Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä pu­hu­taan elä­mäs­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Isän­tä koh­taa pal­ve­li­jan­sa pois­sa­o­lon­sa jäl­keen ja käy kes­kus­te­le­maan hei­dän hoi­ta­mas­taan pal­ve­lu­teh­tä­väs­tä.

Isän­nän koko omai­suu­den hoi­ta­mi­nen ky­syi pal­ve­li­joil­ta us­kol­li­suut­ta teh­tä­väs­sä. Isän­nän pit­kä vii­py­mi­nen mer­kit­si hä­nen pa­luun­sa kär­si­väl­lis­tä odot­ta­mis­ta.

Ker­to­mus­ta edel­tä­vät raa­ma­tun­koh­dat luo­vat ku­vaa isän­nän pa­luu­ta edel­tä­väs­tä ajas­ta (Matt. 25:1–13). Hä­nen pa­luun­sa ta­pah­tuu lo­pul­ta yl­lät­tä­en, ja hän käy ti­lin­te­koon pal­ve­li­joi­den­sa kans­sa.

Yh­tei­ses­sä teh­tä­väs­sä eri­lai­sin lah­join

Ju­ma­la tun­tee pal­ve­li­joit­ten­sa lah­jat, sil­lä hän on ne it­se ja­ka­nut (Room. 12:6–8). Ver­taus päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä osoit­taa hä­nen tie­tä­vän­sä pal­kol­lis­ten­sa ky­vyt teh­tä­vien­sä hoi­ta­mi­seen, ja an­taa juu­ri heil­le so­pi­van vas­tuun.

Yk­si­kään teh­tä­vä ei ole vä­hä­ar­voi­nen, sil­lä sitä teh­dään Kris­tuk­sen lä­het­ti­lää­nä ja hä­nen seu­ra­kun­tan­sa kes­kel­lä (Mark. 16:14–16, 1. Piet. 5:2). Ver­tauk­ses­sa yh­den ta­len­tin saa­nut oli saa­nut suu­ren luot­ta­muk­sen, sil­lä sen ar­vo mer­kit­si noin kah­den­kym­me­nen vuo­den palk­ka­sum­maa. Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­ti oh­jaa sen lah­jan käyt­tä­mi­seen, jon­ka Ju­ma­la on meil­le an­ta­nut. Sa­man ke­ho­tuk­sen myös Paa­va­li tois­taa seu­ra­kun­ta­kir­jees­sään (1. Kor. 15:58).

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ on Her­ram­me siu­nauk­sen va­ras­sa, ja se jat­kuu su­ku­pol­ves­ta toi­seen (Ps. 127:1–2). Jee­sus jät­ti evan­ke­liu­min työn it­ses­sään heik­ko­jen ope­tus­las­ten­sa teh­tä­väk­si (Mark.16:14–16). He ei­vät ole omal­la asi­al­laan, vaan lä­het­tä­jän­sä, joka vai­kut­taa pal­ve­lu­mie­len Py­hän Hen­gen kaut­ta. ”Vaik­ka kris­tit­ty on­kin syn­ti­nen, us­ko­nyh­teys Kris­tuk­seen saa hä­nen elä­mäs­sään ai­kaan Hen­gen he­del­miä. Suu­rin niis­tä on rak­kaus. Seu­ra­kun­nan ra­ken­ta­mi­sek­si Ju­ma­la myös an­taa us­ko­vil­le eri­tyi­siä ar­mo­lah­jo­ja.” (KO 76.)

Rak­kau­den työs­sä

Teks­tim­me pal­ve­li­joi­den teh­tä­vän­hoi­dos­sa oli eri­lai­suut­ta. Kah­den toi­min­nas­sa nä­kyy kuu­li­ai­suus isän­nän tah­dol­le, sil­lä he ryh­tyi­vät heti toi­meen. Hei­dän pal­ve­lus­teh­tä­vään­sä lei­maa­vat tah­to ja toi­me­li­ai­suus. Ne ovat omi­nai­suuk­sia, jot­ka nou­se­vat rak­kau­den täyt­tä­mäs­tä sy­dä­mes­tä (ks. Luuk. 7:37–38).

Kris­ti­nop­pi sa­noit­taa hy­vin pal­ve­lu­mie­len läh­tö­koh­taa. ”Kun Ju­ma­la ar­mos­ta an­taa meil­le syn­tim­me an­teek­si, se syn­nyt­tää sy­dä­mis­säm­me rak­kaut­ta, kii­tol­li­suut­ta ja us­kon kuu­li­ai­suut­ta. Nämä saat­ta­vat mei­dät pal­ve­le­maan Ju­ma­laa ja lä­him­mäi­si­äm­me. Kris­ti­tyn koko elä­mä on pal­ve­le­mis­ta.” (KO85.)

Ju­ma­lan rak­kaus on mit­taa­mat­to­man suu­ri (Joh. 3:16). Sen ko­ke­nut voi vain ih­me­tel­lä psal­min­te­ki­jän ta­voin: ”Her­ra, si­nun ar­mo­si on ava­ra kuin tai­vas, pil­viin ulot­tuu si­nun to­tuu­te­si” (Ps. 36:6). Yh­den lei­vis­kän saa­nut näki Ju­ma­lan ar­mot­to­ma­na ja hä­nen toi­min­tan­sa la­maut­ti pel­ko. Mitä oli ta­pah­tu­nut? Us­kon tuo­maa siu­naus­ta mi­ta­taan tä­män­kin ajan kes­kel­lä, ja sen ar­vo on käy­nyt mo­nel­le hal­vak­si (ks. 1. Moos. 25:34).

Us­kon lah­ja on tun­nus­ta­mi­sen ar­voi­nen (Room. 10:10). Se liit­tää mei­dät myös toi­siin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan pal­ve­li­joi­hin (Ruut 2:8). Yh­den ta­len­tin saa­neen sa­nois­sa on kuul­ta­vis­sa tuh­laa­ja­po­jan vel­jen sä­vyt (Luuk. 15:25–30). Niis­sä Ju­ma­la ku­va­taan ai­no­as­taan vaa­ti­va­na ja an­ka­ra­na. Evan­ke­liu­mi tuo syn­ti­sel­le kat­sot­ta­vak­si ar­mah­ta­van Ju­ma­lan kas­vot (Joh. 1:14).

Vä­häs­sä us­kol­li­se­na

Em­me pe­las­tu työ­tä te­ke­mäl­lä, em­me­kä tee työ­tä pe­lon val­las­sa, vaan Ju­ma­lan ar­mon roh­kai­se­ma­na. Tätä ar­moa me olem­me Va­pah­ta­jam­me käs­kyn mu­kai­ses­ti yhä tar­jo­a­mas­sa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ on lo­pul­ta sen rak­kau­den säi­lyt­tä­mis­tä, jos­ta Jee­sus pu­hui jää­hy­väis­pu­hees­saan (Joh. 15:1–10).

Sil­loin kaik­ki toi­min­tam­me on vii­ni­puun, Her­ram­me Jee­suk­sen yh­tey­des­sä ta­pah­tu­vaa. Se mer­kit­see myös yh­teyt­tä Kris­tuk­sen elä­vään seu­ra­kun­taan, joka kes­kel­lä val­lit­see Ju­ma­lan las­ten kes­ki­näi­nen rak­kaus (1. Joh. 4:16–21). Vä­häs­sä us­kol­li­nen saa kuul­la kut­sun: Tule Her­ra­si ilo­juh­laan.

Aar­no Sas­si

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 9.8.2017

Kuva: Jaak­ko Kos­ke­lo

Evan­ke­liu­mi­teks­ti 1 Matt. 25:14–30

Bib­lia

Sil­lä niin­kuin ih­mi­nen mat­kus­ti kau­vas ja kut­sui pal­ve­li­an­sa, ja an­toi heil­le ta­va­ran­sa: Ja an­toi yh­del­le vii­si lei­vis­kää, toi­sel­le kak­si ja kol­man­nel­le yh­den, jo­kai­sel­le va­ran­sa jäl­keen: ja meni koh­ta mat­kaan­sa.

Niin meni se, joka vii­si lei­vis­kää oli ot­ta­nut, teki niil­lä kaup­paa ja voit­ti toi­set vii­si lei­vis­kää. Niin myös se, joka kak­si oli ot­ta­nut, voit­ti myös toi­set kak­si. Mut­ta joka yh­den oli ot­ta­nut, hän meni pois ja kai­voi maa­han, ja kät­ki her­ran­sa ra­han.

Niin pit­kän ajan pe­räs­tä tuli pal­ve­li­ain her­ra ja las­ki lu­kua hei­dän kans­san­sa. Ja tuli se, joka oli ot­ta­nut vii­si lei­vis­kää, ja toi toi­set vii­si lei­vis­kää, sa­no­en: her­ra, vii­si lei­vis­kää sinä an­noit mi­nul­le, kat­so, minä olen toi­set vii­si lei­vis­kää niil­lä voit­ta­nut. Sa­noi hä­nen her­ran­sa hä­nel­le: hy­vin, sinä hyvä ja us­kol­li­nen pal­ve­lia! vä­hän pääl­lä sinä olit us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nun pal­jon pääl­le: mene si­nun her­ras iloon.

Niin tuli se, joka oli kak­si lei­vis­kää ot­ta­nut, ja sa­noi: her­ra, kak­si lei­vis­kää sinä an­noit mi­nul­le, kat­so, toi­set kak­si olen minä niil­lä voit­ta­nut. Sa­noi hä­nen her­ran­sa hä­nel­le: hy­vin, sinä hyvä ja us­kol­li­nen pal­ve­lia! vä­hän pääl­lä sinä olit us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nun pal­jon pääl­le: mene si­nun her­ras iloon. Niin myös se tuli, joka yh­den lei­vis­kän oli ot­ta­nut, ja sa­noi: her­ra, minä tie­sin si­nun ko­vak­si mie­hek­si: sinä nii­tät sii­tä, ku­hun­kas et kyl­vä­nyt, ja sii­tä sinä ko­koot, ku­hun­ka sinä et ha­joit­ta­nut. Ja minä pel­jä­ten me­nin pois ja kät­kin si­nun lei­vis­käs maa­han: kat­so, täs­sä on si­nun omas. Mut­ta hä­nen her­ran­sa vas­ta­si ja sa­noi hä­nel­le: sinä paha ja lais­ka pal­ve­lia! jos tie­sit mi­nun sii­tä niit­tä­vän, ku­hun­ka en minä kyl­vä­nyt, ja siel­tä ko­koo­van, jo­hon­ka en minä ole ha­joit­ta­nut, Niin si­nun siis olis tul­lut an­taa mi­nun ra­ha­ni vai­het­ta­jil­le, ja minä tul­tu­a­ni oli­sin oma­ni jäl­leen saa­nut kas­vun kans­sa. Ot­ta­kaat siis hä­nel­tä lei­vis­kä, ja an­ta­kaat sil­le, jol­la on kym­me­nen lei­vis­kää. (Sil­lä jo­kai­sel­le, jol­la on, pi­tää an­net­ta­man, ja hä­nel­lä pi­tää kyl­lä ole­man; mut­ta jol­la ei ole, se­kin kuin hä­nel­lä on, pi­tää hä­nel­tä otet­ta­man pois). Ja heit­tä­käät se kel­vo­toin pal­ve­lia ul­ko­nai­seen pi­mey­teen: siel­lä pi­tää ole­man it­ku ja ham­mas­ten ki­ris­tys.

Raa­mat­tu 1992

Sil­loin on käy­vä näin: Mies oli muut­ta­mas­sa pois maas­ta. Hän kut­sui pu­heil­leen pal­ve­li­jat ja us­koi koko omai­suu­ten­sa hei­dän hoi­toon­sa. Yh­del­le hän an­toi vii­si ta­lent­tia ho­pe­aa, toi­sel­le kak­si ja kol­man­nel­le yh­den, kul­le­kin hä­nen ky­ky­jen­sä mu­kaan. Sit­ten hän muut­ti maas­ta.

Se, joka oli saa­nut vii­si ta­lent­tia, ryh­tyi heti toi­meen: hän kävi niil­lä kaup­paa ja hank­ki voit­toa toi­set vii­si ta­lent­tia. Sa­moin se, joka oli saa­nut kak­si ta­lent­tia, voit­ti toi­set kak­si. Mut­ta se, joka oli saa­nut vain yh­den ta­len­tin, kai­voi maa­han kuo­pan ja kät­ki sin­ne isän­tän­sä ra­han.

Pit­kän ajan ku­lut­tua isän­tä pa­la­si ja vaa­ti pal­ve­li­joil­taan ti­li­tyk­set. Se, joka oli saa­nut vii­si ta­lent­tia, toi toi­set vii­si nii­den li­säk­si ja sa­noi: ’Her­ra, sinä an­noit mi­nul­le vii­si ta­lent­tia. Ku­ten näet, olen hank­ki­nut voit­toa toi­set vii­si.’ Isän­tä sa­noi hä­nel­le: ’Hy­vin teh­ty! Olet hyvä ja luo­tet­ta­va pal­ve­li­ja. Vä­häs­sä olet ol­lut us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nut pal­jon hal­ti­jak­si. Tule her­ra­si ilo­juh­laan!

Myös se, joka oli saa­nut kak­si ta­lent­tia, tuli ja sa­noi: ’Her­ra, sinä an­noit mi­nul­le kak­si ta­lent­tia. Ku­ten näet, olen hank­ki­nut voit­toa toi­set kak­si.’ Isän­tä sa­noi hä­nel­le: ’Hy­vin teh­ty! Olet hyvä ja luo­tet­ta­va pal­ve­li­ja. Vä­häs­sä olet ol­lut us­kol­li­nen, minä pa­nen si­nut pal­jon hal­ti­jak­si. Tule her­ra­si ilo­juh­laan!’ Vii­mek­si tuli se pal­ve­li­ja, joka oli saa­nut vain yh­den ta­len­tin, ja sa­noi: ’Her­ra, minä tie­sin, et­tä sinä olet an­ka­ra mies. Sinä leik­kaat siel­tä, min­ne et ole kyl­vä­nyt, ja ko­ko­at siel­tä, min­ne et ole sie­men­tä vis­kan­nut. Minä pel­kä­sin ja kai­voin ta­lent­ti­si maa­han. Täs­sä on oma­si.’ Isän­tä vas­ta­si hä­nel­le: ’Sinä kel­vo­ton ja lais­ka pal­ve­li­ja! Sinä tie­sit, et­tä minä leik­kaan siel­tä, min­ne en ole kyl­vä­nyt, ja ko­ko­an siel­tä, min­ne en ole sie­men­tä vis­kan­nut. Sil­loin­han si­nun oli­si pi­tä­nyt vie­dä mi­nun ra­ha­ni pank­kiin, niin et­tä oli­sin pa­la­tes­sa­ni saa­nut oma­ni ta­kai­sin kor­koi­neen. - Ot­ta­kaa pois hä­nen ta­lent­tin­sa ja an­ta­kaa se sil­le, jol­la on kym­me­nen ta­lent­tia. Jo­kai­sel­le, jol­la on, an­ne­taan, ja hän on saa­va yl­tä­kyl­lin, mut­ta jol­la ei ole, sil­tä ote­taan pois se­kin mitä hä­nel­lä on. Heit­tä­kää tuo kel­vo­ton pal­ve­li­ja ulos pi­mey­teen. Siel­lä it­ke­tään ja ki­ris­tel­lään ham­pai­ta.’