Ju­ma­lan lu­paus Kris­tuk­ses­ta oli to­teu­tu­mas­sa. Hä­nen oma poi­kan­sa syn­tyi­si ih­mi­sek­si so­vit­ta­maan sen, mitä syn­tiin­lan­kee­mus oli ai­heut­ta­nut.

En­nen Jee­suk­sen syn­ty­mää oli val­mis­tet­ta­va tie hä­nel­le, suu­rel­le ku­nin­kaal­le. ”Täyt­ty­kööt not­kot, alen­tu­koot hui­put, mäet ma­dal­tu­koot, vuor­ten lou­hi­kot ta­soit­tu­koot” (Jes. 40:4). Täs­tä Jo­han­nek­sen teh­tä­väs­tä oli il­moi­tet­tu jo Van­han tes­ta­men­tin ai­ka­na.

ää­ni huu­taa: ”Rai­vat­kaa au­ti­o­maa­han Her­ral­le tie! Ta­soit­ta­kaa yli aron val­ta­tie mei­dän Ju­ma­lal­lem­me!” (Jes. 40:3.) ”Kat­so, minä lä­he­tän teil­le pro­feet­ta Eli­an, en­nen kuin tu­lee Her­ran päi­vä, se suu­ri ja pel­jät­tä­vä” (Mal. 4:5).

Ju­ma­lan ää­ne­nä

Naa­pu­rit ja su­ku­lai­set sai­vat ol­la to­dis­ta­mas­sa ih­met­tä. Iäk­kääl­le, jo he­del­mäl­li­syy­ten­sä ajan ohit­ta­neel­le Eli­sa­be­til­le ja hä­nen puo­li­sol­leen Sa­ka­ri­aal­le oli syn­ty­nyt poi­ka. Ju­ma­lan lu­paus syn­ty­väs­tä lap­ses­ta oli ol­lut vai­kea us­koa, vaik­ka vies­tin­tuo­ja­na oli Her­ran en­ke­li, joka sa­noi: si­nun on an­net­ta­va hä­nel­le nimi Jo­han­nes.

Jo­han­nes-nimi mer­kit­see Her­ra on ar­mol­li­nen. Jo­han­nek­sen syn­ty­mään ja ni­meen liit­ty­vät ta­pah­tu­mat sai­vat ih­mi­set ky­se­le­mään, mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee. En­ke­lin il­moi­tus vii­toit­ti Jo­han­nek­sen suur­ta teh­tä­vää, jos­sa hän täyn­nä Py­hää Hen­keä, suu­re­na Ju­ma­lan mie­he­nä oh­jaa tot­te­le­mat­to­mia van­hurs­kas­ten mie­len­laa­tuun. (Luuk. 1:17.)

Jo­han­nek­sen ole­mus oli vaa­ti­ma­ton, mut­ta hä­nen saar­nan­sa voi­ma­kas. Sen yti­mes­sä oli nuh­de syn­nis­tä ja ke­ho­tus pa­ran­nuk­seen. Pu­heen si­säl­tö ja koh­de nou­si pu­hu­jan­sa edel­le: ”Hä­nen on tul­ta­va suu­rem­mak­si, mi­nun pie­nem­mäk­si.” Jo­han­nek­sen puhe on sa­mal­la esi­ku­va ny­kyi­sil­le Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työn­te­ki­jöil­le. He ovat ju­lis­ta­neet sa­maa kuin Jo­han­nes ja avan­neet Py­hän Hen­gen ja Ju­ma­lan sa­nan kaut­ta Jee­suk­sel­le tie­tä ih­mis­ten sy­dä­miin.

Saar­na pa­ran­nuk­ses­ta

To­tuu­den koh­taa­mi­nen on usein vai­ke­aa. Se on sitä eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun se poik­ke­aa omas­ta, oi­ke­a­na pi­de­tys­tä kä­si­tyk­ses­tä.

Jo­han­nes roh­ke­ni men­nä He­ro­des An­ti­paan ho­viin. Jo­han­nek­sen saar­na oli suo­ra: ”Si­nun ei ole lupa elää vel­je­si vai­mon kans­sa” (Mark. 6:18). Pa­ran­nus­saar­na oli epä­miel­lyt­tä­vä kuul­la. Tien­rai­vaa­ja oli tul­lut teh­tä­vän­sä pää­tök­seen, ja hä­nen pään­sä kan­net­tiin va­dil­la juh­la­vie­rai­den kes­kel­le.

Saar­na pa­ran­nuk­ses­ta ei kui­ten­kaan la­kan­nut. Jee­suk­sen pu­heis­sa oli sama sa­no­ma kuin Jo­han­nek­sel­la­kin (Mark. 1:15). Se sai He­ro­dek­sen häm­men­nyk­siin ja miet­ti­mään, on­ko Jo­han­nes nous­sut kuol­leis­ta (Luuk. 9:7–9).

Saar­na pa­ran­nuk­ses­ta ei ole tul­lut sie­det­tä­väm­mäk­si. Sen ko­e­taan me­ne­vän ih­mi­sen yk­si­tyi­sa­lu­eel­le, jos­sa jo­kai­nen voi elää niin kuin hy­väk­si nä­kee. Syn­ti ei ole pel­käs­tään yk­si­tyi­sa­sia, sil­lä se on ai­na sy­dä­men luo­pu­mis­ta Ju­ma­las­ta. Ka­tu­val­le syn­ti­sel­le Ju­ma­lan lap­sil­la on tar­jot­ta­va­na hyvä sa­no­ma (Mark. 16:15).

Jo­han­nek­sen ope­tus meil­le

Jo­han­nek­sen ju­lis­tus oli roh­ke­aa mut­ta sy­dä­miin käy­vää pu­het­ta (Mark. 1:4–5). Ai­kam­me roh­keus esit­täy­tyy usein roh­keu­te­na syn­tiin. Joku an­taa tun­nus­tus­ta­kin, kun us­ko­vai­nen kiel­täy­tyy sel­lai­ses­ta, joka täs­sä maa­il­mas­sa on ta­val­lis­ta ja hy­väk­syt­tyä, mut­ta Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan syn­tiä.

Jo­han­nes tu­lee mei­tä lä­hel­le epäi­lys­ten­sä kaut­ta (Luuk. 7:18–20). Jee­sus an­taa kui­ten­kin epäi­lys­ten pii­rit­tä­mäs­tä Jo­han­nek­ses­ta hy­vän to­dis­tuk­sen (Luuk. 7:28). Jo­han­nes tai­pui Her­ran tah­toon, vaik­ka ei ym­mär­tä­nyt­kään, kun Jee­sus tuli hä­nen kas­tet­ta­vak­seen (Matt. 3:13–15). Se on oh­jaa­mas­sa myös mei­tä kuu­li­ai­suu­den tiel­le, sil­lä se on siu­nauk­sen tie.

Yh­des­sä Jo­han­nek­sen kans­sa saam­me ol­la osoit­ta­mas­sa sa­maan suun­taan: ”Kat­so­kaa: Ju­ma­lan Ka­rit­sa, joka pois ot­taa maa­il­man syn­nin.”

Aar­no Sas­si

Kir­joi­tus jul­kais­tu Päi­vä­mie­hen nu­me­ros­sa 25.

Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti, Luuk. 1:57–66:

Bib­lia

Mut­ta Eli­sa­be­tin syn­nyt­tä­mi­sen ai­ka täy­tet­tiin, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Ja hä­nen ky­läl­li­sen­sä ja lan­kon­sa kuu­li­vat, et­tä Her­ra oli teh­nyt suu­ren lau­piu­den hä­nen kans­san­sa, ja he iloit­si­vat hä­nen kans­san­sa.

Ja ta­pah­tui kah­dek­san­te­na päi­vä­nä, et­tä he tu­li­vat las­ta ym­pä­ri­leik­kaa­maan, ja kut­sui­vat hä­nen isän­sä ni­mel­tä Sa­ka­ri­as. Niin vas­ta­si hä­nen äi­tin­sä ja sa­noi: ei suin­kaan; vaan hän pi­tää kut­sut­ta­man Jo­han­nes. Ja he sa­noi­vat hä­nel­le: ei ole ke­tään si­nun su­ku­kun­nas­sas, joka kut­su­taan sil­lä ni­mel­lä. Niin he viit­ta­si­vat hä­nen isäl­len­sä, mik­si hän tah­toi hä­nen ni­mit­tää. Ja hän anoi tau­lua ja kir­joit­ti: Jo­han­nes on hä­nen ni­men­sä. Ja kaik­ki ih­met­te­li­vät.

Niin koh­ta au­ke­ni hä­nen suun­sa ja hä­nen kie­len­sä, ja pu­hui kiit­täin Ju­ma­laa. Ja pel­ko tuli kaik­kein hei­dän ky­läl­lis­ten­sä pääl­le, ja kai­kis­sa Juu­de­an mä­ki­ky­lis­sä il­moi­tet­tiin kaik­ki nämä sa­nat. Ja kaik­ki, jot­ka tä­män kuu­li­vat, pa­ni­vat sy­dä­miin­sä, sa­no­en: min­käs luu­let täs­tä lap­ses­ta tu­le­van? Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen kans­saan.

Raa­mat­tu 1992

Eli­sa­be­tin ai­ka tuli, ja hän syn­nyt­ti po­jan. Kun naa­pu­rit ja su­ku­lai­set kuu­li­vat suu­res­ta lau­peu­des­ta, jon­ka Her­ra oli hä­nel­le osoit­ta­nut, he iloit­si­vat yh­des­sä hä­nen kans­saan.

Kah­dek­san­te­na päi­vä­nä ko­koon­nut­tiin ym­pä­ri­leik­kaa­maan las­ta. Muut tah­toi­vat an­taa hä­nel­le isän mu­kaan ni­mek­si Sa­ka­ri­as, mut­ta hä­nen äi­tin­sä sa­noi: "Ei, hä­nen ni­mek­seen tu­lee Jo­han­nes." Toi­set sa­noi­vat: "Ei­hän si­nun su­vus­sa­si ole ke­tään sen ni­mis­tä." He ky­syi­vät viit­to­mal­la isäl­tä, min­kä ni­men hän tah­toi an­taa lap­sel­le. Sa­ka­ri­as pyy­si kir­joi­tus­tau­lun ja kir­joit­ti sii­hen: "Hä­nen ni­men­sä on Jo­han­nes." Kaik­ki häm­mäs­tyi­vät.

Sa­mal­la het­kel­lä Sa­ka­ri­as sai pu­he­ky­kyn­sä ta­kai­sin, ja hän puh­ke­si ylis­tä­mään Ju­ma­laa. Sil­lä seu­dul­la jou­tui­vat kaik­ki pe­lon val­taan, ja näis­tä ta­pah­tu­mis­ta pu­hut­tiin laa­jal­ti koko Juu­de­an vuo­ri­seu­dul­la. Ne, jot­ka niis­tä kuu­li­vat, pai­noi­vat kai­ken mie­leen­sä ja sa­noi­vat: "Mi­kä­hän täs­tä lap­ses­ta tu­lee?" Sil­lä Her­ran käsi oli hä­nen yl­lään.