Lei­pä­sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­ti pu­huu ih­mis­ten tar­vit­se­mas­ta hen­gel­li­ses­tä ra­vin­nos­ta ja si­vu­aa kii­ras­tors­tain ai­he­pii­riä.

Muis­tan ju­lis­teen, jos­sa näl­kiin­ty­nyt lap­si kat­soo koh­ti. Ku­van teks­ti muis­tut­taa lu­ki­jaa ih­mi­sis­tä, joil­la ei ole jo­ka­päi­väis­tä lei­pää.

Ju­lis­te ker­too sen­het­ki­ses­tä ti­lan­tees­ta jos­sain päin maa­il­maa ja ve­to­aa tun­tei­siin muis­tut­ta­en, et­tä si­nul­la on riit­tä­väs­ti lei­pää. On­ko si­nul­la sy­dän­tä ohit­taa ne, joil­la ei ole? Voi­sit­ko sinä aut­taa hei­tä, joil­la on jat­ku­va näl­kä?

Jo­ka­päi­väis­tä lei­pää ja puh­das­ta vet­tä vail­la ole­via ih­mi­siä on ol­lut ai­na. Ko­ko­nai­set kan­sat ovat va­el­ta­neet nä­län­hä­dän ja kui­vuu­den vuok­si pit­kiä mat­ko­ja et­sien syö­tä­vää ja juo­ta­vaa. Mo­net so­dat käy­tiin ja käy­dään vil­je­ly­kel­pois­ten seu­tu­jen hal­lin­ta- ja omis­tu­soi­keuk­sis­ta.

Ruu­miin ra­vin­to

Kau­an sit­ten Is­ra­e­lin kan­sa läh­ti pa­ko­mat­kal­le Egyp­tis­tä va­el­ta­en kui­vil­la ja ka­ruil­la, vil­je­ly­kel­vot­to­mil­la seu­duil­la Sii­nain vuo­ris­ton erä­mais­sa. Tuol­la mat­kal­la hei­tä vai­va­si näl­kä, jano ja vä­sy­mys.

Kan­sa na­pi­si usein Moo­ses­ta ja Ju­ma­laa vas­taan. ”Mik­si te toit­te mei­dät pois Egyp­tis­tä tän­ne au­ti­o­maa­han kuo­le­maan? (4. Moos. 21:5.)

Jee­sus ker­ta­si kuu­li­joil­leen tuo­ta mat­kaa. Ju­ma­la oli aut­ta­nut na­pi­se­vaa kan­saa. Tai­vaas­ta sa­toi man­naa, jota kan­sa sai syö­dä näl­kään­sä.

Jee­sus ava­si ker­to­muk­sen kaut­ta kuu­li­joil­leen sitä, mitä on elä­män lei­pä: ”Tei­dän isän­ne söi­vät au­ti­o­maas­sa man­naa, ja sil­ti he ovat kuol­leet” (Joh. 6:49). Lei­pä, jota he au­ti­o­maas­sa sai­vat, oli ruu­miin ra­vin­toa.

Ei näl­kää ei­kä ja­noa

Jee­sus to­te­si ope­tus­las­ten et­si­neen hän­tä sen vuok­si, et­tä he oli­si­vat saa­neet syö­dä it­sen­sä kyl­läi­sik­si (Joh. 6:26). Puhe jat­kui. ”To­del­lis­ta tai­vaan lei­pää teil­le an­taa mi­nun Isä­ni. – – Minä olen elä­män lei­pä. Joka tu­lee mi­nun luok­se­ni, ei kos­kaan ole nä­lis­sään, ja joka us­koo mi­nuun, ei kos­kaan ole ja­nois­saan.” (Joh. 6:32,35.)

Tätä lei­pää Jee­sus ja­koi Sy­ka­rin kai­vol­la sa­ma­ri­a­lai­sel­le vai­mol­le (Joh. 4:13–15). Juu­ta­lai­set är­syyn­tyi­vät Jee­suk­sen sa­nois­ta, ja syn­tyi kii­vas väit­te­ly: Ei­kö tämä ole Jee­sus, Joo­se­fin poi­ka? Kuin­ka tuo mies voi­si an­taa ruu­miin­sa mei­dän syö­tä­väk­sem­me?

Us­ko avaa nä­ke­mään

Jee­suk­sen ym­pä­ril­lä oli kah­den­lais­ta vä­keä. Oli nii­tä, jot­ka us­koi­vat, et­tä hän on maa­il­man Va­pah­ta­ja. ”Sinä olet Mes­si­as, elä­vän Ju­ma­lan poi­ka” (Matt. 16:16). Ja oli nii­tä, jot­ka sa­noi­vat, et­tä hän on Joo­se­fin ja Ma­ri­an poi­ka (Joh. 6:42).

Ope­tus­lap­set ja muut Jee­suk­seen us­ko­vat kat­se­li­vat hän­tä us­kon sil­min. Us­kon avul­la he nä­ki­vät jo­tain, mitä luon­nol­li­sin sil­min ei voi näh­dä.

Vir­ren­te­ki­jä sa­noit­taa asi­an kau­niis­ti. ”Ih­mi­sek­si tän­ne syn­tyi ku­nin­gas­ten ku­nin­gas. It­sen­sä nyt meil­le an­taa Jee­sus, Her­ra lau­pi­as. Tai­vaan lei­pää lap­sil­len­sa mur­taa Kaik­ki­val­ti­as.” (Vk. 228:2.)

Tai­vaas­ta tul­lut lei­pä

Kris­tus an­toi ruu­miin­sa ja ve­ren­sä puo­les­tam­me. Kii­ras­tors­tai-il­ta­na, aset­ta­es­saan eh­tool­li­sen, hän mur­si lei­vän ja ja­koi vii­nin sa­no­en seu­raa­jil­leen: ”Tämä on mi­nun ruu­mii­ni, joka an­ne­taan tei­dän puo­les­tan­ne. – – Tämä mal­ja on uu­si liit­to mi­nun ve­res­sä­ni, joka vuo­da­te­taan tei­dän puo­les­tan­ne.” (Luuk. 22:19–20.)

Jee­suk­sen lu­pauk­set ovat edel­leen voi­mas­sa. Hän on mei­dän au­tuu­tem­me. Hän vuo­dat­ti ve­ren­sä ja an­toi ruu­miin­sa puo­les­tam­me. Vir­ren­te­ki­jän sa­noin: ”Mat­kal­la on ruo­ka­na­ni, juo­ma­na­ni, ruu­mii­si ja ve­re­si” (Vk. 225:4).

Her­ram­me muis­tut­ti elä­mäm­me tär­keim­mäs­tä asi­as­ta tar­koit­ta­en it­se­ään. ”Tämä on se lei­pä, joka on tul­lut alas tai­vaas­ta. Se on toi­sen­lais­ta kuin se ruo­ka, jota tei­dän isän­ne söi­vät: he ovat kuol­leet, mut­ta se, joka syö tätä lei­pää, elää ikui­ses­ti.” (Joh. 6:58.)

Jou­ni Le­so­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 7.3.2018

Ku­vi­tus­ku­va: Min­na Im­po­la

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 6:48–58

Raa­mat­tu 1992:

Jee­sus sa­noi:

”Minä olen elä­män lei­pä. Tei­dän isän­ne söi­vät au­ti­o­maas­sa man­naa, ja sil­ti he ovat kuol­leet. Mut­ta tämä lei­pä tu­lee tai­vaas­ta, ja se, joka tätä syö, ei kuo­le. Minä olen tämä elä­vä lei­pä, joka on tul­lut tai­vaas­ta, ja se, joka syö tätä lei­pää, elää ikui­ses­ti. Lei­pä, jon­ka minä an­nan, on mi­nun ruu­mii­ni. Minä an­nan sen, et­tä maa­il­ma sai­si elää.”

Täs­tä su­keu­tui kii­vas väit­te­ly juu­ta­lais­ten kes­ken. He ky­syi­vät toi­sil­taan: ”Kuin­ka tuo mies voi­si an­taa ruu­miin­sa mei­dän syö­tä­väk­sem­me?” Jee­sus sa­noi heil­le: ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: el­let­te te syö Ih­mi­sen Po­jan li­haa ja juo hä­nen ver­taan, teil­lä ei ole elä­mää. Mut­ta sil­lä, joka syö mi­nun li­ha­ni ja juo mi­nun ve­re­ni, on ikui­nen elä­mä, ja vii­mei­se­nä päi­vä­nä minä he­rä­tän hä­net. Mi­nun li­ha­ni on to­del­li­nen ruo­ka, mi­nun ve­re­ni on to­del­li­nen juo­ma. Joka syö mi­nun li­ha­ni ja juo mi­nun ve­re­ni, py­syy mi­nus­sa, ja minä py­syn hä­nes­sä. Isä, joka elää, on mi­nut lä­het­tä­nyt, ja niin kuin minä saan elä­mä­ni Isäl­tä, niin saa mi­nul­ta elä­män se, joka mi­nua syö. Tämä on se lei­pä, joka on tul­lut alas tai­vaas­ta. Se on toi­sen­lais­ta kuin se ruo­ka, jota tei­dän isän­ne söi­vät: he ovat kuol­leet, mut­ta se, joka syö tätä lei­pää, elää ikui­ses­ti.”

Bib­lia:

Minä olen elä­män lei­pä. Tei­dän isän­ne söi­vät man­naa kor­ves­sa ja kuo­li­vat. Tämä on se lei­pä, joka tai­vaas­ta tuli alas, ja joka sii­tä syö, ei hä­nen pidä kuo­le­man. Minä olen elä­vä lei­pä, joka tai­vaas­ta tuli alas: se joka täs­tä lei­väs­tä syö, hän elää ijan­kaik­ki­ses­ti. Ja se lei­pä, jon­ka minä an­nan, on mi­nun li­ha­ni, jon­ka mi­nun pi­tää an­ta­man maa­il­man elä­män edes­tä.

Niin Juu­da­lai­set rii­te­li­vät kes­ke­nän­sä, sa­no­en: kuin­ka tämä tai­taa an­taa li­han­sa meil­le syö­dä? Je­sus sa­noi heil­le: to­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: el­let­te syö Ih­mi­sen Po­jan li­haa ja juo hä­nen ver­tan­sa, niin ei ole elä­mä teis­sä. Joka syö mi­nun li­ha­ni ja juo mi­nun ve­re­ni, hä­nel­lä on ijan­kaik­ki­nen elä­mä, ja minä olen he­rät­tä­vä hä­nen vii­mei­se­nä päi­vä­nä. sil­lä mi­nun li­ha­ni on to­ti­nen ruo­ka, ja mi­nun ve­re­ni on to­ti­nen juo­ma. Joka syö mi­nun li­ha­ni ja juo mi­nun ve­re­ni, hän on mi­nus­sa ja minä hä­nes­sä. Niin­kuin elä­vä Isä mi­nun lä­het­ti ja minä elän Isä­ni täh­den, niin myös se, joka mi­nua syö, hän elää mi­nun täh­te­ni. Tämä on se lei­pä, joka tai­vaas­ta tuli alas: ei niin­kuin tei­dän isän­ne söi­vät man­naa ja kuo­li­vat: Joka tätä lei­pää syö, hän saa elää ijan­kaik­ki­ses­ti.