JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sana sunnuntaiksi

Jo­han­nes Kas­ta­ja oli tien rai­vaa­ja

Sana sunnuntaiksi
25.6.2016 6.21

Ju­ma­lan lu­paus Kris­tuk­ses­ta oli to­teu­tu­mas­sa. Hä­nen oma poi­kan­sa syn­tyi­si ih­mi­sek­si so­vit­ta­maan sen, mitä syn­tiin­lan­kee­mus oli ai­heut­ta­nut.

En­nen Jee­suk­sen syn­ty­mää oli val­mis­tet­ta­va tie hä­nel­le, suu­rel­le ku­nin­kaal­le. ”Täyt­ty­kööt not­kot, alen­tu­koot hui­put, mäet ma­dal­tu­koot, vuor­ten lou­hi­kot ta­soit­tu­koot” (Jes. 40:4). Täs­tä Jo­han­nek­sen teh­tä­väs­tä oli il­moi­tet­tu jo Van­han tes­ta­men­tin ai­ka­na.

ää­ni huu­taa: ”Rai­vat­kaa au­ti­o­maa­han Her­ral­le tie! Ta­soit­ta­kaa yli aron val­ta­tie mei­dän Ju­ma­lal­lem­me!” (Jes. 40:3.) ”Kat­so, minä lä­he­tän teil­le pro­feet­ta Eli­an, en­nen kuin tu­lee Her­ran päi­vä, se suu­ri ja pel­jät­tä­vä” (Mal. 4:5).

Ju­ma­lan ää­ne­nä

Naa­pu­rit ja su­ku­lai­set sai­vat ol­la to­dis­ta­mas­sa ih­met­tä. Iäk­kääl­le, jo he­del­mäl­li­syy­ten­sä ajan ohit­ta­neel­le Eli­sa­be­til­le ja hä­nen puo­li­sol­leen Sa­ka­ri­aal­le oli syn­ty­nyt poi­ka. Ju­ma­lan lu­paus syn­ty­väs­tä lap­ses­ta oli ol­lut vai­kea us­koa, vaik­ka vies­tin­tuo­ja­na oli Her­ran en­ke­li, joka sa­noi: si­nun on an­net­ta­va hä­nel­le nimi Jo­han­nes.

Jo­han­nes-nimi mer­kit­see Her­ra on ar­mol­li­nen. Jo­han­nek­sen syn­ty­mään ja ni­meen liit­ty­vät ta­pah­tu­mat sai­vat ih­mi­set ky­se­le­mään, mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee. En­ke­lin il­moi­tus vii­toit­ti Jo­han­nek­sen suur­ta teh­tä­vää, jos­sa hän täyn­nä Py­hää Hen­keä, suu­re­na Ju­ma­lan mie­he­nä oh­jaa tot­te­le­mat­to­mia van­hurs­kas­ten mie­len­laa­tuun. (Luuk. 1:17.)

Jo­han­nek­sen ole­mus oli vaa­ti­ma­ton, mut­ta hä­nen saar­nan­sa voi­ma­kas. Sen yti­mes­sä oli nuh­de syn­nis­tä ja ke­ho­tus pa­ran­nuk­seen. Pu­heen si­säl­tö ja koh­de nou­si pu­hu­jan­sa edel­le: ”Hä­nen on tul­ta­va suu­rem­mak­si, mi­nun pie­nem­mäk­si.” Jo­han­nek­sen puhe on sa­mal­la esi­ku­va ny­kyi­sil­le Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työn­te­ki­jöil­le. He ovat ju­lis­ta­neet sa­maa kuin Jo­han­nes ja avan­neet Py­hän Hen­gen ja Ju­ma­lan sa­nan kaut­ta Jee­suk­sel­le tie­tä ih­mis­ten sy­dä­miin.

Saar­na pa­ran­nuk­ses­ta

To­tuu­den koh­taa­mi­nen on usein vai­ke­aa. Se on sitä eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun se poik­ke­aa omas­ta, oi­ke­a­na pi­de­tys­tä kä­si­tyk­ses­tä.

Jo­han­nes roh­ke­ni men­nä He­ro­des An­ti­paan ho­viin. Jo­han­nek­sen saar­na oli suo­ra: ”Si­nun ei ole lupa elää vel­je­si vai­mon kans­sa” (Mark. 6:18). Pa­ran­nus­saar­na oli epä­miel­lyt­tä­vä kuul­la. Tien­rai­vaa­ja oli tul­lut teh­tä­vän­sä pää­tök­seen, ja hä­nen pään­sä kan­net­tiin va­dil­la juh­la­vie­rai­den kes­kel­le.

Saar­na pa­ran­nuk­ses­ta ei kui­ten­kaan la­kan­nut. Jee­suk­sen pu­heis­sa oli sama sa­no­ma kuin Jo­han­nek­sel­la­kin (Mark. 1:15). Se sai He­ro­dek­sen häm­men­nyk­siin ja miet­ti­mään, on­ko Jo­han­nes nous­sut kuol­leis­ta (Luuk. 9:7–9).

Saar­na pa­ran­nuk­ses­ta ei ole tul­lut sie­det­tä­väm­mäk­si. Sen ko­e­taan me­ne­vän ih­mi­sen yk­si­tyi­sa­lu­eel­le, jos­sa jo­kai­nen voi elää niin kuin hy­väk­si nä­kee. Syn­ti ei ole pel­käs­tään yk­si­tyi­sa­sia, sil­lä se on ai­na sy­dä­men luo­pu­mis­ta Ju­ma­las­ta. Ka­tu­val­le syn­ti­sel­le Ju­ma­lan lap­sil­la on tar­jot­ta­va­na hyvä sa­no­ma (Mark. 16:15).

Jo­han­nek­sen ope­tus meil­le

Jo­han­nek­sen ju­lis­tus oli roh­ke­aa mut­ta sy­dä­miin käy­vää pu­het­ta (Mark. 1:4–5). Ai­kam­me roh­keus esit­täy­tyy usein roh­keu­te­na syn­tiin. Joku an­taa tun­nus­tus­ta­kin, kun us­ko­vai­nen kiel­täy­tyy sel­lai­ses­ta, joka täs­sä maa­il­mas­sa on ta­val­lis­ta ja hy­väk­syt­tyä, mut­ta Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan syn­tiä.

Jo­han­nes tu­lee mei­tä lä­hel­le epäi­lys­ten­sä kaut­ta (Luuk. 7:18–20). Jee­sus an­taa kui­ten­kin epäi­lys­ten pii­rit­tä­mäs­tä Jo­han­nek­ses­ta hy­vän to­dis­tuk­sen (Luuk. 7:28). Jo­han­nes tai­pui Her­ran tah­toon, vaik­ka ei ym­mär­tä­nyt­kään, kun Jee­sus tuli hä­nen kas­tet­ta­vak­seen (Matt. 3:13–15). Se on oh­jaa­mas­sa myös mei­tä kuu­li­ai­suu­den tiel­le, sil­lä se on siu­nauk­sen tie.

Yh­des­sä Jo­han­nek­sen kans­sa saam­me ol­la osoit­ta­mas­sa sa­maan suun­taan: ”Kat­so­kaa: Ju­ma­lan Ka­rit­sa, joka pois ot­taa maa­il­man syn­nin.”

Aar­no Sas­si

Kir­joi­tus jul­kais­tu Päi­vä­mie­hen nu­me­ros­sa 25.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti, Luuk. 1:57–66:

Bib­lia

Mut­ta Eli­sa­be­tin syn­nyt­tä­mi­sen ai­ka täy­tet­tiin, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Ja hä­nen ky­läl­li­sen­sä ja lan­kon­sa kuu­li­vat, et­tä Her­ra oli teh­nyt suu­ren lau­piu­den hä­nen kans­san­sa, ja he iloit­si­vat hä­nen kans­san­sa.

Ja ta­pah­tui kah­dek­san­te­na päi­vä­nä, et­tä he tu­li­vat las­ta ym­pä­ri­leik­kaa­maan, ja kut­sui­vat hä­nen isän­sä ni­mel­tä Sa­ka­ri­as. Niin vas­ta­si hä­nen äi­tin­sä ja sa­noi: ei suin­kaan; vaan hän pi­tää kut­sut­ta­man Jo­han­nes. Ja he sa­noi­vat hä­nel­le: ei ole ke­tään si­nun su­ku­kun­nas­sas, joka kut­su­taan sil­lä ni­mel­lä. Niin he viit­ta­si­vat hä­nen isäl­len­sä, mik­si hän tah­toi hä­nen ni­mit­tää. Ja hän anoi tau­lua ja kir­joit­ti: Jo­han­nes on hä­nen ni­men­sä. Ja kaik­ki ih­met­te­li­vät.

Niin koh­ta au­ke­ni hä­nen suun­sa ja hä­nen kie­len­sä, ja pu­hui kiit­täin Ju­ma­laa. Ja pel­ko tuli kaik­kein hei­dän ky­läl­lis­ten­sä pääl­le, ja kai­kis­sa Juu­de­an mä­ki­ky­lis­sä il­moi­tet­tiin kaik­ki nämä sa­nat. Ja kaik­ki, jot­ka tä­män kuu­li­vat, pa­ni­vat sy­dä­miin­sä, sa­no­en: min­käs luu­let täs­tä lap­ses­ta tu­le­van? Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen kans­saan.

Raa­mat­tu 1992

Eli­sa­be­tin ai­ka tuli, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Kun naa­pu­rit ja su­ku­lai­set kuu­li­vat suu­res­ta lau­peu­des­ta, jon­ka Her­ra oli hä­nel­le osoit­ta­nut, he iloit­si­vat yh­des­sä hä­nen kans­saan.

Kah­dek­san­te­na päi­vä­nä ko­koon­nut­tiin ym­pä­ri­leik­kaa­maan las­ta. Muut tah­toi­vat an­taa hä­nel­le isän mu­kaan ni­mek­si Sa­ka­ri­as, mut­ta hä­nen äi­tin­sä sa­noi: "Ei, hä­nen ni­mek­seen tu­lee Jo­han­nes." Toi­set sa­noi­vat: "Ei­hän si­nun su­vus­sa­si ole ke­tään sen ni­mis­tä." He ky­syi­vät viit­to­mal­la isäl­tä, min­kä ni­men hän tah­toi an­taa lap­sel­le. Sa­ka­ri­as pyy­si kir­joi­tus­tau­lun ja kir­joit­ti sii­hen: "Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes." Kaik­ki häm­mäs­tyi­vät.

Sa­mal­la het­kel­lä Sa­ka­ri­as sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin, ja hän puh­ke­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa. Sil­lä seu­dul­la jou­tui­vat kaik­ki pe­lon val­taan, ja näis­tä ta­pah­tu­mis­ta pu­hut­tiin laa­jal­ti koko Juu­de­an vuo­ri­seu­dul­la. Ne, jot­ka niis­tä kuu­li­vat, pai­noi­vat kai­ken mie­leen­sä ja sa­noi­vat: "Mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee?" Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen yl­lään.

28.2.2020

Sy­vyy­des­tä minä huu­dan si­nua, Her­ra. Her­ra, kuu­le mi­nun ää­ne­ni. Ps. 130:1-2

Viikon kysymys