu­am­me koh­del­la lä­him­mäis­täm­me niin kuin toi­voi­sim­me it­se­äm­me koh­del­ta­van.

Täl­lai­ses­sa kes­kus­te­lus­sa ovat läs­nä sekä ar­mo et­tä to­tuus. On tär­ke­ää lä­hes­tyä lan­gen­nut­ta ih­mis­tä nöy­räl­lä mie­lel­lä. Muis­tut­taa­han Jee­sus: ”äl­kää tuo­mit­ko, et­tei tei­tä tuo­mit­tai­si.” (Matt. 7:1–5).

Jee­sus opas­taa mei­tä muis­ta­maan omat heik­kou­tem­me. On­han mei­dän yli­pap­pim­me­kin sel­lai­nen, joka voi ym­mär­tää mei­tä heik­kouk­sis­sam­me (Hepr. 2:17–18, 4:15–5:2). Jol­la­kin voi ol­la heik­kou­te­na lan­gen­neen ih­mi­sen koh­taa­mi­nen tar­peet­to­mal­la jyrk­kyy­del­lä.

Toi­nen taas voi her­kem­min sor­tua pap­pi Ee­lin ta­voin sii­hen, et­tei roh­ke­ne edes ot­taa asi­aa pu­heek­si, vaik­ka nä­kee ys­tä­vän ole­van vaa­ras­sa lan­ge­ta pois elä­väs­tä us­kos­ta (1. Sam. 3:13).

Mi­ten loi­ven­taa tie­tä?

Jee­sus aset­taa ta­voit­teek­si voit­taa vel­jen­sä. Sitä ei var­mas­ti ta­pah­du jyr­käl­lä suh­tau­tu­mi­sel­la. Pa­rem­min­kin voi­sim­me miet­tiä, mi­ten loi­ven­taa tie­tä, et­tä lan­gen­nut ys­tä­vä voi­si hä­pe­ää pel­kää­mät­tä ava­ta sy­dän­tään. On ää­ret­tö­män kal­li­sar­voi­nen asia, jos täs­sä vai­hees­sa syn­tyy luot­ta­mus, ja lan­gen­nut voi­te­taan ta­kai­sin Kris­tuk­sen lau­maan!

Jos­kus voi käy­dä niin kuin Jee­sus sa­noo, et­tä lan­gen­nut ys­tä­vä ei ha­lua tun­nus­taa lan­kee­mus­taan it­sel­leen sen enem­pää kuin muil­le­kaan. Se, et­tä Jee­sus ke­hot­taa ot­ta­maan yh­den taik­ka kak­si mu­kaan kes­kus­te­luun, ei edel­leen­kään tar­koi­ta, et­tä lan­gen­nut­ta pi­täi­si lä­hes­tyä yl­hääl­tä päin.

Ei­kö ole oi­kein ky­syä, ha­lu­aa­ko ja jak­saa­ko veli tai si­sar, et­tä asi­ois­ta kes­kus­tel­laan yh­des­sä? Ei­hän ke­nen­kään tar­vit­se vas­toin tah­to­aan pu­hua asi­ois­taan. Par­haim­mil­laan käy niin, et­tä asi­at al­ka­vat näin avau­tua. Eri ih­mis­ten kaut­ta kes­kus­te­luun tu­lee uu­sia puo­lia ja nä­kö­kul­mia.

Ym­mär­rän Jee­suk­sen pu­heen to­dis­ta­jis­ta niin, et­tä ti­lan­teen tu­li­si ol­la kai­kil­le tur­val­li­nen ja oi­keu­den­mu­kai­nen. Se­kin on mah­dol­lis­ta, et­tä har­haan jou­tu­nut ei vie­lä­kään syys­tä tai toi­ses­ta pys­ty nä­ke­mään ti­laan­sa. Kat­ke­ruus saat­taa myr­kyt­tää mie­len niin, et­tä nä­kee tois­ten rak­kau­del­li­sen lä­hes­ty­mi­sen­kin vää­räs­sä va­los­sa.

An­teek­si­an­ta­mus on läh­töi­sin Ju­ma­las­ta

Jee­sus opet­taa, et­tä hä­nen seu­raa­jan­sa voi­vat si­toa tai va­paut­taa syn­ti­sen ih­mi­sen. Sitä voi ih­me­tel­lä, mi­ten Ju­ma­lan ar­mo­jär­jes­tyk­ses­sä on hei­koil­le ja ereh­ty­väi­sil­le ih­mi­sil­le an­net­tu näin suu­ri teh­tä­vä ja vas­tuu. Tätä ei kui­ten­kaan kan­na­ta aja­tel­la val­ta­ky­sy­myk­se­nä.

Jee­sus sa­noi kyl­lä it­ses­tään, et­tä Ih­mi­sen Po­jal­la on val­ta an­taa syn­te­jä an­teek­si (Matt. 9:1–8). Hän myös ke­hot­ti us­ko­vai­si­aan saar­naa­maan Py­hän Hen­gen val­tuuk­sin syn­te­jä an­teek­si hä­nen ni­mes­sään (Luuk. 24:46–47, Joh. 20:19–23).

Tämä muis­tut­taa mei­tä sii­tä, et­tä syn­tien an­teek­si­saa­mi­nen on Jee­suk­sen an­si­o­ta ja se on läh­töi­sin kol­miyh­tei­ses­tä Ju­ma­las­ta. Me olem­me vain vä­li­kap­pa­lei­ta, joil­le on an­net­tu teh­tä­vä saar­na­ta so­vin­toa Ju­ma­lan kans­sa (2. Kor. 5:18–21).

Tie­däm­me, et­tä pel­käs­tään ju­lis­ta­mam­me evan­ke­liu­min kuu­le­mi­nen ei au­ta. Tar­vi­taan sy­dä­men us­ko sii­hen, mitä sana lu­paa. Tämä us­ko on ai­na Ju­ma­lan lah­ja. On on­nel­lis­ta, jos syn­tiin lan­gen­nut saa ar­mon us­koa syn­tin­sä an­teek­si. (Joh. 1:12–13.)

Us­ko­vai­sen teh­tä­vää so­vin­non saar­naa­ja­na ei kui­ten­kaan sovi vä­hek­syä. Ju­ma­lan ar­mo ja an­teek­si­an­ta­mus vä­lit­ty­vät hä­nen omien­sa kaut­ta.

Ar­moa riit­tää kai­paa­val­le

Jee­suk­sen ope­tuk­ses­sa si­to­mi­nen eli toi­sen pi­tä­mi­nen pa­ka­na­na tai pub­li­kaa­ni­na tu­lee esil­le vas­ta sii­nä vai­hees­sa, kun lan­gen­nut ei ha­lua kuun­nel­la seu­ra­kun­taa­kaan. Se ei ole siis yk­sit­täis­ten ih­mis­ten, vaan seu­ra­kun­nan asia.

On ras­kas­ta, jos joku Sii­o­nin jä­sen ei enää us­ko sa­mal­la ta­val­la. Mut­ta rak­kaut­ta on se­kin, et­tä elä­väs­tä us­kos­ta har­haan­tu­nut ym­mär­tää kul­ke­van­sa eri tie­tä Sii­o­nin kans­sa. Ju­ma­la voi sil­ti vie­lä ava­ta asi­at niin, et­tä lan­gen­nut al­kaa tuh­laa­ja­po­jan ta­voin näh­dä, kuin­ka suu­ri ero on maa­il­man teil­lä ja isän ko­dil­la. Opet­ti­han Jee­sus myös, et­tä vain sai­raak­si it­sen­sä tun­te­va osaa kai­va­ta pa­ran­ta­jaa (Matt. 9:12).

Ju­ma­lan ar­moa riit­tää niin pal­jon kuin ka­tu­va ih­mi­nen osaa sitä kai­va­ta. Ka­tu­mus ja an­teek­si­an­ta­muk­sen et­si­mi­nen­kin ovat Ju­ma­lan työ­tä meis­sä.

Teks­ti: Ila­ri Kin­nu­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 8.11.2017

Ku­vi­tus­ku­va: Mira Nis­ka­saa­ri

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Matt. 18:15–22

Raa­mat­tu 1992

”Jos vel­je­si te­kee syn­tiä, ota asia pu­heek­si kah­den kes­ken. Jos hän kuu­lee si­nua, olet voit­ta­nut hä­net ta­kai­sin. Mut­ta el­lei hän kuu­le si­nua, ota mu­kaa­si yk­si tai kak­si muu­ta, sil­lä ’jo­kai­nen asia on vah­vis­tet­ta­va kah­den tai kol­men to­dis­ta­jan sa­nal­la’. El­lei hän kuun­te­le hei­tä­kään, il­moi­ta seu­ra­kun­nal­le. Ja jos hän ei tot­te­le seu­ra­kun­taa­kaan, suh­tau­du hä­neen kuin pa­ka­naan tai pub­li­kaa­niin. To­ti­ses­ti: kaik­ki, min­kä te si­dot­te maan pääl­lä, on si­dot­tu tai­vaas­sa, ja kaik­ki, min­kä te va­pau­tat­te maan pääl­lä, on myös tai­vaas­sa va­pau­tet­tu. Minä sa­non teil­le: mitä ta­han­sa asi­aa kak­si teis­tä yh­des­sä so­pien maan pääl­lä ru­koi­lee, sen he saa­vat mi­nun Isäl­tä­ni, joka on tai­vais­sa. Sil­lä mis­sä kak­si tai kol­me on kool­la mi­nun ni­mes­sä­ni, siel­lä minä olen hei­dän kes­kel­lään.” Sil­loin Pie­ta­ri tuli Jee­suk­sen luo ja sa­noi: ”Her­ra, jos vel­je­ni yhä uu­des­taan te­kee vää­rin mi­nua koh­taan, niin kuin­ka mon­ta ker­taa mi­nun on an­net­ta­va hä­nel­le an­teek­si? Pe­rä­ti seit­se­män ker­taa­ko?” ”Ei seit­se­män, vaan seit­se­män­kym­men­tä­seit­se­män ker­taa”, vas­ta­si Jee­sus.

Bib­lia

Mut­ta jos si­nun vel­jes rik­koo si­nua vas­taan, niin mene ja nuh­te­le hän­tä kah­den kes­ken yk­si­nän­sä. Jos hän si­nua kuu­lee, niin sinä olet vel­jes voit­ta­nut. Mut­ta jos ei hän si­nua kuu­le, niin ota vie­lä yk­si eli kak­si kans­sas, et­tä kaik­ki asia kah­den eli kol­men to­dis­ta­jan suus­sa olis. Mut­ta el­lei hän nii­tä tah­do kuul­la, niin sano seu­ra­kun­nal­le; el­lei hän seu­ra­kun­taa tot­te­le, niin pidä hän­tä pa­ka­na­na ja Pub­li­ka­ni­na. To­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: kaik­ki, mitä te maan pääl­lä si­dot­te, pi­tää myös ole­man si­do­tut tai­vais­sa: ja kaik­ki, mitä te pääs­tät­te maan pääl­lä, pi­tää myös ole­man pääs­te­tyt tai­vaas­sa. Taas sa­non minä teil­le: mis­sä ikä­nä asi­as­sa kak­si teis­tä so­pi­vat maan pääl­lä; jota he ru­koi­le­vat, sen hei­dän pi­tää saa­man mi­nun Isäl­tä­ni, joka on tai­vais­sa. Sil­lä mis­sä kak­si taik­ka kol­me tu­le­vat ko­koon mi­nun ni­mee­ni, sii­nä minä olen hei­dän kes­kel­län­sä. Sil­loin Pie­ta­ri tuli hä­nen ty­kön­sä, ja sa­noi: Her­ra, kuin­ka usein mi­nun pi­tää vel­jel­le­ni, joka rik­koo mi­nua vas­taan, an­ta­man an­teek­si? On­ko seit­se­mäs­sä ker­ras­sa kyl­lä? Sa­noi Je­sus hä­nel­le: en minä sano si­nul­le ai­no­as­taan seit­se­män ker­taa, mut­ta seit­se­män­kym­men­tä ker­taa seit­se­män.